15. joulukuuta 2017

Nähtyämme Kristuksen ylösnousemisen

Nousi kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu.

Kännissä, ottaneet liikaa. Tämä oli yksi ensivaikutelmista kun ylösnousemuksesta puhuttiin ensimmäistä kertaa julkisesti. Eivät he ole humalassa, joutui itse apostoli Pietari vakuuttamaan, olihan vasta aamu. Ei siis ihan lupaava alku.

Kristuksen ylösnousemuksesta riippuu paljon. Itse asiassa koko kristinusko, kaikkinensa. Sen mukana seisoo tai kaatuu kaikki. Turhaa koko homma. Säälittävimpiä ovat itse kristityt, lainatakseni apostoli Paavalia.

Kaikenlaisia varotoimenpiteitä oli tehty. Kristuksen haudalle asetettiin vartio ja hauta sinetöitiin. Tyhjä hauta olisi johtanut vielä pahempaan villitykseen, muistutettiin. Kyynisimmät nimittäin ajattelivat, että opetuslapset varastavat ruumiin ja sanovat sitten: "Hän on noussut kuolleista."

Ylösnousemus
©Pravmir.ru

Ylösnousemus oli yllätys. Erityisesti sitä se oli opetuslapsille ja muille Kristuksen seuraajille. Evankeliumien kuva heistä ei ole kovin imarteleva. Suurin osa heistä ei ollut mailla eikä halmeilla tositilanteessa.

Puhetta toki oli riittänyt, jopa uhmakasta, mutta tiukan paikan tullen kovin tyhjää oli. Ydinjoukko taisi jopa yhdessä vaiheessa ottaa nokoset. Pietari - kallioksi myös kutsuttu - mureni jo heti alkuunsa.

Kukaan ei huuda: "Tiesin! Koko ajan tiesin." Magdalan Maria aivan alkajaisiksi oletti, jonkun nimenomaan vieneen ruumiin. Opetuslapset ovat aikalailla viimeisten joukossa uskomassa ylösnousemukseen. Kristus jopa torui heitä kovasydämisyydestä.

Hyväuskoisia he eivät ainakaan olleet. Apostoli Tuomas jopa ykskantaan tokaisi: "En usko." Hän peräti asetti ehdot uskoakseen: "Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko."

Opetuslapset nokosilla
©Канон и традиция

Pieni joukko. He kohtasivat ylösnousseen Kristuksen. Heidän elämänsä muuttui. He eivät saaneet Kristukselta opaskirjaa. Hän ei kirjoittanut mitään, vaan vain piirteli kerran hieman hiekkaan. Kristus ilmestyi heille. Kristus oli myös heidän kanssaan, heidän keskuudessaan. Myöhemmin he kertoivat olevansa Kristuksessa, kuten Paavali asian toistuvasti ilmaisi.

Ylösnousemus mullisti kaiken. Se rikkoi tutut ajatuskulut. Se ikään kuin otti valtaansa. Se pelästytti suunnattomasti eivätkä opetuslapset aluksi tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he olivat.

Aikoinaan opetuslapset olivat pähkäilleet mitähän kaikki puhe kuolleista ylösnousemisesta edes tarkoittaa. Nyt he kohtasivat ylösnousseen Kristuksen, eivätkä sanat oikein riittäneet.

Evankeliumeissa on ties kuinka paljon kerrostumia, jännitteitä, kiusallisia tietoja opetuslapsista ja ties kaikenlaista toimitustyötä, mutta mainostoimiston kautta aineisto ei ole mennyt. Kyse ei ole siloitellusta aineistosta, vaan rosoisen aidosta. 

Paavali on luku itsessään. Aluksi hän vainosi kristittyjä, jopa murhanhimoisesti kerrotaan. Eräs kristitty oli kivitetty ja Paavali tyytyväisenä katseli vierestä tätä veristä tapahtumaa. Hän oli jopa ollut joskus mukana teloittamassa. Matkalla Damaskukseen jatkamaan vainoa kaikki muuttui.

Vainoaja muuttui juurta jaksain. Muutos oli mullistava. Kädestä pitäen, joksikin aikaa sokeutunut, Paavali jouduttiin taluttamaan. Aikanaan hän kertoi itselleen kaikkein arvokkainta olevan Kristuksen tunteminen. Kaikki muu oli toissijaista, roskaa jopa.

Paavali
©Wikipedia

Paavalilla on kaunis ilmaisu. Hän kertoo kuinka elämä on "kätkettynä" ylösousseessa Kristuksessa. Ylösnoussut Kristus on elämä ihmiselle. Nyt kätkettynä, salaisena elämänä.

Vuonna 107 eräs Ignatios vietiin vangittuna kohti Roomaa. Iäkäs piispa oli tuntenut apostoli Johanneksen. Nyt marttyyrikuolema odotti.
Tunnen synnytystuskien lähestyvän ... Älkää estäkö minua elämästä, älkääkä tahtoko minun kuolemaani, älkää lahjoittako maailmalle miestä, joka tahtoo kuulua Jumalalle, älkää liioin harhauttako aineellisuuteen. Antakaa minun päästä puhtaaseen valoon. Sinne saavuttuani vasta alan olla ihminen...
Ignatios kuoli Roomassa, sirkuksen petojen syömänä. Kirjeissään matkaltaan Roomaan hän pyysi, ettei häntä yritetä pelastaa. Pako ei olisi ollut mahdoton tai hänen vapaaksi ostamisensa.

Älkää estäkö minua elämästä, älkää tahtoko minun kuolemaani, hän pyytää. Kuolema on elämä hänelle, elämä kuolema. Näin hän vasta alkaa olla ihminen. Ignatioksella oli elämä "kätkettynä" jossain muualla.

Uskontunnustus on kutsu liittyä tähän joukkoon. Se on sen tunnustus, että elämä on kätkettynä ylösnouseessa Kristuksessa.

Kaiken tapahtumista "niin kuin oli kirjoitettu" on monelle ihmetyksen aihe. Lause saa selityksen täällä.

Pääsiäinen Pyhän Haudan kirkossa Jerusalemissa
©Pravoslavie.ru

Ihmiset kohtasivat ylösnousseen Kristuksen omalla erityisellä tavallaan. Esimerkiksi itkevä Maria Magdalena kohtasi Kristuksen haudalla ja Pietaria hämmensi avattu ja tyhjä hauta. Johannes tunnisti Kristuksen järven rannalla. Emmauksen tien vaeltajilla meni aikansa tunnistaa Ylösnoussut.

Kristuksen voi tosiaan myös kohdata epäilyksen tiellä. Tämä oli Tuomaan tie eikä häntä hylätty, vaikka hän totesi olevansa epäuskoinen, vaan hänet kutsuttiin mukaan seuraavalla viikolla.

Ylösnousseen kohtaamiset jatkuvat omaan aikaamme asti. Keskuudessamme on olemassa Marioita, Pietareita, Johanneksia, Emmauksen tien vaeltajia ja myös Tuomaita sekä Paavaleita. Tai sitten sekoitus heidän kokemuksiaan.

Kaikki kohtaavat omalla tavallaan ylösnousseen Kristuksen. Uskontunnustus on tähän sitoutumista omalla kohdallaan.

Kauniisti on venäläinen pappi Aleksandr Men (k. 1990) kirjoittanut:
Ylösnoussut Kristus ei ole nähtävissä, mutta ilmestyy selvästi jokaiselle meistä. Kuka tahansa, joka elämänsä aikana on edes hetken vaistonnut toisen maailman läheisyyden - on kohdannut Ylösnousseen Herran. Hän tulee jokaisen luokse, koputtaen sydämen ovelle ja löytää kaikille sopivat sanat. Meidän tehtävämme on kuunnella ja vastata koputukseen, sillä Herra on tullut pelastamaan, elävöittämään ja muuttamaan, ei vain kaikkien vaan meidän jokaisen elämän.


Blogikirjoitus on osa laajempaa sarjaa blogikirjoituksia uskontunnustuksesta. Kirjoitukset koottu tänne. Erinomainen kirja uskontunnustuksesta on tämä.

1. joulukuuta 2017

Jumala kärsi lihassa

Ristiinnaulittiin meidän puolestamme Pontius Pilatuksen aikana, kärsi ja haudattiin.

Vuosi, päivämäärä ja kellonaika ovat tuttuja juttuja. Kelloja kaikkialla. Aikaa on kuitenkin luettu ja kerrottu eri tavoilla aikojen saatossa.

Esimerkiksi englanniksi sanotaan o’clock ja sen juuri on sanonnassa of the clock. Kellot olivat joskus harvinaisia ja aika saatettiin arvioida vaikkapa auringosta tai jos mahdollista jostain kellosta.

Uskontunnustuksen ilmaisu "Pontius Pilatuksen aikana" viittaa ensinnäkin siihen, että jotain tapahtui tiettynä aikana. Se on uskontunnustuksen tapa kertoa tapahtumien ajankohdasta ja myös paikasta.

"Se tapahtuu tiettynä aikana ja tietyssä paikassa... Olemme siirtyneet jostakin Balderista tai Osiriksesta, jotka kuolevat ties milloin ja missä, historialliseen Henkilöön, joka ristiinnaulitaan ... Pontius Pilatuksen aikana", pohti C. S. Lewis (k. 1963). Hän tunsi hyvin sadut, myytit ja suuret kertomukset. Lewisin arvion taustalla on siis vankka tietämys.

Sadut ovat satuja, mutta nyt ollaan tekemisissä historiallisen henkilön ja tapahtumien kanssa.

©Pravoslavie.ru

Uskontunnustus siirtyy Kristuksen syntymästä suoraan kärsimykseen ja kuolemaan. Monen mielestä tässä kohdin jää aukko uskontunnustukseen.

Monen mielestä kristinuskon tärkein sanoma on lähimmäisenrakkaus ja vaikkapa muu opastus oikeasta ja väärästä. Uskontunnustus kuitenkin keskittyy henkilöön Kristus, eikä niinkään hänen opetukseensa.

On hyvä huomata, että uskontunnustus ei ole ortodoksisen kirkon uskon ainoa lähde. Se ei edes yritä korvata kertomuksia Kristuksesta eli neljää evankeliumia. Ne ovat täynnä opetusta elämästä ja vertauksia siitä mikä on "Jumalan valtakunnan salaisuus" (ks. Mark 4:122).

Ei opetus kuitenkaan ole poissa uskontunnustuksesta. Pitää katsoa syvemmälle.

Yhden kauniin kuvauksen mukaan Kristus opettaa ristiltä. Hän nousee saarnastuoliinsa, voisi vähän vapaammin ilmaistuna sanoa. Risti on kiistatta keskiössä. Kristus ristillä kertoo Jumalasta, paljastaa hänet.

Kärsi ja haudattiin. Se on aika lailla paljon sanottua Jumalasta. Toki tarujen jumalhahmot seikkailevat ties missä ja ties kenen kanssa, mutta nyt on kyse Jumalasta, taivaan ja maan luojasta - "jota suurempaa ei voida kuvitella".

Vanhoissa ikoneissa Kristuksen kasteesta - juhlan nimi on kuvaavasti Jumalan ilmestyminen - hän on ihan alasti. Tämäkin kertoo jotain siitä, millaiseen Jumalaan kristityt uskovat.

Vaate ristiinnaulitsemisen kuvauksissa on myöhäistä häveliäisyyttä. Alastomuus oli yksi ristiinnaulitsemisen tavoista alistaa teloitettava henkilö täysin.

©Pravoslavie.ru

Kärsi ja haudattiin. Nämä kaksi sanaa ovat saanet paljon huomiota jumaluusopisssa. Syystä.

Maailman meno on aikamoista. Perinteinen arvio on, että se on hukassa. Tätä se on peruuttamattomasti. Toki eri tavoin tapahtuu edistystä, mutta kuitenkin kaikki päättyy lopulta taas kiertoon.

Uskontunnustus haluaa korostaa, että Kristus on "meidän puolestamme". Tällöin ei tarkoiteta vain jotain valittua piiriä, vaan kaikkia ja itse asiassa maailmankaikkeutta kaikkineensa.

Meidän puolestamme koskee kaikkea Kristuksessa tapahtunutta. Hänen syntymäänsä, elämäänsä, opetustaan, kärsimystään, kuolemaansa, ylösnousemustaan, taivaaseen nousemistaan ja paluutaan lopussa.

Kristus kärsi, tunnustetaan. Tällöin ei ole kyse särystä tai suuremmasta kärsimyksestä, vaan hänen kärsineen loppuun asti - kuolemaan saakka. Hän meni päätepysäkille, voisi hyvin vapaasti ilmaista tapahtuneen.

Jumala kuolee, jotta voisimme elää. Voidakseen kuolla Jumala syntyi. Tämä on kahden raskaansarjan kirkkoisän tapa ilmaista syyt - 300-luvun Gregorios Teologi ja Atanasios Suuri.

©Lars Ahlbäck

Ortodoksinen kirkko opettaa niin kutsuttua klassista pelastusoppia. Klassinen sana viittaa perinteiseen.

Opetuksen ytimessä on voitto. Kristus on Vapahtaja, Lunastaja ja Pelastaja. On sanottu, että pääsiäisveisu kiteyttää tämän opetuksen.
Kristus nousi kuolleista! Kuolemallaan kuoleman voitti; ja haudoissa oleville elämän antoi.
Tietenkin aihetta voi myös lähestyä uhrin, sovituksen ja monesta muustakin näkökulmasta. Tämäkin puoli on esillä Uudessa testamentissa. Se näkyy ja kuuluu myös ortodoksisessa jumalanpalveluksessa.

Aiheesta on kirjoitettu metrikaupalla jumaluusoppia. Pohjimmiltaan on kyse ilosta. Sen varaan usko nojaa ja on valona maailmassa. Tietenkin asiaan tulee syventyä ja se tulee ymmärtää paremmin. Oppi ja opetus on juuri tätä. Rakennelmaa kannattelee kuitenkin ilo.

Alla on kaunis kuvaus opetuslasten tuntemuksista ylösnousseen Kristuksen kanssa.
He eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat.


Blogikirjoitus on osa laajempaa sarjaa blogikirjoituksia uskontunnustuksesta. Kirjoitukset koottu tänne. Erinomainen kirja uskontunnustuksesta on tämä. 

15. marraskuuta 2017

Uskon rehellisyys

Minä uskon! Auta minua epäuskossani! Näissä sanoissa on enemmän ihmistä koskevaa syvää ja aitoa totuutta kuin kaikissa uskoa ja epäuskoa koskevissa kiistoissa.

Ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) lohdutti näin kuulijoitaan. Monen usko oli koetuksella.

Aidon uskon ei kuitenkaan tarvitse olla epäilevää uskoa. Turhan usein uskon hyppyä tai askelta pimeyteen korostetaan jonkinlaisen aidon uskon merkkinä. Monesti olisi hyvä muistaa, että vanha nimi kasteelle oli valaistuminen. Ahdistunut usko on aika lailla moderni juttu, eikä kovinkaan perinteinen.

Usko voi olla arkaa, vahvaa, kypsää ja ties mitä, kunhan se on aitoa. Aiheesta Kyrillos Jerusalemilaisen 300-luvulla peräsi uskon tien alussa vain "vilpitöntä aikomusta". Tämä on kaiken uskon perusta.

Elämään on voinut mahtua vaikka mitä, alussa vaatimuksena on vilpitön halu uskoa. Nyt perätään siis jo mainittua "syvää ja aitoa totuutta".

Ortodoksipappi venäläisessä vankilassa
©Журнал Фома

Yhdessä kertomuksessa tuhman pojan isä naulasi jokaisesta pojan ilkeästä teosta naulan puuhun. Yhtenä päivänä poika kysyi isältään nauloista puussa. Isä kertoi syyn ja tämän jälkeen poika päätti parantaa tapansa. Tapahtui eräänlainen kääntymys.

Pojan tehdessään jotain hyvää isä veti yhden naulan puusta. Lopulta kaikki naulat olivat poissa. Naulat olivat kylläkin nyt poissa, mutta reiät jäivät ainiaaksi.

Elämä jättää jälkiä. Toki joka päivä on armo uus, kuten oikein sanotaan. Silti usko ei ole eletyn häviämistä. Tämä tausta on pidettävä rehellisesti mielessä

Moni saa uskosta uuden alun ja kokee päässeensä irti menneestä. Mielen ja erityisesti sydämen päällä voi olla paljon. Se jää nyt taakse, ihan luvan kanssa.

Kaikesta huolimatta se on kuitenkin "kirjoilla" ja jonain päivänä onkin "tilinteon" aika.

Usko on monesti uusi alku. Mennyt hellittää otteensa. Ja kuitenkin se on mukana elämän kuormassa. Mennyt ei enää pidä pihtiotteessa, muttei se myöskään häviä tuhkana tuuleen.

Ortodoksipappi
©Lars Ahlbäck

Hyvällä tavalla ihmisen huomio pitää olla itsessään. Vertaileva asenne on usein peiteltyä tuomitsemista.

Muinaisessa Konstantinopolissa Simeon Uusteologi (k. 1022) torui munkkejaan. 
Uskomme ainoastaan sanoissamme, mutta teoillamme kiellämme sen. Eikö Kristuksen nimi ole tunnettu kaikkialla - kaupungeissa ja kylissä, luostareissa ja vuorilla? Jos haluat, tutki tarkoin, pitävätkö ihmiset Hänen käskynsä. Ja todeallakin: tuhansien ja kymmenien tuhansien joukosta löydät tuskin ainoatakaan, joka on kristitty sekä sanoissa että teoissa... Kuka meistä uskaltaisi sanoa: "Minä teen Kristuksen tekoja ja uskon oikein Kristukseen"? Ettekö näe, veljet, että tuomiopäivänä me paljastumme, epäuskoisiksi ja saamme pahemman rangaistuksen kuin ne, jotka eivät ole koskaan tunteneet Herraa?
Yksi perustavanlaatuinen oivallus aitoudesta tulee ilmi karulla tavalla.

Kuin tahrainen riepu on koko meidän vanhurskautemme, toteaa suorasanaisesti Raamatussa eräs profeetta. "Tahrainen riepu" on kuitenkin vielä kiertoilmaisu, ilmaisun kiltti muoto. Muinaiset kääntäjät käyttivät sen sijaan ilmaisua kuukautisveren rätti.

Ilmaisu on raju ja sen sisältämä äärimmäinen toistuu monesti Raamatussa. Jumala itse ei tarvitse ihmisten jumalanpalveluksia. Ei hän ole riippuvainen ihmisestä tai hänen hengellisyydestään. Tällä on aika lailla merkitystä rehelliselle uskolle.

Jumalaa ei voi puijata, mutta itseään voi ja ympäristöään. Moni pakenee omaa itseään ja pelkää itsensä kohtaamista. Monesti yksi uskon ensiaskel - eräänlainen eteinen - on rehellinen itsensä näkeminen.

Romanialainen nykyikoni, Aadam
©Iconari

Tämä ei tietenkään tarkoita, että usko, rukous, hengelliset harjoitukset tai vaikkapa paasto olisi turhaa. Näillä on merkitystä ihmiselle itselleen.

Eräs kirkkoisä vertasi rukousta veneeseen, naruun ja kallioon. Ihminen on veneessä ja pitää narusta. Rukous on narun vetämistä ja kallion lähestymistä. Kallio on Jumala. Ei rukous vedä Jumalaa ihmisen puoleen, vaan ihminen pyrkii sillä Jumalaa kohti. Lähelle pääsy on täysin Jumalasta kiinni, armon asia.

Raa'asti sanottuna on täysin turhaa esitellä hurskasta Jumalalle. Hurskas on toki hyvä olla. Muita ihmisiä voi ehkä huijata silmänpalvojana ja tekeytyen pyhäksi.

Kaksi juutalaista kertomusta ovat oivallisia. Tietty tyytyväisyys uskossa on hyvä, ei pidä luulla liikaa. Ja ennen kaikkea rakkaus, kaipuu ja uteliaisuus ovat tärkeimpiä.
Kerran Sussja rukoili Jumalaa näin: "Rakastan sinua niin paljon, että en pelkää sinua tarpeeksi! Anna minun pelätä sinua niin kuin enkelisi pelkäävät, kun pyhä ja kauhistuttava nimesi kulkee heidän lävitseen." Jumala kuuli heti hänen rukouksen, ja Sussjalle tapahtui se, mikä tapahtuu enkeleille; nimi kulki hänen sisimpänsä läpi. Silloin Sussja koiranpennun tavoin ryömi sängyn alle ja vapisi kuin pelokas eläin, kunnes hän lopulta ulvahti: "Herra, anna minun taas rakastaa sinua niin kuin Sussja!" Ja Jumala kuuli häntä toistamiseen.
Lopun lähestyessä rabbi Sussja sanoi: "Tulevassa maailmassa minun ei tarvitse tehdä tiliä siitä, etten ole ollut Mooses; joudun vastaamaan vain siitä, etten ole ollut Sussja." 

1. marraskuuta 2017

Papilta kysyttyä 40?

Paasto? Miksi mennä jumalanpalvelukseen, kun voit samat asiat melkeinpä tehdä kotona omassa rauhassa? Omena kielletty hedelmä? Pyhäinjäännökset?

Paasto?

Paasto on osa kristinuskoa. Ortodoksinen kirkko kannustaakin paastoamaan. On myös hyvä muistaa, ettei Kristus sanonut jos paastoatte, vaan kun paastoatte. Paasto ei siis ole vapaaehtoinen lisuke kristinuskossa.

Paastoa esiintyy maailmanlaajuisesti, monissa uskonnoissa. Ihmiset saattavat jopa ei-uskonnollisista syistä paastota. Moni on vaikkapa saanut käskyn paastota ennen terveydentilan tutkimiseen liittyviä kokeita.

Paastoa on monenlaista. Kaikkein ankarin paasto jättää pois ruuan kokonaan. Paasto koskee useimmiten ruuan lajia ja määrääkin.

Hengellisyys liittyy oleellisesti paastoon, ainakin kristilliseen paastoon. Myös laupeuden teot lähimmäisten puolesta. Paljon puhuttua "hengellistä paastoa" ei ole olemassakaan, vaan paasto on aina kehollista.

©Pravmir.ru

Ortodoksisessa kirkossa paasto on ennen kaikkea yhteisöllistä. Paasto seuraa säädettyjä aikoja.

Kirkkovuodessa on neljä pitempää paaston aikaa. Myös useimmiten keskiviikot ja perjantait paastopäiviä. Joitakin yksittäisiä paastopäiviä löytyy näiden lisäksi.
  • Suuri paasto, pääsiäispaasto
  • Apostolien paasto
  • Jumalanäidin paasto
  • Joulupaasto
Oma lukunsa ortodoksisessa kirkossa on aika lailla ehdoton ehtoollispaasto.

Vapautuksen paastosta voi saada. Vaikkapa sotapalveluksessa, sairaat ja raskaana olevat eivät paastoa. Toisinaan paastotaan omalla ajalla tärkeän muutoksen edellä. Esimerkiksi ennen pappisvihkimystä.

Paastoruokia ovat kaikki kasvisruoat ja osaksi myös kala. Liha, voi ja kananmunat eivät paastoon kuulu.

Ortodoksisessa kirkossa ihmisen oma hengellinen isä, opastaja uskon asioissa, useimmiten seurakunnan pappi antaa neuvoja myös paastoon.

Uskon tiehen kuuluu yhteisö. Sen elämään kuuluu arjen lisäksi sekä juhlat että paastot.

Kaiken kaikkiaan yhteisöllisyys on paastossa voimavara. Psykologisten tutkimusten perusteella toimiva suunnitelma ennustaa 70-80 % asian saavuttamisesta. Tämä puoli on paaston kohdalla kirkossa kunnossa.

Aikomus ja selkeät syyt ihmisellä kattaa sitten 20-30 % saavuttamisesta.

Tähän puoleen useimmiten ortodoksinen kirkko keskittää huomionsa kutsuessa paastoamaan. Itse paastoa tai sen aikoja ja vaatimuksia ei tarvitse keksiä uudelleen.


Miksi mennä jumalanpalvelukseen, kun voit samat asiat melkeinpä tehdä kotona omassa rauhassa?

Hyvä kysymys. Vähän erikoinen, mutta hyvä. Vastauksen avainsana on melkeinpä.

Usko ei ole yksityinen (ja yksinäinen) harrastus, jonkinlainen oma projekti. Tätä se ei ainakaan ole kristinuskossa. Toki esiintyy erakkoja kristinuskossa, mutta he eivät koskaan ole irti yhteisöstä.

Lyhyt kertomus korostaa kirkossa käymisen tärkeyttä. Eräs herra ihmetteli palvelijansa ahkeraa osallistumista jumalanpalveluksiin. Miksi käyt niin usein kirkossa herra kysyi toruvasti. Sanomatta mitään palvelija otti hehkuvasta hiilloksesta hiilen erilleen. Hiilen hehku hiipui ja se mustui. Hetken päästä palvelija nosti mustuneen hiilen takaisin hiillokseen, ja taas se hehkui. Tämän vuoksi käyn useasti kirkossa, palvelija vastasi.

Elämä on jaettua. Usko on myös. Ihan arjessa sen huomaa myös. Miksi mennä juhliin, harrastaa, seurustella, ehkä mennä naimisiin tai tehdä jotain muuta elämän hyvää, "kun voit samat asiat melkeinpä tehdä kotona omassa rauhassa"?

Vastaus on toiset ihmiset ja sana melkeinpä. Paljon voi tehdä itsekseen. Se ei kuitenkaan riitä. Se on vain melkeinpä.

Ortodoksinen kirkko tietää kokemuksesta, että Raamatun opetus on totta, ettei "ole hyvä ihmisen olla yksinään". Se on osa ihmisyyttä. Elämä on jotain saatua ja jaettua.

Usko on toki myös henkilökohtaista, muttei sitä harrasteta itsekseen.


Omena kielletty hedelmä?

Vain siitä puusta, joka on keskellä paratiisia, Jumala on sanonut: "Älkää syökö sen hedelmiä, älkää edes koskeko niihin, ettette kuolisi."
Raamatun mukaan Eeva selitti näin käärmeelle paratiisissa. Käärme väitti, ettei ihminen kuole syödessään tuosta puusta. Kuulema ihmisestä tulee Jumalan kaltaisia, jos siitä syö. Onko Jumala todella sanonut?

Moni ihmettelee miksi juuri omena on saanut "kunnian" olla kielletty hedelmä.
©Merriam-Webster

Raamattu ei tosiaan nimeä hedelmää. Läntisessä perinteessä ja sen myötä läntisessä taiteessa ja kulttuurissa vakiintui käsitys omenasta kiellettynä hedelmänä.

Kyse on todennäköisesti sanoista, joka liittyy latinan omena-sanaan - malum. Omenapuu on malus. Latinan sana pahalle on malus.

Omena tai ei, kyse ei ole uskonasiasta. Kertomuksen merkitys on toisaalla, minkä toisaalta leikki sanalla malus myös tuo esiin.

Pyhäinjäännökset?

Pyhäinjäännökset ovat oleellinen osa ortodoksista uskoa. Suomessa ne ovat jääneet hieman vieraaksi tai huomaamattomaksi.

Moni ehkä yllättyy siitä, että jokaisessa ortodoksisessa kirkossa on pyhäinjäännös. Se sijaitsee alttarissa. Näin pyhäinjäännökset ovat huomaamattomasti läsnä koko ajan. Suomessa monessa kirkossa on kuitenkin myös esillä pyhäinjäännöksiä.

Mitä pyhäinjäännökset ovat? Mitä niillä tehdään? Miten niitä käytetään? Onkohan se edes kristillistä? Kysymyksiä on monenlaisia.

Ortodoksisen opetuksen aiheesta kiteyttää piispa Kallistos Ware (s. 1934) näin.
Ortodoksit ovat vakuuttuneita siitä, että keho pyhittyy ja kirkastuu yhdessä sielun kanssa. Tämän vuoksi heillä on valtava kunnioitus pyhien jäännöksiä kohtaan. Kuten roomalaiskatoliset he uskovat, että Jumalan armo, joka on näissä heidän elinaikanaan vaikuttanut jää toimeliaaksi heidän kuolemansa jälkeen jäännöksissään. He myös uskovat, että Jumala käyttää näitä jäännöksiä jumalallisen vaikutuksen kanavana ja parantumisen välineenä. Jossain tapauksissa pyhien jäännökset ovat ihmeellisesti säilyneet maatumiselta. Vaikka tätä ei olisi tapahtunut ortodoksit kunnioittavat heidän luitaan. Tämä pyhäinjäännösten kunnioitus ei ole tietämättömyyden ja taikauskon hedelmä, vaan kumpuaa korkeasti kehittyneestä kehon teologiasta.
Tärkeä on huomio siitä, että käytäntö kumpuaa "kehittyneestä kehon teologiasta". Usko ei ole vain pään sisällä, vaan "säteilee" myös kehoon.

Laajemmin ymmärrettynä pyhäinjäännöksinä voidaan myös pitää pyhiä esineitä. Näitä ovat vaikkapa vaatekappaleet ja muut esineet. Varsinaisessa mielessä pyhäinjäännökset ovat ihmisen kehollisia jäännöksiä, usein luita.

Kristuksen ystävät, lainatakseni Johannes Damaskolaisen (k. 749) ilmaisua pyhistä, ovat olleet Jumalan asumuksina. He eivät ole sitä vain mielessä, vaan siis myös kehossa. Kerrotaan, että jopa apostoli Pietarin varjoa olisi pidetty ihmeitä tekevänä.

On myös tähdellistä huomata, että ortodoksinen kirkko kunnioittaa pyhäinjäännöksiä, kuten vaikkapa Raamattua, ikoneita ja pyhiä esineitä. Yksin Jumalaa palvotaan.

Se on totta, että kunnioituksen ja palvonnan ero toisinaan häilyy tietämättömyydestä ja taikauskosta, muttei se tee tyhjäksi Jumalan toimintaa pyhäinjäännöksissä.


Pyhäinjäännösten kunnioitus on "kuluttajien" koettelemaa. Niiden äärellä "prayer has been valid", voisi sanoa, lainaten T. S. Elliotin (k. 1965) runoa. Niiden äärellä rukous on kelvannut, kuultu ja toiminut. Mielenkiintoista on, että slaavinkielinen sana pyhäinjäännöksistä on moštšhi tarkoittaa kykenevää.


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.

15. lokakuuta 2017

Kärsivällinen usko

Kärsivällisyys muiden kanssa on rakkautta, kärsivällisyyttä itsensä kanssa on toivoa ja kärsivällisyyttä Jumalan kanssa on uskoa.

Moni yhteiskunta 1900-luvulla ei maallistunut, vaan maallistettiin. Tšekkoslovakia oli tällainen maa ja Tšekki on nykyään yksi maailman ateistisimmista maista.

Katolinen pappi Tomáš Halík (s. 1948) laskeskeli, että maansa "erämaavaellus" kesti yhtä kauan kuin Israelin kansan erämaavaellus.

Hän itse joutui epäsuosioon ja häntä kiellettiin opettamasta korkeakouluissa. Vuodesta 1972 hän työskenteli psykologina ja hänet vihittiin salaa papiksi 21. elokuuta vuonna 1978. Edes hänen oma äitinsä ei tiennyt pappeudesta.

Halík ei kuitenkaan vihaa ateismia, epäilystä, uskon arkuutta ja epäuskoa. Ne ovat ikään kuin tekijöitä uskon tiellä. Niiltä voi usko oppia paljon. Hän ei siis pyri tyrmäämään vastustajaansa, vaan uskon tulee ottaa ateisti "syleilyynsä".

©Tomáš Halík

Ateismi jää kärsivällisen uskon myötä. Kaunis on egyptiläisen ortodoksin Adel Bestavrosin (k. 2005) kiteytys.
Kärsivällisyys muiden kanssa on rakkautta, kärsivällisyyttä itsensä kanssa on toivoa ja kärsivällisyyttä Jumalan kanssa on uskoa.
Kristinusko on siitä omanlaisensa usko, että se on toistuvasti pitänyt rajansa "huokoisina". Yhteisön reunamille on jäänyt tilaa ja paikka uteliaille.

Lahko sen sijaan omaa kovan ytimen tosiuskovaisia, Halík toteaa. Reunamien väki on lahkojen silmissä auttamattomasti hukassa (ja varmasti kadotuksessa). Kirkot sen sijaan ovat usein "vanhempia, viisaampia, kokeneempia ja suvaitsevaisempia".

Toki kirkko on toisinaan vetäytynyt suojaan. Näin tapahtuu usein vainon aikana. Muulloin rajapinta on jäänyt huokoisemmaksi. Tämä on aina ärsyttänyt kiihkeimpiä.

Sakkeus oli verovirkalijia. Oman kansansa halveksima ja varmaan kadehtima. Olihan hän sekä yhteistyössä vihatun miehitysvallan kanssa että myös äveriäs. Osa veroista meni työn luontaisetuna Sakkeuksen omaan taskuun.

Uteliaana hän kurkki reunamilta. Lopulta hän kiipesi puuhun. Kristus kohtasi hänet ja tuli hänen vieraakseen. Tämähän ärsytti sovinnaisia.

Halík tekee Sakkeuksesta etsijöiden esimerkin ja voisi jopa sanoa suojeluspyhimyksen.

©Lars Ahlbäck

Arvostelu uskoa kohtaan on usein aiheesta. Historian aikana on tapahtunut kaikenlaista. Toisaalta niin on myös tapahtunut epäuskon nimissä. 1900-luvulla se kiri kiinni oikein kunnolla. Tilastot uhreista eivät kuitenkaan oikeastaan ratkaise kysymystä Jumalasta.

Älyllinen taistelu ei sekään tuo ratkaisua. Puolesta ja vastaan esitetään kaikenlaista. Lopullinen voitto jää saamatta. Ainakin uskon kannalta tietty epävarmuus pitää uskon elävänä. Ateismikin muuttuu tylsäksi, toteaa Halík, kun siitä tulee "dogmaattista metafysiikkaa". Näin kävi materialismille ja marxismille.

Uskon älyllinen puoli saa monesti elinvoimaa juuri eriävistä mielipiteistä. Se "elää harhaopista", voisi sanoa Halíkin sanoin. Se on eräänlaista "käänteistä jumaluusoppia".

Erityisen herkkä Halík on kärsimykselle ja siitä nousevalle vaikeudelle uskoa. Monet perinteiset vastaukset ovat aika lailla epätyydyttäviä. Sen verran kauhea oli vaikkapa 1900-luku. Selittely ei auta. Monesti on hyvä ensin olla hiljaa. Sanojen aika on myöhemmin.

Ihmisen tuska on Halíkin mukaan "pyhää maata" ja uskon tulee kunnioittaa sitä. Ei ehkä aina olla vain hiljaa, mutta ainakin hyvin varovainen ja arka vastauksissaan.

Yksi tärkeä huomio on, että jo kapinoimalla ja vastustamalla epäoikeudenmukaisuutta, vääryyttä ja kaipaamalla hyvää, ollaan "uskon maaperällä". Jo tässä on halua uskoa hyvään, järjestykseen ja mielekkyyteen.

©Pinterest

Halík muistuttaa, ettei aika vain kulu, vaan on myös aika tehdä ja tarttua toimeen. "Kaikella on määrähetkensä", toteaa Saarnaajan kirja Raamatussa. Näin se jatkuu:
Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta, aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia, aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, aika on syleillä...
On ollut riittävästi kivien heittelyä ja nyt on aika kerätä niitä. Aika on syleillä.

Tekniikka on voittanut etäisyydet, mutta läheisyyttä ei ole vieläkään saavutettu. Läheisyyden ja syleilyn saavuttaminen ei onnistu yksin tekniikalla. Näitä ei hallita tai saada kukistamalla.

Aika on syleillä. Kyse on pitkälti vanhan kysymyksen toisesta muodosta: Kuka on lähimmäiseni?


1. lokakuuta 2017

Ikoni uskon apuna

Mitä ovat ikonit ja miksi niitä on? Miten ne oikein toimivat? Myös kyseenalaistamalla voi oppia uutta ikoneista. Itse asiassa kiista ikoneista selvensi opetusta niistä.

Ikonit ovat ortodoksisen kirkon käyntikortteja. Ne ovat nykyään käytössä myös monessa muussakin kirkossa. Ikoneita on myös siellä täällä, kodeissa, toimistoissa ja vaikkapa kahviloissa.

Uskon tiellä ikonit voivat olla askel eteenpäin uskossa. Pappismunkki Serafim Seppälä on aiheesta puhunut ”verbaalisesta burnoutista”, missä sanat uuvuttavat. Kokousten, uutisvirran ja myös pitkien saarnojen jälkeen ikoni voi olla hiljaisempi tie eteenpäin.

Ikoni on ”hiljaisen viittauksen kieli” ja ”sanatonta hiljaisuuden puhetta”, lainatakseni taas Seppälää.


Vuonna 727 keisari tuhosi Kristuksen kuvan palatsinsa portilta. Riita ikoneista alkoi toden teolla. Keisari oli jo aikaisemmin yrittänyt Se kesti yli sata vuotta ja vaati paljon verta.

Yksi kertomus on kuvaava. Munkki Stefanos joutui syytteeseen ikonien vuoksi. Oikeutta käytiin 700-luvulla raa’alla tavalla. Kuvia vastustivat erityisesti juuri keisari, vallanpitäjät ja hänelle uskolliset piispat.

Oikeudessa Stefanokselle yritettiin osoittaa, etteivät Kristuksen tai hänen äitinsä kuvat olleet pyhiä. Ne olivat syyttäjien mukaan jopa epäjumalanpalvelusta. Kuvien kunnioitus ei ollut kristillistä heidän mielestä, pikemminkin paluuta pakanuuteen.

Stefanos puolusti ikoneita. Pilkkaamalla ikoneita niiden vastustajat pilkkasivat itse Kristusta ja hänen äitiään, hän muistutti.

Nokkelasti Stefanos kiteytti oikeudessa koko kiistan yhdellä esimerkillään. Hän osoitti kultaista kolikkoa. Kolikossa oli keisarin kuva, sen arvon ja aitouden takeena. Stefanos kysyi syyttäjiltä mitä tapahtuisi, jos joku tallaisi maassa kolikkoa. Tämän tekijä saisi kovan rangaistuksen pilkattuaan keisarin kuvaa.

Vastauksen saatuaan, Stefanos otti kolikon ja sylki keisarin kuvaa. Hän jopa heitti sen maahan ja tallasi sen jalkojensa alle. Kyyti vankilaan oli tämän jälkeen raju.

Vajaan vuoden Stefanos odotti tuomiotaan vangittuna, yhdessä satojen muiden ikonien puolustajien kanssa. Lopulta hänet vietiin kadulle ja pahoinpideltiin hengiltä. Ruumis heitettiin joukkohautaan.

Kertomuksessa on pienoiskoossa kiista ikoneista. Aika hyvin se alustavasti vastaa kysymyksiin mitä, miksi ja miten.

©Pravoslavie.ru

Ikonia toisinaan sanotaan ikkunaksi taivaaseen. Ilmaisu on kaunis, vaikkei taida olla kovinkaan perinteinen. Se on muistutus ikonin kutsusta nähdä "kauas".

Suuret taideteokset pysäyttävät. Monesti ihminen arvostelevin silmin arvioin näkemäänsä, olkoon se ihmisiä, esineitä, tv-ohjelmia ja ties mitä. Suuret taideteokset ovat usein mykistäviä. Suurin osa ihmisistä tajuaa silloin olla hiljaa.

Ihmisen tulisi saapua niiden eteen ”nöyrässä odotuksessa”. Tämä koskee suuria taideteoksia, mutta ennenkaikkea ikoneita, sillä ne julistavat korkeinta iloa. Nekin ovat ikkunoita.

Ikoni tarjoaa näyn. Se ei ole kangastus tai harhaa. Muinoin kristinusko juuri nimitti epäjumalia tätä tarkoittavalla sanalla. Ne olivat kreikaksi idoleita. Ne ovat turhia toiveita, lumetta ihmisille. Ne ovat Raamatun mukaan juuri mykkiä.

Nykyaikana idoli on monesti myönteinen sana. Idoleita etsitään jopa kilpailuissa. Ne ovat silti yhä idoleita, sillä niihin ei tule laittaa toivoansa. Ne ovat toki usein esikuvia tai innoittajia.

Uskon opetus on kuitenkin se, ettei heihin saa laittaa lopullista toivoansa. Elämänsä päämääräksi ei kannata laittaa raha, ihailua tai vaikkapa nautintoa. Tämän tehdessä ”hukkaa” elämänsä, Kristus opetti.

Hyvin sanotaan vitsissä rikkaasta miehestä. Hautajaisissa moni pohti paljonko hän jätti jälkeensä. Uteliaat päättivät kysyä perinnön kokoa. Hän jätti kaiken jälkeensä, he saivat vastaukseksi.

Uskonoppi tuntee käsitteen ilmoitus. Se saattaa kuulostaa hyvinkin tekniseltä, voisi sanoa dogmaattiselta. Kaipa se esiintyy käsitteenä katekismuksissa myös.

Kaikkein yksinkertaisimmillaan käsite ilmoitus kuitenkin tarkoittaa, että sanomaton, tutkimaton, näkymätön ja käsittämätön - meidän silmissämme usein kasvoton - Jumala on Kristuksessa lopullisesti paljastanut kasvonsa.

Kristuksen ikonin edessä, voimme muistuttaa mieleemme, että katselemme ihmiseksi tulleen Jumalan kasvoja – hänen silmiään ja vaikkapa ilmettään. Voimme ehkä toistaa erän munkin sanoja: "Minä olen sinun, sinä olet minun.


Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin puhui, kertoo Raamattu.

Yksi syy siihen, että nykyaikana koetaan uskon saralla burnout kaikista sanoista ja puheista on se, että ilmoitus on liiaksi nähty tietona tai jonkinlaisena taivaallisena infona.

Syystä hiljaisuus, vaikeneminen, ikonit, retriitit ja varmaankin jooga myös puhuttelevat monia. Tämä on aiheellinen vastaveto. Erityisesti luterilaisessa Suomessa sana on monesti nähty liiankin kapeasti kirjaimena.

Usko toteutuu myös keholla. "Kaksinkertaisena", kuten asia ilmaistaan. Nykyisin sanoisimme ehkä "tuplana".

700-luvulla Johannes Damaskolainen, ikonien suurin puolustaja totesi:
Olemme koostuneet näkyväisestä ja näkymättömästä eli hengellisestä ja aineellisesta luonnosta. Me edeskannamme Luojalle myös kaksinkertaisen kumartamisen, aivan niin kuin veisaamme sekä ymmärryksellä että ruumillsilla huulillamme. Ja meidät kastetaan vedellä ja Hengellä ja yhdistymme Herraan kaksinkertaisesti: osallistumme sekä pyhistä salaisuuksista että Hengen armosta.
Ruumiillisuutta, ainetta ja arkea ei tietenkään tule liiaksi ihannoida. Kehon yksipuolinen ihannointi ei ole sekään ratkaisu. Onhan sekin langennutta.

Jomman kumman - hengellisen tai aineellisen - ylistäminen yksipuolisesti on vääristävää. Ihminen uskoo ja rakastaa tuplana. Myös kuvin sekä sanoin, viitaten ajankohtaiseen aiheeseen.

Ikoni on ortodoksisuuden hiljainen ja kaunopuheinen julistaja, ei vain kirkon piirissä, uskon tukena, vaan myös ympäristöissä jotka ovat vieraita sille tai jopa vihamielisiä.

Näissä kaikissa tilanteissa ikoni palvelee uskon apuna. Leonid Uspenskin (k. 1987) mukaan: ”Kiistassa ikoneista kirkko kamppaili ikonien puolesta, mutta nykyaikana ikoni kamppailee kirkon puolesta.”

15. syyskuuta 2017

Uskontunnustuksen vuosisata

Uskontunnustus laadittiin 300-luvulla. Vuosisata oli mullistava, eikä ole ihan helppo lyhyesti kertoa vuosisadan monista tapahtumista.
Kuka oikein luulet olevasi? Tilanne on nyt se, että jäljellä ovat vain sinä ja Atanasios. Te vastaan koko maailma. Pääset takaisin Roomaan ja kirkon yhteyteen, jos tuomitset hänet.
Lauseet ovat keisari Konstantiuksen II (k. 361). Hän kuulusteli vuonna 355 paavia Milanossa. Toinen mainittu oli Atanasios Suuri (k. 373). Tilanne on päällä keskellä 300-luvun sekamelskaa.

Koko maailma - valtakunta ja kirkko - oli harhan vallassa. Oikean uskon puolella oli vain harva. Tuosta keisarin kuulustelussa hokemasta "vastaan koko maailma" tulee sanonta latinaksi contra mundum.

Tämä on pieni esimerkki siitä, ettei 300-luku vain ole oikean uskon voittokulku. Suppeasta esityksestä voi saada käsityksen, että 300-luvulla tosta noin vain laadittiin uskontunnustus yleisissä kirkolliskokouksissa vuosina 325 ja 381. Nämä vuosiluvut ovatkin tulleet lähes taianomaisiksi.

Helposti unohtuu, että vuosisata oli täynnä sankaruutta ja myös petollisuutta. Ei voida sanoa uskontunnustuksen laatimisen olleen jonkinlainen läpihuutojuttu.

Konstantius II

300-luvun aikana kirkko kasvoi ja sen myötä vaikutusvalta yhteiskunnassa. Se näkyi ja kuului. Maan alta oltiin siirrytty näkyväksi ja kuuluvaksi osaksi yhteiskuntaa.

Kesän 325 tapahtumat herättävät ajatuksia. Ne kuvaavat hyvin murrosta. Keisari Konstantinus Suuri  (k. 337) otti vastaan sadoittain piispoja, jotka olivat kokoontuneet ensimmäiseen yleiseen kirkolliskokoukseen Nikeassa.

Tilanne oli piispoille varmaan hämmentävä. Jo vuosisatoja keisari ja valtakunnan valtaapitävät olivat olleet kristityille vainoajia, kiduttajia ja tappajia. Nyt keisarillisissa tiloissa asteli juhlavieraina kovia kärsineiden esipaimenten joukko. Osa nilkutti, toisilta puuttui joku raaja ja oli jopa kidutuksesta sokeutuneita.

Yksi ele kuvaa hyvin tätä "mannerlaattojen" mullistusta. Keisari tervehti Niilin laakson piispaa Pafnutiosta suutelemalla tämän silmäkuoppaa, silmänsä tämä oli menettänyt vainoissa.

Piispat olivat kokoontuneet tuomaan julki yhteistä uskoa. Keisari toivoi omalta osaltaan yhtenäistä kirkkoa. Levottomuutta oli herättänyt Aleksandriassa esiintynyt harha. Areios niminen pappi oli väittänyt, että Jumala on yksi ja siksi Kristus ei ollut Jumala, vaan pikemminkin jonkinlainen jumala.

Oli aika jolloin Poikaa ei ollut, Areios tokaisi. Hän itse asiassa vierasti puhetta Isästä. Areiokselle Kristus oli kylläkin mahtava hahmo, Jumalan ottopoika, muttei kuitenkaan Isän oma Poika, voisi vapaammin ilmaista.

Nykyaikainen ikoni
© Nikola Saric

Ensimmäisessä yleisessä kirkolliskokouksessa Areioksella oli kannattajansa. Heitä oli laajalti kirkossa ja valtakunnassa. Se tultiin huomaamaan kirkolliskokouksen jälkeen.

Atanasios osallistui nuorena kolmikymppisenä Aleksandrian piispan apurina kirkolliskokoukseen. Hän muisteli jälkikäteen, miten Areioksen kannattajat pitivät silmäpeliä ja kuiskailivat kokouksen aikana. Ei hätää, kaikki täällä päätetty voidaan selittää pois, voisi kuvitella heidän ajatelleen.

Yksi sana vei koko potin. Käsite homoousios päätettiin ottaa kuvaamaan Pojan suhdetta Isään. Uskontunnustuksessa se on sanat "samaa olemusta". Käsite homoousios ei ollut Raamatusta, mutta kyllä kelpo ja raamatullinen.

Kesäkuun 19. päivä uskontunnustus allekirjoitettiin. Kyse ei ole ihan samasta kuin nykyinen uskontunnustus. Vasta toisessa yleisessä kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa vuonna 381 uskontunnustus oli lopullisesti valmis.

Nikean jälkeen "koko maailma" kääntyi oikeaa uskoaa vastaan. Ensin keisari oli noin vuosikymmen pitänyt homman jotenkin kasassa, mutta hänen kuolemansa jälkeen riidat roihahtivat.

Kertomuksen mukaan Nikolaos olisi kurittanut Areiosta Nikeassa

Vuosisadan loppupuoli oli aikamoista sekamelskaa. Oikean uskon kannattajat olivat vähemmistössä. Koko maailma vastassa, lainatakseni alussa mainittua keisaria.

Esimerkiksi juuri ennen harhan voittamista pääkaupungissa Konstantinopolissa Gregorios Teologi (300-luku) kokoontui ortodoksien kanssa pienessä kappelissa. Suuret katedraalit ja hovi olivat vielä harhassa.

Atanasios teki vuonna 339 oivallisen siirron ottamalla käyttöön taas uudelleen syytöksen areiolaisuudesta. Ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen jälkeen esiintyi kaikenlaisia tulkintoja uskosta. Kristus oli esimerkiksi melkein Jumala, muttei ihan. Toki oli porukkaa, joka kielsi kokonaan Kristuksen jumaluuden.

Tätä sekalaista joukkoa Atanasios alkoi haukkumaan - ja leimaamaan - areiolaisiksi. Hän halusi osoittaa, etteivät he vannomisestaan huolimatta olleet uskollisia ensimmäiselle yleiselle kirkolliskokoukselle Nikeassa.

Huomattiin aikanaan myös, että aika moni piispa ei ollut niinkään harhassa, vaan vain varovaisia homoousios-sanan kanssa. Atanasios opastikin malttiin.
Heitä ei tule kohdella, kuten vihollisia. Ei saa hyökätä heitä kohti areiomaanikkoina, eikä isien vastustajina, vaan keskustella heidän kanssaan kuten veljien kesken...
Tilanteet muuttuivat koko ajan. Keisareita tuli ja meni, piispat junailivat kaikenlaista. Yksi esimerkki keinojen valikoimasta olkoon se, että Atanasiosta syytettiin yhdessä vaiheessa murhasta. Häntä oltiin jo saattamassa vastuuseen, mutta silloin väitetty uhri löytyikin piilostaan Atanasioksen toimesta.

Gregorios Teologi

Keisari kutsui aikanaan kokoon toisen yleisen kirkolliskokouksen. Kokouksen tunnetuin tulos oli uskontunnustus nykymuodossaan.

Toukokuun 1. päivänä vuonna 381 aloitettiin. Kokouksen puheenjohtaja kuoli kokouksen alkaessa ja Gregorios Teologista tuli puheenjohtaja ja patriarkka.

Kokouksen aikana 36 piispaa lähtivät vastalauseena. Paljon kädenvääntöä käytiin tyhjistä piispanistuimista. Rooman paavi vastusti piispojen siirtelyä ja siitä oli jo aikaisempi päätös. Nyt siis alettiin kyseenalaistamaan Gregorioksen asemaa patriarkkana, sillä hänhän oli ihan vain Sasiman piispa. Gregorios sai lähteä. Nektarios niminen virkamies, joka vasta oli liittymässä kirkkoon, otettiin tilalle. Hänet vihittiin vauhdilla piispaksi kastevaatteet vielä päällään.

Heinäkuun 9. päivänä kokous päättyi. Kokous oli siinä mielessä erikoinen, että sitä ei pidetty asemaltaan yleisenä, kuin vasta vuonna 451. Roomaa ei edes kutsuttu ja paikalla oli vain 150 piispaa.

Piispainistuinten kohdalla alettiin sopeutumaan maallisen vallan kehyksiin. Uusi pääkaupunki meni tässä kehityksessä monen vanhan kirkollisen kaupungin ohitse, mutta jäi Rooman taakse. Moni istuin ihmetteli uuden tulokkaan - Konstantinopolin - kirkollista asemaa, jonka se sai puhtaasti maallisen vallan paikkana. Rooma hyväksyi säännön vasta noin 900 vuotta myöhemmin.
Omalta osaltani, totta puhuakseni, tulen välttämään kaikkia piispojen kokouksia. En ole koskaan nähnyt yhtäkään kokousta saavuttavan mitään hyvää, eikä olemaan ratkaisuna pulmiin. Asia on päinvastoin, kokous usein lisää niitä. Tulet aina löytämään sieltä rakkautta riitaan ja valtaan… Olen tullut siihen tulokseen, että ainoa sielun turva on hiljaa olemisessa. (Gregorios Teologi)


Blogikirjoitus on osa laajempaa sarjaa blogikirjoituksia uskontunnustuksesta. Kirjoitukset koottu tänne. Pelikanin erinomainen radiohaastattelun uskontunnustuksesta voi kuunnella täällä. Hyvä historiallinen yleisesitys löytyy John Behrin (s. 1966) The Nicene Faith - Part 1 -kirjan (2004) luvussa Councils and Controversies: A Historical Overview (s. 61-122).

1. syyskuuta 2017

Arkinen tie pyhyyteen

Arjella on huono maine. Kuitenkin juuri tavallisessa päivässä jalkojemme alla voi olla tie, jolla pienin askelin löytyy arjen pyhyys. Harppauksia ei ole, ja oikotiet ovat aina itse Jumalan lähettämiä.

Arki on monelle kuin pyhän vastakohta, johon viikon- loppu tai muu vapaa tuo helpotuksen. Arki kestetään niin sanotun sitku-ajattelun voimalla. Moni kuitenkin pettyy vapaapäivän tai loman koittaessa; kaikkea ei ehtinytkään, tuntuu pahalta. Sitten taas arki ja uusi odotus.

Yksi hengellisyyden perustavoite on tämän kierteen katkaiseminen. Hyviä tapoja siihen on kaikissa hengellisissä perinteissä. Myös kristinuskossa on omat hyväksi koetut arkiset keinonsa.

Arjen kokemus on oleellinen osa uskoa. Mukana ovat tietenkin tunteet, mutta myös järki. Elämä kaikkinensa, arkea unohtamatta. Usko nojaa siis paljolti kokemukseen, muttei kuitenkaan välttämättä kokemuksiin, kuten eräs ortodoksipiispa viisaasti muistutti.


Englantilaisella C. S. Lewisilla (k. 1963) on sopivia oivalluksia tähän tilanteeseen. Monet kristityt ovat löytäneet hänen kirjoituksistaan itselleen sopivaa ”silkkaa kristinuskoa”.

Lewis kiteyttää, että toisille Jumala on löydettävissä joka paikasta, toisille ei mistään. Nämä sanansa hän kirjoitti avaruusmatkojen alkaessa. Kosmonautit olivat ilmoittaneet, etteivät he löytäneet Jumalaa avaruudesta. Moni ihminen ei myöskään löydä Jumalaa arjestaan. Kaukaisesta pyhiinvaellusmatkasta ei osata edes haaveilla, saati avaruudesta.

Tosiasiassa olemme avaruudessa parhaillaan. Lewis vitsailee, että joka vuosi teemme siellä suunnattoman kiertomatkan. Hänen mukaansa pyhimys löytäisi Jumalan sekä avaruudesta että maan päältä. ”Paljon riippuu siitä, onko etsijällä näkevät silmät.”

Näkevien silmien kera siirrytään Lewisin seurassa avaruudesta puutarhavajaan. Eräänä aurinkoisena päivänä hän seisoi tavallisessa välinevarastossa, jonne lankesi valonsäde oven yläpuolella olevasta aukosta. Vapaasti käännettynä hän kuvaili kokemaansa näin:
Siinä missä seisoin, tuo säde leijailevine pölyhiukkasineen vei kaiken huomioni. Kaikki muu ympärilläni oli lähes pilkkopimeässä. Näin valonsäteen, enkä nähnyt sen avulla muuta. Siirryin ja asetuin niin, että säde loisti silmiini. Välittömästi kaikki näkemäni katosi. En nähnyt vajaa enkä valonsädettä. Sen sijaan näin liikkuvia, vihreitä lehtiä ja auringon oven yläpuolella olevasta raosta. Säteessä katselu ja säteen katselu ovat hyvin erilaisia kokemuksia.
Kokemus sai Lewisin pohdiskelemaan ulkopuolista tarkastelua ja kokemista. Hän tähdensi niiden erilaisuutta, mutta korosti molempien näkökulmien tarpeellisuutta. Hän ei tarjonnut ratkaisuksi ehdottomuutta, vaan eräänlaista sekä että asennetta.


Kyse lienee aika tutusta ilmiöstä. Ensin ihminen tarkkailee ja sitten astuu kokemaan. Moni asia elämässä täytyy kokea, sillä ulkopuolisena tarkkailijana jää paljosta paitsi eikä oikein voi ymmärtää asioita. Tämän askeleen – tarkkailusta kokemukseen – otettuaan on jo tiellä kohti ”näkeviä silmiä”.

Myös suhteessa Jumalaan ihminen voi jäädä tarkkailijan asemaan, jos hän ei löydä Jumalaa, pyhyyttä tai hengellisyyttä maanpäällisestä arjesta.

Yksi alku etsinnässä on jalkojemme alla. Hyvin arkinen hengellinen polku voi helposti jäädä huomaamatta, vaikka kuljemme sillä lähes koko ajan.

Tavalliset polut, maantiet ja vaikkapa moottoritiet ovat niin arkisia, itsestään selviä ja joskus ikiaikaisia, että ne unohtuvat helposti. Eläimet jopa tallaavat polkuja, omia teitään, kuten yhdysvaltalainen ortodoksi Jim Forest (s. 1941) on todennut.

Tiet ovat merkkejä ihmisyyden yhteenkuuluvuudesta. Ne luovat yhteyksiä. Kauppa ja kulttuuri ovat niillä matkanneet. Toki niillä on myös marssinut sotajoukkoja. Pohjimmiltaan kuitenkin tiet ovat yhteydenpitoa. Voisipa jopa sanoa sakramentteja.

Jeesus sanoi itse olevansa tie. Itse asiassa kristinuskon yksi varhaisin nimitys oli yksinkertaisesti tie. Paavali tippui vanhan elämänsä kyydistä juuri tiellä. ”Menenpä katsomaan tuota ihmettä”, totesi Mooses muinoin itselleen ja poikkesi totutulta polulta.

Tällä tavoin matka linja-autossa tai reissu kauppaan voidaan nähdä lähes hengellisenä matkana.


Antiikin suuri ajattelija Aristoteles (k. 322 eKr) kertoi filosofian alkaneen ihmettelyn vuoksi. Tätä opetusta lainataan syystäkin usein.

Myös hänen toteamuksensa, ettei tämä kysyminen ja ajattelu noudata hyötyajattelua, on kaunis. Se ei ole ”tuotannollinen” taito. Tämä puhuttelee aikana, jolloin niin moni asia on kulutushyödyke

Tuotannolliset tekijät jo sanoina kuulostavat ikäviltä. Jopa hengellisyyttä kulutetaan. On hyvä huomata, että kuluttaminen saattaa kirjaimellisesti kuluttaa.

Kreikkalaisen ajattelijan opetuksesta jää usein muistamatta se, että tähän filosofointiin ryhtyivät vapaat miehet. Orjat, naiset ja muu väki hoitivat arjen askareet. Ihmettelevillä herroilla oli ”elämän välttämättömyyksiä sekä mukavuutta ja ajanvietettä palvelevat asiat” hoidossa, kuten Aristoteles asian ilmaisee. Helppoahan heidän oli ihmetellä!

Kristinusko painottaa hengellisyyden etsinnässä armollisuutta sekä itseä että muita kohtaan. On hyvä huomata, että jo vanhastaan sairaat ja puutteessa olevat ovat vapautettuja arjen kilvoituksista. Elämä itsessään jo opettaa heitä nöyriksi. Ihmetelläkin he osaavat ja saavat armosta lahjana hetkiä hengähtää.

Harvassa ovat ne ihmiset, jotka eivät olisi joskus ihmetelleet. Jokainen on ollut joskus ”haltioituneen hämmästynyt”, kuten suuri tiedemies Albert Einstein (k. 1955) asian ilmaisi.

Tarkkaan ottaen kristinuskossa ihminen ei ole etsijä, vaan etsitty. Hengelliset uroteot eivät ole oleellisia, ja jos hengellisyys kantaa hedelmää, on se aina lahjaa.


Tavoitteena on kultainen keskitie. Ei vain kehon harjoituksissa, vaikkapa lenkkipoluilla tai kuntosalilla, vaan myös hengellisyydessä.

Tulisi välttää haaveilua ja arjen pakenemista. Eteneminen tapahtuu ajallaan ja askel kerrallaan. Harppauksia tällä polulla ei ole. Oikotiet ovat aina itse Jumalan lähettämiä.

Tässä ajassa ihminen on tukevasti kiinni maassa eikä hänen tarvitse paeta arjen vaatimuksia päättömästi. Hän vasta kurottautuu täältä, lainatakseni vapaasti apostoli Paavalia. Sormenpäät vasta hipovat taivasta, kuten eräs venäläinen kirjailija asian kuvasi.

Eräästä Egyptin erämaan vanhuksesta kerrotaan mielenkiintoista tarinaa. Kilvoituksessaan innokas nuorukainen tapasi vanhuksen rupattelemassa niitä näitä kaveriporukassaan. Nuorukainen ihmetteli ääneen tätä kevytmielisyyttä. Tällöin vanhus otti jousen ja pyysi nuorukaista jännittämään sen. Vielä vähän enemmän, kehotti vanhus. Nuorukainen teki kuten käskettiin. Jännitä vielä lisää, pyysi vanhus. En voi, sillä jousi katkeaa silloin, nuorukainen vastasi. Niin, samaa tapahtuu meillekin, jos jännitämme liikaa, vanhus ojensi nuorukaista.

Yksi tämän ajan taakka on täydellisyyden tavoittelu. Pyhyys ei ole täydellisyyttä. Se on hyvyyttä, kauneutta, uhrautumista ja paljon muuta. Kuljetaan pienin askelin tätä kohti. Joku on puhunut hyvin pyhyyden tavoittelusta hymyn kera.


Blogikirjoitus on alunperin ilmestynyt Askel-lehdessä. Lehteen voi tutustua täällä ja vaikkapa tilata näytenumeron.

15. elokuuta 2017

Kätkeytynyt Jumala

Todistuksia Jumalan olemassaolon puolesta on pari tusinaa, jopa enemmän, peräti yli kolmekymmentä. Yksikään niistä, ei edes kimpassa, ei ole vakuuttanut kaikkia.

Arvostelusta huolimatta todistuksia yhä on. Mistä ihmeestä näitä todistuksia tulee? Ovatko uskovat jääräpäisiä? He siis vain jankuttavat. Syy on kuitenkin paljon arkisempi.

Maailma ja elämä on täynnä heijastumia, osviittoja, ja vihjeitä kaiken perustasta, "jota kaikki nimittävät Jumalaksi", kuten sanottiin keskiajalla. Ei ole ihmeellistä, että ne puhuttelevat ja niiden vuoksi yritetään kehitellä todisteita Jumalan olemassaolon puolesta.

Se on totta, että todistukset on monesti osoitettu ontuviksi. Niiden taustalla on kuitenkin kimmokkeita, esimerkiksi mainitut vinkit, joista ne saavat elin- ja juuri todistusvoimansa.

Uskonnonfilosofi C. Stephen Evans (s. 1948) Kätkeytynyt Jumala - Kaikkivaltiaan olemassaolon perusteista -kirjassaan (2017) esittelee todistusten takana olevia merkkejä.

©Perussanoma

Kätkeytynyt Jumala -luonnehdinta ilmaisee jotain oleellista aiheesta. Evans tähdentää, että Jumalan suhteen on olemassa "helppo vastustettavuus". Jumalan olemassaolon voi aina kieltää.

Jumalan olemassaolo on tietyllä tavalla ilmeinen. Evansin mukaan tässä kohdin on olemassa "laaja saatavuus" Jumalan tuntemuksessa. Jumala ei syrji, vaan tahtoo, että kaikki ihmiset tulisivat tuntemaan hänet.

Väite, että Jumala olisi helppo löytää saattaa kuulostaa aika rajulta väittämältä. Jo apostoli Paavali oli tätä mieltä. Vanhastaan on ajateltu ihmisen olevan jumalkykyinen. Tämä on hyvä lohtu epäluuloiselle nykyihmiselle. Toki häntä on helppo paeta.

Saatavuus ja vastutettavuus kuuluvat yhteen. Osuvasti Blaise Pascal (k. 1662) ilmaisi jännitteen vastustettavuuden ja saatavuuden välillä.
"On kyllin valoisaa niille jotka vain toivovat näkevänsä, kyllin hämärää niille joilla on päinvastainen halu."
Tieto Jumalasta on laajalti saatavilla, mutta ihmisten ei ole pakko ottaa sitä vastaan. Niiden, jotka eivät haluaisi rakastaa ja palvella Jumalaa, jos olisivat tietoisia hänen todellisuudestaan, on suhteellisen helppo torjua ajatus Jumalan olemassaolosta. Jotta tällaisilla ihmisillä olisi tämä mahdollisuus, Jumalan on tehtävä itseään koskevista todisteista sellaisia, etteivät ne ole vastaansanomattomia. Ne voisivat olla esimerkiksi todisteita, jotka vaativat tulkintaa ja jotka ovat sen verran epäselviä, että ne voidaan tulkita useammalla kuin yhdellä tavalla. 
Jumala haluaa suhteen, jossa ihmisten on määrä hänen kanssaan elää, olevan sellainen, että he rakastavat ja palvelevat häntä vapaaehtoisesti ja iloiten. Koska Jumala on kaikkivaltias ja kaikkitietävä, on helppo kuvitella, mitä tapahtuisi, jos hänen todellisuutensa olisi liian ilmeinen. Ihmiset, jotka eivät rakasta häntä, päättelisivät siitä huolimatta, että Jumalan ja hänen tarkoitustensa vastustaminen olisi typerää ja järjetöntä, niin vastahakoisesti kuin he tällaiseen johtopäätökseen kenties tulisivatkin.
Siinai
©Pravoslavie.ru
Kaikki vastalauseet näyttävät pelkiltä saivarteluilta ja näennäisen päteviltä järkeilyiltä, emmekä voi silloin kuvitella, miten koskaan saatoimme panna niille lainkaan painoa.
Tämä on filosofi David Humen (k. 1776) tunnustus. Hume ei muuten ollut mikään suuri jumalatodistusten fani, vaan hänet tunnetaan ennemminkin niiden armottomana arvostelijana.

Filosofi Immanuel Kant (k. 1804) ajatteli osoittaneensa vääriksi parisen jumalatodistusta. Hän on tästä vieläkin aika lailla kuuluisa. Se monesti unohdetaan, että hän kuitenkin rehellisesti tunnusti niiden takana olevan merkit luonnon tarkoituksenmukaisuudesta.

Ne vievät ihmisen kohti "vastustamatonta vakuuttuneisuutta" Jumalasta. Itse todistukset Jumalasta ovat sen sijaan väärässä, Kantin mukaan, sillä ne pyrkivät saamaan aikaan "ehdottoman antautumisen".

Ihminen voi jopa pakottaa itseään olla uskomatta. Tätä ei kuitenkaan tule ottaa liian riemukkaasti. Uskon ja epäuskon jännite on paljon monimutkaisempi. Elämä tuppaa olemaan hieman sotkuinen. Sokeutta on monenlaista - paatuneessa epäuskossa, mutta myös fanaattisessa uskossa.

Elämä koettelee uskoa ja myös epäuskoa. Eräs pappi, joka kidutettiin kommunistisen Romanian vankiloissa kirjoitti kokemuksestaan oivallisesti.
On olemassa kahdenlaisia uskovia. Niitä, jotka vilpittömästi uskovat Jumalaan ja niitä, jotka yhtä vilpittömästi uskovat uskovansa. Huomaat kumpaa ne ovat elämän käänteentekevissä tilanteissa.
Evans
©Baylor Univesrsity

Tärkeimmät vinkit Jumalasta ovat olleet itse maailmankaikkeus, sen tarkoituksenmukaisuus ja sitten ihmisen käsitys hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. Näistä merkeistä kumpuavat monet kuuluisat jumalatodistukset.

Hienot nimet näille todistuksille ovat kosmologinen, teleologinen ja moraalinen. Evans käy kirjassaan läpi näiden takana olevia merkkejä tai siis kimmokkeita. Ne ovat hänellä tärkeysjärjestyksessä. Yleisin on vaikkapa kosmologinen, mutta sen aikaansaama fiilis ei riitä kovin pitkälle. Kaikki ovat kokeneet kauneutta, mutta eivät kaikki silti usko.

Jumalatodistukset eivät oikein yksinään vakuuta, mutta yhdessä tai siis "kasautuvasti" ne ovat aika vakuuttavia.

Nykyään ajatellaan laajalti, että ihminen on jopa "ohjelmoitu" uskonnolliseksi. Uskonnollisuuden väitetään olevan tiedollisten toimintojen sivutuote. Yksi tapa selittää tämä on, että ihmiseen on kehittynyt "hyperaktiivinen agentintunnistusjärjestelmä". Kyseessä on siis kehittynyt tarve havainnoida uhkaavia toimijoita ympäristössä. Henki oli pelissä, jos ei havainnut vihollisten - eläinten tai ihmisten - aiheuttamaa uhkaa. Tästä järjestelmästä tuli tästä syystä hyperaktiivinen. Se antaa toki monia vääriä hälytyksiä, ollessaan äärimmäisen herkkä, mutta kyse ei ole vaarallisesta erehdyksestä, sillä tärkeintä on olla varuillaan tositilanteessa.

Sen että ihmisellä on taipumus uskoa, ajatellaan olevan tällaisen järjestelmän tulos. Uskon kohde on ikään kuin luuloa. Ensisilmäyksellä jokunen saattaa hieman hätääntyä näistä tieteen löydöksistä.

Johtopäätös on hätäinen. Löydös ei tee uskosta harhaa. eiväthän evoluutiosta nousevat selitykset heti vie uskottavuutta. "Silloin mikään ihmisen tiedollisista kyvyistä ei ole enää uskottava, mukaan lukien ne, jotka mahdollistavat tieteen harjoittamisen", Evans aiheesta tähdentää.

On jopa todennäköistä, että vaikkapa matematiikan kyky on tällainen tahaton sivutuote. "Juuri kukaan ei kuitenkaan luultavasti halua asettaa kyseenalaiseksi sitä tulosta, jota ihmisen tiedollinen matemaattinen kyky tuottaa", Evans aiheesta huomauttaa.

Löydökset vahvistavat ihan perinteistä teologiaa. Se on toistuvasti puhunut jumaluuden tajusta - latinaksi sensus divinitas - ja, että Jumala on jokaiseen ihmiseen "istuttanut tiedon, että Jumala on", kuten Johannes Damaskolainen (k. 749) kiteyttää opetuksen.


C. Stephen Evansin kirja Why Believe? Reason and Mystery as Pointers to God -kirja (1996) on hyvä johdanto yllä oleviin aiheeseen. Suomeksi voi lukea ajankohtaisesta Kätkeytynyt Jumala -kirjasta otteita täällä ja täällä.

15. heinäkuuta 2017

Ei ole toivotonta ihmistä

Jos haluat rakentaa laivan, älä rummuta ihmisiä kokoon puutavaraa keräämään, äläkä jaa heille tehtäviä ja töitä, vaan opeta heidät mieluummin ikävöimään merelle.

Kirjailija Antoine de Saint-Exupéry (k. 1944) kiteyttää yllä jotain oleellista ihmisyydestä. Suunta on tärkein.

Vain tietynlaiset ihmiset uskovat, saatetaan kuitenkin ajatella. Ortodoksiselle kirkolle tällainen väite on hassu. Vähän kuin sanoisi etteivät kaikki ihmiset kaipaa, janoa, unelmoi, toivo, naura tai rakasta. Jos ihminen osaa nauraa ja itkeä, "osaa" hän uskoakin, luottaa ja olla uskollinen.

Ortodoksinen kirkko ei opeta tällaista hengellistä syrjäytymistä. Tai jonkinlaista kohtaloa. Se ei väitä joidenkin ihmisten olevan ikään kuin jo valmiiksi hukassa, eksyksissä ja ulkopuolisia.

Jokaikinen on ehdottoman tärkeä Jumalalle. Tämä muuten on kaikkien keskeisten ihmisoikeuksien pohja, olkoon niiden "vaatetus" kuinka maallinen tahansa. Ilman tätä jokaisessa olevaa annettua arvokkuutta ollaan hukassa.

Tämä arvo ei ole alisteinen uudelleen määrittelylle, kaventamiselle tai ehdollistamiselle. Tämä on syy ortodoksisen kirkon painokkaaseen ja aika lailla ehdottomaan abortin, eutanasian ja monen muun vastustamiseen.

©Pravmir.ru

Ihmisen elämän tarkoitus löytyy näystä siitä mitä ihminen on - ja myös mitä hän on kutsuttu olemaan. Tätä jännitettä ortodoksinen kirkko kuvaa kahdella sanalla - kuva ja kaltaisuus (1. Moos. 1:26)

Ihminen Jumalan kuvana osaa vaikkapa juuri itkeä ja nauraa, kysellä ja udella, ja ajatella ja välittää. Taidetta, tiedettä ja jotenkin toimivat yhteiskunnat aikamoisia aikaansaannoksia.

Ortodoksinen kirkko korostaa, että ihminen on luotu suhteeseen. Ei vain suhteeseen toisiin ihmisiin, vaan myös Luojaansa. Hän on siis monella tavoin avoin. Monesti teologia korostaa ihmisellä olevan "kasvot". Kyse ei ole vain kehon kasvoista, vaan myös vertauksesta avoimuudesta kohtaamiselle.

Ihminen on siis jumalkykyinen. Se on iso ja tärkeä sana. Tämän unohtaminen on elämistä vastakarvaan. Se olisi eräänlaista perustavanlaatuista murjottamista kaikelle elämälle. Sen unohtaminen on käpertymistä itseensä ja yksinäisyyttä.

Monasti toki muistutetaan, että ihminen on vain eläin. Ensinnäkin tämä on aika ikävästi sanottua eläimistä. Eiväthän ne ole vain. Toisinaan tähdennetään, että ihminen on kotoisin jostakin aroilta. Tuttu juttu uskolle. Tosiaan ihminen on maan tomusta, kertoo jo Raamattu.

Ihminen ei kuitenkaan ole yksin taustansa, vaan myös tulevansa. Ei vaikkapa rakennuksen korkeutta voi kieltää, tai vähätellä, koska se alkaa maasta, ihan ykköskerroksesta.

©The Independent

Kaikki ikävöivät, muttei kaikki merelle. Unelmia on kaikilla, mutta ne ovat usein niin erilaisia.

Minun sydämeni on levoton, kunnes se löytää levon sinussa, Jumalani, tunnusti Augustinus (k. 430).

Kuulostaa ylevältä, mutta samainen Augustinus myös kirjoitti joidenkin kyvystä hallita pierujaan, halutessaan päästellä ilmoja. Ihmiselämän suuret valinnat ei kuitenkaan liity pieremiseen, vaikka toki esimerkillään Augustinus käsitteli mielen valtaa ihmisessä.

Hölmö esimerkki. Kaksi autoa, samanlaisia. Niillä on samat varustelut. Eroa syntyy vasta liikkeelle lähtiessä.

Yksi autoista lähtee yhteen suuntaa, toinen toiseen. Kilometrien kertyessä tarvetta huoltoon ilmenee. Onnettomuuksiakin sattuu, peltivaurioita. Elinkaarensa loppupäässä autot ovat yhä samanlaiset, mutta silti hyvin erilaisia. Paljon riippuu matkasta ja minne tätä tehty.

Ortodoksinen kirkko onkin koko ajan kiinnostuneempi ihmisen suunnasta, kuin vaikkapa "narmuista" tai "sileästä pellistä".

Tule sellaisena kuin olet, toivotetaan joskus. Tämä on oikein ja armollista. Vanhassa opetuksessa kirkkoon pyrkiviltä vaadittiin alussa vain hyvää aikomusta. Tämä on kuitenkin vain alku ja nimenomaan alku.

Katumus, synnintunnustus
©Pravmir.ru

Ihminen monesti nähdään toivottomana, epäonnistuneena tai häviäjänä. Hänen pelinsä on pelattu ajatellaan monesta. Itse kukin voi pohtia kuinka usein arvottaa tai lokeroi kohtaamansa ihmiset.

Uskon kannalta ei ole olemassa umpikujaa - aina voi mennä itseensä, katuen kääntyä ja lähteä paluun tielle. Tai ainakin niin kauan kuin henki pihisee.

Ihanteita ortodoksisella kirkolla on. Ihmisten kompuroinnista huolimatta ihanteet säilyvät, olkoon se esimerkiksi avioliitossa tai muualla elämässä. Ihanteet eivät ole vain ihanteita. Ne ovat suuntaa antavia.

Olemalla hiljaa opetuksesta hyvästä ja oikeasta elämästä ortodoksinen kirkko pettäisi kutsumuksensa. Eksyksissä ja sokeana se johtaisi kadoksissa olevia. Se olisi vastuuton.

Vanhan viisauden ja myös kokemuksen mukaan uskon tien alku on hyvään pyrkiminen. Kyse on Jumalan käskyjen mukaisesta elämästä. Ainakin yrittämisestä. Tämä antaa ymmärrystä myös uskon älyllisellä puolella. Se vahvistaa uskoa. Se on kuitenkin eksyttämistä ja uskon pettämistä venytellä ihanteita tai jopa kiistä ne.

©Photoalex
Täytä hänet uskolla Sinuun, sekä toivolla ja rakkaudella, jotta hän tulisi tuntemaan, että totinen Jumala olet yksin Sinä ja ainosyntyinen Poikasi, Herramme Jeesus Kristus, ja Pyhä Henkesi. Suo hänen vaeltaa kaikissa käskyissäsi ja noudattaa kaikkea Sinulle otollista, sillä jos ihminen niin tekee, on hän elävä. Kirjoita hänet elämänkirjaan ja yhdistä perintölaumaasi. tulkoon hänessä kirkastetuksi Sinun ja rakkaan Poikasi, herramme Jeesuksen Kristuksen, ja eläväksi tekevän Henkesi nimi. Valvokoon aina silmäsi laupeudella häntä ja kuulkoon korvasi hänen rukousäänensä. Suo hänen iloita kättensä teoista ja kaikesta suvustaan ja ylen korkeata nimeäsi tunnustaisi ja alati kiittäisi Sinua elämänsä kaikkina päivinä. (Rukouksista kasteen edellä)

15. kesäkuuta 2017

Petri Gyllström - Basileios ja eläimet

Jumala ei ole pikkutarkka, missä kaiken luodun tulee pysyä visusti omassa lokerossaan. Maailman kaikki elämä tuo runsaudellaan julki kauneutta. Maailma on elävä ja liikkuva kokonaisuus, nykytieteen kielellä ekosysteemi.

Antiikin filosofien ja nykyihmisten käsitykset eläinten olemuksesta muistuttavat yllättävän paljon toisiaan.

Klassisen filosofian edustajat eläinkeskustelussa olivat pythagoralaiset ja stoalaiset filosofit. Heidän ajatuksensa pohjanaan Basileios Suuri (k. 379) kehitti kristillistä oppia eläimistä luomiskertomusta käsittelevissä saarnoissaan hyödyntäen taidokkaasti aikansa filosofiaa ja tiedettä raamatun tulkinnassaan.

Antiikissa pythagoralaiset puolustivat eläinten asemaa suhteessa ihmisiin ja he kannattivat muun muassa kasvissyöntiä ja vastustivat uskontoihin kuuluvia eläinuhreja, pitäen hengellisiä uhreja parempana. He argumentoivat myös, että eläimet ovat omalla tavallaan ihmisiä parempia, sillä ne elävät luonnollisemmin kuin ihmiset ja hyödyntävät omaamiaan kykyjä ja hyveitä täydellisemmin kuin ihmiset.

Aikana, jolloin jotkut eivät pitäneet edes orjia ihmisinä, tämä oli melko mullistava väite.

Basileios
©OCA

Pythagoralaisten selkein ääripää olivat stoalaiset, jotka pitivät eläimiä ihmisiä huonompina. Ihmisten valta näiden yli oli luonnollista, koska ihminen oli ylivertainen eläinten rinnalla, joten eläinten hengellä ei ollut juurikaan arvoa ihmisiin verrattuna.

Stoalaisuus korosti sitä, että ihmisen järki tekee hänestä eläimiä paremman, koska hän pystyy olemaan hyvä vapaasta tahdostaan, eikä vain automaattisesti, luontonsa ohjaamana.

Basileios pohti luomakunnan luonnetta ja samalla myös eläimiä saarnoissaan nimeltä Heksaemeron. Se on yhdeksänosainen saarnakokoelma, jossa Basileios käy läpi 1. Mooseksen kirjan luomiskertomusta jae jakeelta, täydentäen sitä kristillisellä teologialla, omilla havainnoillaan ja aikansa luonnontieteellä ja filosofialla.

Basileioksen näkemykset eläinten ja ihmisten suhteesta muistuttivat enemmän stoalaista filosofiaa, ja hän kiinnittää monessa kohtaa huomiota siihen, että ihmisellä on järki, joka tekee hänestä järjettömiä eläimiä ylevämmän. Toisaalta Basileioksen eettiset johtopäätökset siitä, miten ihmisten tulisi eläimiä kohdella, muistuttivat enemmän pythagoralaisten opetuksia.

Ihmisen lankeemusta käsittelevässä saarnassa hän huomauttaa, että ennen syntiinlankeemusta ihmiset ja kaikki muut eläimet söivät kasveja ja ihmiset tulisi palata tähän elämäntapaan. Hän puhuu toki ihmisten ylivertaisuudesta eläimiin verrattuna, ja ihmiselle annetusta tehtävästä viljellä paratiisin puutarhaa ja hallita eläimiä.

Käsitys siitä, miten eläimiä tulee hallita, yllättää: ihmisen ei tarvitse alistaa omakseen koko maailmaa ja kaikki eläimiä, vaan hän on luomakunnan hallitsija siksi, että on etevämpi muita eläimiä.

Hänen valtansa on jonkinlaista lahjaa, jossa kyky hallita oikein tekee hyvän hallitsijan, eikä se, että käyttää kykyään mielivaltaisesti alamaisia kohtaan.

©Luonnossa -palvelu

Basileios ei kuitenkaan käsittele eläimiä ainoastaan inhimillisten tarpeiden näkökulmasta, vaan hänen huomionsa on Jumalan suuruudessa ja hyvyydessä, ja luomiskertomuksen tulkitseminen toimii tapana ihmitellä Jumalan viisauden syvyyttä.

Jumala verrataan monesti arkkitehtiin ja taiteilijaan. Hänen opetuksensa luomakunnan ihmeellisyydestä kutsuu ihmisiä tarkastelemaan luomakuntaa yhä syvemmin ja syvemmin ja näkemään taiteilijan tarkoituksen ja kädenjäljen jokaisessa luodussa.
Käsi sinänsä ja silmä yksistään ja jokainen kuvapatsaan erillinen osa eivät voi näyttää kauniilta kenestäkään, joka sattuu ne näkemään. Kun ne sijoitetaan jokainen oikeaan paikkaansa, yhteenkuuluvaisuudesta syntyvä kokonaisuus, jota erillisissä osissa saattoi vaivoin havaita, tulee selväksi asiaa tuntemattomallekin. Taiteilija oli oikeastaan jo ennen kokonaisuuden luomista nähnyt jokaisen osan kauneuden.
Jumala on tämä mestarillinen taiteilija ja rakentaja ja jokaisella osalla, myös eliöillä on paikkansa ja tarkoituksensa.

Ehkäpä meidän aikanamme Jumalan vertaaminen taiteilijaan tuntuu oudolta siksi, että miellämme suunnitellun ja tarkoituksen mukaisen työn ja taiteellisen ilmaisun toistensa vastavoimiksi.

Basileioksen ajattelussa taas järjestys ja kauneus eivät ole mitenkään jännitteessä, vaan ne ovat saman käsitteen kääntöpuolia. Hänen käyttämänsä kreikankielinen sana luomakunnasta, kosmos, sisältää itsessään ajatuksen sekä kauneudesta, että suunnittelusta ja järjestämisestä.

©Petri Gyllström

Basileios opettaa, ettei Jumala ole siisteyshullu, jolla kaikkien eliöiden ja asioiden pitää olla tarkkaan määrätyssä paikassa. Vaikka luomakunnassa kaikella on paikkansa, se on myös elävä ja liikkuva kokonaisuus, nykytieteen kielellä ekosysteemi. Basileios esimerkiksi kuvailee, kuinka Jumalan Henki, joka liikkuu vetten päällä, hautoo luomakuntaa, niin että se tulee eläväksi.

Tämän jälkeen kasvit ja muut eliöt syntyvät luomakunnan saaman käskyn ja Jumalan Hengen vaikutuksesta vielä tänäkin päivänä. Jumalan luomistyö ei siis ole loppunut, vaan se aiheuttaa eläinten ja kasvien syntymisen vielä nykyäänkin.

Jumala ei myöskään luo maltillisesti jotenkin ”kohtuun rajoissa”, vaan luomakunta pursuaa erilaisia olentoja ja asioita. Vedet, taivas ja maa, kaikki vilisee ja kuhisee elämää ja luomakunnan rikkaus ja ylitsepursuavaisuus on osa sen kauneutta.

Basileiokselta ei ole säilynyt kommentaaria psalmiin 104, mutta hänen visionsa luomakunnan monimuotoisuudesta ja ihmeellisyydestä voisi tiivistää tämän psalmin jakeeseen 24: ”Kuinka moninaiset ovat sinun tekosi, Herra! Sinä olet ne kaikki viisaasti tehnyt, maa on täynnä sinun luotujasi.” Hän kuvaa luomakunnan rikkautta sanoen:
Kukapa niistä, jotka ovat ikääntyneet rannikon ja niemien tuntumassa, voisi antaa meille tarkan kuvauksen kaikesta! Toisista lajeista on tietoa niillä, jotka kalastelevat Intian valtamerellä. Toisia taas tuntevat ne, jotka saalistavat Punaisella merellä, saarelaiset taas toisia, Mauretanian kalastajat taas toisia. Mutta kaikki kalat, pienet ja suuret, on yhtälaisesti pannut liikkeelle ensiksi mainittu käskysana ja siihen liittyvä vastustamaton voima.


Petri Gyllström on teologian maisteri, joka on kirjoittanut Eläimet ja luomakunnan kauneus Basileios Suuren Heksaemeronissa -opinnäytetyönsä ajankohtaisesta aiheesta. Toinen hyvä kirjoitus aiheesta on tämä.