15. helmikuuta 2017

Lauri Kemppainen - Soturi, jumalanmies, metsästäjä

Hetken päästä alkoi kaduttaa. Häpesin omaa reaktiotani. Olen kristitty, olen pappi - mitä minä oikein ajattelen!
Vihaan sinua ihminen.
Näin kuuluvat metallibändi Stam1nan biisin ”kadonneet kolme sanaa”. Metromatka palautti kappaleen mieleeni.

Pari kantasuomalaista, keski-ikäistä, juopunutta miestä koki asiakseen jututtaa somalityttöä ja mölistä näkemyksiään tämän edustamasta kansanryhmästä. Julkisessa tilassa ja keskellä kirkasta päivää.

Mitään vakavampaa ei sattunut. Tyttö vaihtoi paikkaa ja tilanne kuivui kokoon. Minä sen sijaan jäin paikalleni mulkoilemaan kyseisiä herrasmiehiä stam1nalaisissa tunnelmissa.

Hetken päästä alkoi kaduttaa. Häpesin omaa reaktiotani. Olen kristitty, olen pappi - mitä minä oikein ajattelen! Ei minulla ole muuta mahdollisuutta kuin uskoa, että nämä halveksimani miehet ovat Jumalan rakkaita lapsia, Kristuksen haavoin ja kyynelin syleiltyjä sieluja.

Samalla minun oli pelottavan helppo ymmärtää, että jos minulla olisi toisenlainen maailmankatsomus, saattaisin päätyä aivan erilaiseen lopputulokseen. Ehkä viha ei vaihtuisikaan myötätuntoon, ehkä kavahduksesta ei kasvaisikaan katumus. Kenties kylmä ensireaktioni saisi jälkijärkeilyssä vain vahvistuksen: tuolla tavalla käyttäytyvät ihmiset eivät sympatiaa ansaitse.

Lauri Kemppainen
©Lauri Kemppainen

Ei ole itsestäänselvyys, että aggressiivisessa rasistisessa alkoholistissa halutaan nähdä muutakin kuin aggressiivinen rasistinen alkoholisti. Että hänessä halutaan nähdä jotakin pyhää ja äärettömän arvokasta.

Se, miten suhtaudumme toiseen ihmiseen, kertoo aina jotakin maailmankatsomuksestamme. Eikä maailmankatsomuksestamme kerro ainoastaan se, miten me tosiasiassa suhtaudumme. Usein siitä kertoo ennen kaikkea se, miten me haluaisimme suhtautua. Mikä on ihanteemme, mitä me vaadimme itseltämme. Mitä kohti kilvoittelemme.

Jo se, että ylipäätään kaduin ensireaktiotani - vihaani ja halveksuntaani - oli maailmankatsomuksellisesti latautunut teko. Nähdäkseni juuri tällaisia sisäisiä prosesseja tarkoittaa eläminen salassa olevan Isän katseen alla. Isän, joka näkee myös sen, mikä minussa on salassa.

Mutta miksi minun ylipäätään pitäisi katua luonnollista reaktiotani? Entä jos juuri vihaamalla toteuttaisin itseäni kaikista rehellisimmin? Entä jos katumukseni kertookin vain siitä, että jonkinlainen vapautumisprosessi on jäänyt kesken; että olen kristillisvaikutteisen kulttuurini orjuuttavassa talutusnuorassa, sisäistänyt kasvatukseni kontrolloivan äänen osaksi psyykettäni? Entä jos koko ajatus ”salassa olevasta Isästä, joka näkee myös sen, mikä on salassa” on länsimaisen ajattelun kavalin saavutus?

Aatehistorian ja filosofisen keskustelun valossa nämä eivät ole retorisia kysymyksiä. On syytä tiedostaa, millaiset kulttuurilliset panokset niihin liittyy.

©Twentieth Century Fox

Sen takia annan nyt äärimmäisen virallisen suosituksen paastoelokuvaksi. Se on Ridley Scottin (s. 1937) ohjaama ja Cormac McCarthyn (s. 1933) käsikirjoittama The Counselor vuodelta 2013. Se on syytä katsoa filosofisesti tanakampana Extended Edition -versiona.

Elokuva esittää länsimaisesta kulttuurista huomioita, joita voisi lukea esimerkiksi Oswald Spenglerin (k. 1936), Alasdair MacIntyren (s. 1929) tai Friedrich Nietzschen (k. 1900) kaltaisten ajattelijoiden kirjoista.

Teoksen alkupuolella päähenkilö, Michael Fassbenderin (s. 1977) näyttelemä asianajaja, keskustelee Amsterdamissa juutalaisen timanttikauppiaan kanssa. Timanttikauppias opastaa asianajajaa:
Minkä tahansa kulttuurin sydän löytyy sankarin luonteesta. Millaista miestä kunnioitetaan. Klassisessa maailmassa se oli soturi, mutta läntisessä maailmassa jumalanmies. Mooseksesta Kristukseen: profeetta, katuvainen. Kreikkalaiset eivät olleet kuulleetkaan sellaisesta hahmosta.
Soturin ja jumalanmiehen rinnalle The Counselor nimeää myöhemmin myös kolmannen vaihtoehdon. Elokuvan lopussa Cameron Diazin (s. 1972) näyttelemä Malkina kertoo pankkiirille, kuinka:
Metsästäjä on ylväs, kaunis ja sydämeltään ylivertaisen puhdas. Sitä, mitä hän tekee, ei voi erottaa siitä, mitä hän on. Ja se tekeminen on tappaminen.
©Pravmir.ru

Metsästäjä ei siis kadu. Ei paastoa, ei kilvoittele. Metsästäjä luo oman moraalinsa niin sanotusti lennosta. Metsästäjä ei tee tiliä salassa olevalle Isälle. Sellainen näkökulma ei rajoita metsästäjää.

On ihmisiä ja ajatussuuntauksia, jotka pitävät metsästäjää ihanteena. Esimerkiksi Nietzsche kritisoi kristinuskoa, koska se orjuutti ihmiset salassa olevan Isän katseen kohteeksi.

Amerikkalaiseksi valtavirtaelokuvaksi The Counselorilla on pokkaa kysyä olennaisia kysymyksiä. Minulla on taipumus tulkita sen synkeää viestiä siten, että katuvainen jumalanmies on väistymässä metsästäjäihanteen tieltä, eikä sellainen murros ole kaunista katsottavaa.

Kristittyinä me olemme omalta osaltamme vaikuttamassa siihen, mihin suuntaan kulttuuri kulkee. Tehtävämme on pitää esillä todellisuusvisiota, jossa katumus, paasto ja kilvoittelu näyttäytyvät merkityksellisinä.

Usko Jumalaan - kaikessa pyhien kirjoitusten, liturgian, rukouksen ja tradition tarjoamassa rikkaudessa - antaa perspektiivin, josta käsin arvioida ja arvottaa tekojamme ja reaktioitamme. Ehkä ihminen ei automaattisesti näe toisessa ihmisessä jumalankuvaa. Tai oikeudenmukaisuudessa hyödyn ylittävää itseisarvoa. Tai armossa suurenmoisuutta.

Katumuksen ja kilvoittelun kautta me kaipaamme jumalallisen kauneuden syvempää oivaltamista, sen äärellä hullaantumista ja tämän hullaantumisen ilmenemistä omassa elämässämme.

Jesaja
©Анастасис

Paasto varjelkoon meitä sisäiseltä metsästäjältämme.

Vapauta syyttömät ja sorretut kahleista, irrota ikeen hihnat, murra leipää nälkäiselle ja avaa kotisi kodittomalle, vaateta alaston äläkä karttele apua tarvitsevaa. Näin konkreettisia paaston muotoja luetellaan Jesajan kirjan luvussa 58. Jumalanmiehen ilo ja lohtu olkoon uskossa, että tällaiset alati uhattuna olevat ”pehmeät arvot” ilmentävät jollakin tavalla itse Jumalaa ja Hänen tahtoaan.

Nimittäin, kun me kilvoittelemme sovittaaksemme rujot impulssimme, kaoottisen vapaudenkaipuumme, primitiiviset reaktiomme ja holtittomana riehuvat sydämemme jumalallisen rakkauden antamaan ihanteeseen - kun me paastoamme oikein - tapahtuu Jesajan kirjan sanoin jotakin järisyttävää:
Sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi, ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen. Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi. Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: "Tässä minä olen."
Salattu Isä on lähempänä kuin arvaammekaan.


Kirjoittaja on teologian tohtori, rap-artisti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi. Hän on kirjoittanut Rukoileva kädellinen -kirjan (2013). Sana papilta -blogin Paastoaapinen löytyy täällä.