1. maaliskuuta 2017

Papilta kysyttyä 39

Islam?

Islam?

Ortodoksinen kirkko kohtasi islamin hetimiten.

Islamin perustaja Muhammad kuoli vuonna 632. Islam levisi nopeasti Arabian niemimaalta maailmaan. Islam oli jo noin sadassa vuodessa Muhammadin kuoleman jälkeen levittäytynyt Ranskasta Indus-joelle.

Islam levisi pitkälti valloitusretkien myötä. Jo kymmenessä vuodessa valloitettiin kristillinen Lähi-Itä ja Egypti.

Ortodoksisen kirkon ensi kosketus islamiin olikin juuri sodan merkeissä. Sotaisaksi voi myös kutsua kohtaamista ajattelun tasolla.

Esimerkiksi Johannes Damaskolainen (k. 749) kutsui islamin opetusta "naurettavaksi" ja sitä "Antikristuksen edelläkävijäksi". Ajan ajattelussa oli pyhä sodan piirteitä, molemmin puolin.

Pyhän sodan piirteet näkyvät yhä tänään jumalanpalveluksissa. Jo mainitun Johanneksen kirjoittamia veisuja yhä lauletaan, missä muun muassa pyydetään kukistamaan "ismaelilainen kansa, joka taistelee meitä vastaan".

Toisinaan islamin sotaonni esitettiin islamin totuuden osoituksena. Toki tätä oli myös esitetty kristinuskon totuuden tueksi. Islamin väitteisiin aikanaan Gregorios Palamas (k. 1359) totesi: "[Muhammad kävi] sotaa, tarttui miekkaan, osallistui verenvuodatukseen ja ryöstelyyn - näistä yksikään ei ole Jumalasta, joka ennen kaikkea on hyvä."

Kohtaamiset islamin kanssa olivat siis alussa aika karuja. Toki ystävällistä vuoropuhelua oli toisinaan, ainakin verrattain. Vuosisatojen aikana ehti tapahtua kaikenlaista. Oppineet onnistuivat toisinaan tosiaan käymään vertailevaa keskustelua. Tavallisen kansan kokemukset olivat monenlaisia, sekä hyviä että huonoja.

©Wkipedia


Islamin silmissä kristityt kuuluivat Kirjan kansoihin, tai olivat Evankeliumin kansaa, vaikkakin olivat islamin mukaan langenneet oikeasta uskosta. Alussa islam nähtiin myös kristittyjen parissa harhaoppina. Esimerkkinä tästä on jo mainittu Johannes.

Tämän harhaoppisuuden kerrotaan nykyaikana olevan myönteinen seikka ja osoittavan kristinuskon ja islamin läheisyyttä. Islam ei ikään kuin ole täysin eri uskonto. Päätelmä harhaoppisuudesta on kuitenkin hieman hätäinen, kuten myös puhe uskonnosta, vaikkakin toki sekä kristinusko ja islam tajusivat läheisyytensä, voisi jopa sanoa "sukulaisuutensa".

Syy harhaoppi-luonnehdintaan ei sinänsä ollut se, että islamia pidettiin jopa kristillisen uskonnon muotona, vaikkakin harhaoppisena. Syy oli se, ettei muinoin ollut nykyistä käsitettä uskonto. Käsitettä maailmanuskonnot ei olisi ymmärretty muinaisuudessa. Tai käsitystä uskonnosta omana, lähes erillisenä elämänalueenaan.

Jo mainitulle Johannekselle harhaoppeja olivat myös filosofiset koulukunnat ja vaikkapa juutalaisuus. Käsite uskonto on enemmänkin viime vuosisatojen tuotos.

Islamin vaikutusalueilla kristittyjen sallittiin monesti aluksi pitää uskonsa. Hintana oli verot. Kristityt kuuluivat siis suojeltuihin kansoihin ja heillä oli tietty oikeus uskoonsa. Yhteiskunnallinen asema oli kuitenkin monesti epäsuotuisa.

Yleisellä tasolla olosuhteet olivat kristityille "useimmiten sangen hyvät", toteaa Jaakko Hämeen-Anttila (s. 1963). Vaatimuksina oli, etteivät kristityt pilkkaa Muhammadia, eivätkä liian näkyvästi harjoita uskoaan.

Oma lukunsa oli 1400-luvulla alkanut islamin valta-asema. Itä-Rooman valtakunta - Bysantti - kukistui. Vähän-Aasian, Balkanin ja Kreetan alueet kokivat voimakasta islamilaistamista.

Moni myös vuosisatojen aikana kuoli uskonsa tähden marttyyrina. Ortodoksisen kirkon pyhien elämäkertojen joukossa on lukuisa näitä marttyyrikertomuksia. On hyvä muistaa, että kristinuskossa marttyyrius on oman elämänsä antamista uskon tähden, ei muiden elämän ottamista.

Musliminaisia rukoilemassa, vuonna 1948
©Henri Cartier-Bresson/Magnum Photos

Yksi toistuva aihe suhteissa islamiin on ollut uskon vapaaehtoisuus ja pakon kysymys. Aihe oli esillä jo menneisyydessä, mutta on yhä ajankohtainen nykyaikana.

Koraanissa on viitteitä vapauden asemaan uskossa. Ei pakoteta uskomaan, vaan usko tulisi vapaasti omaksua (ks 2:256).
Joka tahtoo uskokoon, ja joka tahtoo, älköön uskoko! (18:29)
Näitä kohtia esimerkiksi patriarkka Bartolomeos (s. 1940) tähdentää monissa puheenvuoroissaan islamista. Hän on yrittänyt muistuttaa, ettei ehdottomuus uskonasioissa saisi johtaa pakkoon.

On hyvä, että omasta uskosta välitetään ja sitä pidetään arvossa. Se ei kuitenkaan saa johtaa väkivaltaan. Patriarkka on suunnannut sanansa myös ortodokseille. Täten hän on yrittänyt puhua rauhaisan yhteiselon ja vuoropuhelun puolesta. Eräs kreikkalainen arkkipiispa on jopa sanonut, että islam on "kaikista elävistä uskonnoista kaikkein läheisin ortodoksiselle kristillisyydelle, sekä hengellisesti ja maantieteellisesti".

Uskovatko kristityt ja muslimit samaan Jumalaan? Kysymys aiheuttaa monelle päänvaivaa ja jopa hämmennystä.

Katolinen kirkko on aika lailla selkeä aiheessa. Islam "yhdessä meidän kanssamme palvovat yhtä ainoata, laupiasta Jumalaa", kuten Katolisen kirkon katekismus asian ilmaisee.

Ortodoksisen näkökulman alkeet on asiallisesti ja lyhyesti esitellyt ortodoksipappi Mikael Sundkvist (s. 1967).

Ortodoksisessa kirkossa esiintyy kuitenkin kaikenlaisia aatoksia aiheesta, yhä nykyään. Virallisella tasolla ollaan aika sovittelevia, mutta pinnan alla on muutakin.

Yksi mielenkiintoinen historiallinen seikka on, että 1100-luvulle saakka oli käytössä kaava islamista luopuville ja kristityksi tuleville. Siihen sisältyi Muhammadin ja hänen jumalansa kiroaminen..

Vuonna 1178 keisari määräsi kirouksen poistettavaksi kaavasta. Syy oli, että se antoi vaikutelman, etteivät kristityt ja muslimit uskoneet samaan Jumalaan. Patriarkka ja ortodoksisen kirkon johto vastustivat tätä poistoa voimakkaasti.

Neuvotteluiden jälkeen päädyttiin yhteisymmärrykseen ja kirous sai muodon: "Kirous Muhammadille, hänen opetukselleen ja kaikelle perinnölleen."

Juhlissa...

Kysymystä samasta Jumalasta kristinuskossa ja islamissa voisi valottaa hieman erikoisilla esimerkeillä. Se vaati hieman tarkkaavaisuutta.

Planeetta Venusta sanotaan aamulla aamutähdeksi, mutta illalla iltatähdeksi. Taidettiin joskus luulla nimien viittaavan eri taivaankappaleisiin. Molemmat nimet kuitenkin viittaavat samaan planeettaan.

Kiintoisa on vertaus juhlasta. Bileissä joku toteaa: "Valkoviiniä juova mies on hyvin pukeutunut." Hän kuitenkin erehtyy, sillä mies ei juo valkoviiniä, vaan siideriä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei silti viitattu oikeaan mieheen. Viittaus kohdistuu siis oikeaan kohteeseen, vaikkakin huoneessa oli myös huonosti pukeutunut mies, joka tosiaan joi valkoviiniä.

Sanan tarkoitus voi olla kuvata jotakin ja sanoa jotakin totta siitä. Sen sijaan kun käytetään ilmausta viitatessa, tarkoituksena on yksilöidä jotakin, mutta se ei välttämättä kuvata sitä tarkasti - tai oikein.

Esimerkki on ehkä vähän hassu, mutta sitä sietää ajatella. Vaikka ihmisillä olisi eri käsityksiä ja jopa jonkin verran vääriä sellaisia, niin silti he kaikki voivat viitata samaan asiaan. Ajankohtaisessa aiheessa siihen, minkä "kaikki ymmärtävät Jumalaksi", lainatakseni tunnettua keskiaikaista teologia.

Vaikka kristinuskon mukaan islamilla on vääriä käsityksiä Jumalasta, ei se kuitenkaan tarkoita, etteivät he viittaa samaan Jumalaan, sanoessaan Jumala tai vaikkapa Allah (joka muuten on arabiaksi Jumala). On myös hyvä huomata, että islam puolestaan syyttää kristillistä jumalankuvaa kaikenlaisesta.

Jo mainittu Sundkvist kiteyttää aiheesta hyvin.
Kysymykseen ”Onko meillä sama Jumala?” on vastattu sekä ”kyllä on” että ”ei ole” aivan islamin syntyajoista alkaen. Tarkasteltaessa islamin ja kristinuskon suhdetta omana aikanammekin päädytään samaan johtopäätökseen.