15. toukokuuta 2017

Kristinusko on kirjauskonto

Kristinusko on hyvinkin kirjallinen uskonto. Tämä luonne oli alussa erityinen seikka. 

Mustavalkoisesti ilmaistuna luterilainen sanoo yksin Raamattu ja ortodoksi yksin perinne. Tämä on hyvin yksipuolista, mutta kuvaa hyvin pinnallisesti ilmaistuna uskonoppia.

Kristinusko on hyvinkin kirjallinen uskonto, ihan kirjauskonto. Toki on hyvä muistaa, että sen ensimmäinen kirjallinen tuotos oli kirje. Yhteisön sisällä käytiin kirjeenvaihtoa. Tällä yhteisöllä, jota kirkoksi kutsutaan, oli jo oma elämänsä ja perinteensä.

Oivallisia huomioita aiheesta on esittänyt Larry W. Hurtado (s. 1943) Destroyer of the gods - Early Chriatian Distinctiveness in the Roman World -kirjassa (2006).

Ajankohtaisella luvulla on englanniksi osuva nimi A "Bookish" Religion.

©Baylor University Press

Nykyaikana on ihan tavanomaista ajatella, että kaikille uskonnoille heidän pyhät kirjoituksensa ovat tärkeitä. Se ikään kuin kuuluu uskontoon. Tämä itse asiassa on yksi kristinuskon tuottama ennakkoluulo.

Kristinusko oli poikkeuksellisen kirjallinen - bookish tai siis kirjahtava, voisi sanoa. Yhdessä juutalaisuuden kanssa lukemisella, kirjoittamisella, jäljentämisellä ja kirjoitusten levittämisellä oli merkittävä asema myös kristinuskossa. Tämä ei ole mikään suuri löydös, vaan yleisesti tiedossa.

Toisinaan toki ajatellaan, että varhaisina aikoina kristinusko oli suullinen uskonto. Luulo usein liittyy muihin "ruusuisiin" luuloihin tuosta ajasta.

Kokoontumisissa lukemisella ääneen oli toki merkittävä asema. Alussa oli kyse Vanhan testamentin lukemisesta, mutta pian myös kirjeistä.

Apostoli Paavali nykytiedon mukaan vanhimmassa kirjeessään kehottaa. "Minä vaadin, että luette tämän kirjeen kaikille." (1. Tess. 5:27)

Jo varhain tuli myös käyttöön "apostolien muistelmia". Ilmaisu on Justinos Marttyyrin (k. 165). Tämä viittaa evankeliumeihin. Niiden joukosta erityisesti neljä jäi aikoinaan arvovaltaisiksi - Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit.

©Lightstock

Kristinusko oli myös harvinaisen tuottelias uskonto. Vaikka ensimmäisiltä vuosisadoilta on hävinnyt paljon lähteitä on kirjallisia lähteitä kuitenkin jopa pari sataa.

Se on myös hyvä muistaa, ettei Raamatun viimeisten kirjojen jälkeen ala jokin tyhjyys. Erilaisia kirjoituksia voi lukea heti perään. Ne eivät toki ole Raamattu, mutta silti osoitus, ettei Kristuksesta alkanut juttu ole vain Raamatussa. Ei se ole ikään kuin suljettu sinne. Suomennettuna voi vaikkapa tutustua Apostoliset isät -teokseen (1989, 2. painos).

Turhan usein Raamatun jälkeen hypitään reippaasti, parilla askeleella tuhansia vuosia kristinuskon historiaa. On syytä tähdentää, ettei kristinusko loppunut Raamattuun.

Kirjallisen määrä on vielä ihmeellisempi, kun huomataan, että kristittyjä oli alkuaikoina parhaimmillaan juuri ja juuri joitakin prosentteja Rooman valtakunnan väestöstä.

Kristilliset kirjoitukset olivat myös laajuudeltaan ihan omassa luokassaan. Ei tämä tietenkään ole mikään paremmuuden asteikko, mutta silti osoitus erityisyydestä.

Sanojen määrä aikalaisten kirjeissä oli keskimäärin 87. Harvemmin ne edes ylittivät paria sataa sanaa. Näitä kirjeitä on säilynyt noin 14 000 kappaletta. Lyhyet kirjeet olivat aikansa tekstiviestejä, lyhyitä tiedonjyviä ja kuulumiset.

Seneca (k. 65) ja Cicero (51 eKr.) kirjoittivat paljon, mutta kirjeiden laajuus oli aika vähäinen. Cicerolla sanojen määrä on 22 sanasta aina 2 530 sanaan. Senecalla samat luvut ovat 149 ja 4 134.

Paavalin pienin kirje oli 395 sanaa pitkä. Paavalin suuret kirjeet ovat jo ihan omissa luvuissaan. Toinen kirje Korinttilaisille on 4 448 sanaa tai vaikkapa Roomalaiskirje on 7 101 sanaa.

Paavali ehkäpä tajusi asianlaidan ja hieman itseivallisesti totesi (2. Kor. 10:9-10).
Älkää luulko, että minä kirjeilläni vain pelottelen teitä. Erääthän sanovat: "Hänen kirjeensä ovat kyllä ankaria ja kiivaita, mutta hänen oma esiintymisensä on avutonta ja puheensa mitätöntä."
©Larry W. Hurtado

Uusi testamentti on aivan erityislaatuinen antiikin kirjoituksista. Osa pitää sitä taruna ja toiset siis jopa epäilevät Kristuksen olemassaoloa. Jälkimmäistä harva vakavasti otettava - ja itsensä vakavasti ottava - tutkija kannattaa.

On todettu, että mistään antiikin tekstistä ei ole olemassa runsaammin käsikirjoituksia kuin Uudesta testamentista.

Pari esimerkkiä. Filosofi Aristoteleen (k. 322 eKr) kirjoitusten varhaisimmat kopiot ovat 1100-luvulta. Tätä aikaisempia ei ole. Niitä on vain viisi kappaletta.

Filosofi Platonilla (k. 347 eKr) asiat ovat vähän paremmin. Vanhimmat kopiot ovat 900-luvulta ja niitä on peräti seitsemän kappaletta.

Uuden testamentin evankeliumien kohdalla tilanne on ihan toinen. Käsikirjoituksia on peräti yli 5000 ja varhaisimmat jo 130-luvulta. Aikaväli itse tapahtumiin on siinä suunnilleen viidenkymmenen vuoden tienoilla.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että on pakko uskoa evankeliumien kertomusta Kristuksesta. Moni itse asiassa kohtasi itse Kristuksen, eikä uskonut häntä.

Kirjallinen lähdeaineisto on kristinuskossa vankka. Se on sitten eri asia minkä kannan ihminen ottaa sen sanomaan. Kristinusko on siis bookish tai kirjahtava uskonto.

Pienenä sivuhuomautuksena on todettava, ettei käsite kirjauskonto kristinuskon kohdalla nyt tarkoita paljon myöhemmin suosituksi tullutta Raamatun näkemistä kaiken ehdottomana mittana. Iskulause "yksin Raamattu" saattaa olla tuttu. Koraani on sitten vielä oma lukunsa uskontojen pyhien kirjoitusten kirjossa.


Kirjan muuta antia on esitelty täällä Jumalten tuho -kirjoituksessa Areiopagi-verkkolehdessä.