15. heinäkuuta 2017

Ei ole toivotonta ihmistä

Jos haluat rakentaa laivan, älä rummuta ihmisiä kokoon puutavaraa keräämään, äläkä jaa heille tehtäviä ja töitä, vaan opeta heidät mieluummin ikävöimään merelle.

Kirjailija Antoine de Saint-Exupéry (k. 1944) kiteyttää yllä jotain oleellista ihmisyydestä. Suunta on tärkein.

Vain tietynlaiset ihmiset uskovat, saatetaan kuitenkin ajatella. Ortodoksiselle kirkolle tällainen väite on hassu. Vähän kuin sanoisi etteivät kaikki ihmiset kaipaa, janoa, unelmoi, toivo, naura tai rakasta. Jos ihminen osaa nauraa ja itkeä, "osaa" hän uskoakin, luottaa ja olla uskollinen.

Ortodoksinen kirkko ei opeta tällaista hengellistä syrjäytymistä. Tai jonkinlaista kohtaloa. Se ei väitä joidenkin ihmisten olevan ikään kuin jo valmiiksi hukassa, eksyksissä ja ulkopuolisia.

Jokaikinen on ehdottoman tärkeä Jumalalle. Tämä muuten on kaikkien keskeisten ihmisoikeuksien pohja, olkoon niiden "vaatetus" kuinka maallinen tahansa. Ilman tätä jokaisessa olevaa annettua arvokkuutta ollaan hukassa.

Tämä arvo ei ole alisteinen uudelleen määrittelylle, kaventamiselle tai ehdollistamiselle. Tämä on syy ortodoksisen kirkon painokkaaseen ja aika lailla ehdottomaan abortin, eutanasian ja monen muun vastustamiseen.

©Pravmir.ru

Ihmisen elämän tarkoitus löytyy näystä siitä mitä ihminen on - ja myös mitä hän on kutsuttu olemaan. Tätä jännitettä ortodoksinen kirkko kuvaa kahdella sanalla - kuva ja kaltaisuus (1. Moos. 1:26)

Ihminen Jumalan kuvana osaa vaikkapa juuri itkeä ja nauraa, kysellä ja udella, ja ajatella ja välittää. Taidetta, tiedettä ja jotenkin toimivat yhteiskunnat aikamoisia aikaansaannoksia.

Ortodoksinen kirkko korostaa, että ihminen on luotu suhteeseen. Ei vain suhteeseen toisiin ihmisiin, vaan myös Luojaansa. Hän on siis monella tavoin avoin. Monesti teologia korostaa ihmisellä olevan "kasvot". Kyse ei ole vain kehon kasvoista, vaan myös vertauksesta avoimuudesta kohtaamiselle.

Ihminen on siis jumalkykyinen. Se on iso ja tärkeä sana. Tämän unohtaminen on elämistä vastakarvaan. Se olisi eräänlaista perustavanlaatuista murjottamista kaikelle elämälle. Sen unohtaminen on käpertymistä itseensä ja yksinäisyyttä.

Monasti toki muistutetaan, että ihminen on vain eläin. Ensinnäkin tämä on aika ikävästi sanottua eläimistä. Eiväthän ne ole vain. Toisinaan tähdennetään, että ihminen on kotoisin jostakin aroilta. Tuttu juttu uskolle. Tosiaan ihminen on maan tomusta, kertoo jo Raamattu.

Ihminen ei kuitenkaan ole yksin taustansa, vaan myös tulevansa. Ei vaikkapa rakennuksen korkeutta voi kieltää, tai vähätellä, koska se alkaa maasta, ihan ykköskerroksesta.

©The Independent

Kaikki ikävöivät, muttei kaikki merelle. Unelmia on kaikilla, mutta ne ovat usein niin erilaisia.

Minun sydämeni on levoton, kunnes se löytää levon sinussa, Jumalani, tunnusti Augustinus (k. 430).

Kuulostaa ylevältä, mutta samainen Augustinus myös kirjoitti joidenkin kyvystä hallita pierujaan, halutessaan päästellä ilmoja. Ihmiselämän suuret valinnat ei kuitenkaan liity pieremiseen, vaikka toki esimerkillään Augustinus käsitteli mielen valtaa ihmisessä.

Hölmö esimerkki. Kaksi autoa, samanlaisia. Niillä on samat varustelut. Eroa syntyy vasta liikkeelle lähtiessä.

Yksi autoista lähtee yhteen suuntaa, toinen toiseen. Kilometrien kertyessä tarvetta huoltoon ilmenee. Onnettomuuksiakin sattuu, peltivaurioita. Elinkaarensa loppupäässä autot ovat yhä samanlaiset, mutta silti hyvin erilaisia. Paljon riippuu matkasta ja minne tätä tehty.

Ortodoksinen kirkko onkin koko ajan kiinnostuneempi ihmisen suunnasta, kuin vaikkapa "narmuista" tai "sileästä pellistä".

Tule sellaisena kuin olet, toivotetaan joskus. Tämä on oikein ja armollista. Vanhassa opetuksessa kirkkoon pyrkiviltä vaadittiin alussa vain hyvää aikomusta. Tämä on kuitenkin vain alku ja nimenomaan alku.

Katumus, synnintunnustus
©Pravmir.ru

Ihminen monesti nähdään toivottomana, epäonnistuneena tai häviäjänä. Hänen pelinsä on pelattu ajatellaan monesta. Itse kukin voi pohtia kuinka usein arvottaa tai lokeroi kohtaamansa ihmiset.

Uskon kannalta ei ole olemassa umpikujaa - aina voi mennä itseensä, katuen kääntyä ja lähteä paluun tielle. Tai ainakin niin kauan kuin henki pihisee.

Ihanteita ortodoksisella kirkolla on. Ihmisten kompuroinnista huolimatta ihanteet säilyvät, olkoon se esimerkiksi avioliitossa tai muualla elämässä. Ihanteet eivät ole vain ihanteita. Ne ovat suuntaa antavia.

Olemalla hiljaa opetuksesta hyvästä ja oikeasta elämästä ortodoksinen kirkko pettäisi kutsumuksensa. Eksyksissä ja sokeana se johtaisi kadoksissa olevia. Se olisi vastuuton.

Vanhan viisauden ja myös kokemuksen mukaan uskon tien alku on hyvään pyrkiminen. Kyse on Jumalan käskyjen mukaisesta elämästä. Ainakin yrittämisestä. Tämä antaa ymmärrystä myös uskon älyllisellä puolella. Se vahvistaa uskoa. Se on kuitenkin eksyttämistä ja uskon pettämistä venytellä ihanteita tai jopa kiistä ne.

©Photoalex
Täytä hänet uskolla Sinuun, sekä toivolla ja rakkaudella, jotta hän tulisi tuntemaan, että totinen Jumala olet yksin Sinä ja ainosyntyinen Poikasi, Herramme Jeesus Kristus, ja Pyhä Henkesi. Suo hänen vaeltaa kaikissa käskyissäsi ja noudattaa kaikkea Sinulle otollista, sillä jos ihminen niin tekee, on hän elävä. Kirjoita hänet elämänkirjaan ja yhdistä perintölaumaasi. tulkoon hänessä kirkastetuksi Sinun ja rakkaan Poikasi, herramme Jeesuksen Kristuksen, ja eläväksi tekevän Henkesi nimi. Valvokoon aina silmäsi laupeudella häntä ja kuulkoon korvasi hänen rukousäänensä. Suo hänen iloita kättensä teoista ja kaikesta suvustaan ja ylen korkeata nimeäsi tunnustaisi ja alati kiittäisi Sinua elämänsä kaikkina päivinä. (Rukouksista kasteen edellä)