15. joulukuuta 2016

Uskon Jumalaan

Uskon yhteen Jumalaan, kaikkivaltiaaseen Isään, taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan.

Uskontunnustus ei ala arasti. Mennään, eikä meinata, kuten sanotaan.

Heti ollaan uskonasioiden äärellä. Lausumalla uskon ihminen yrittää vastata tähän kaikkeen ja samalla sitoutuu ortodoksisen kirkon uskoon. Aamen on "allekirjoitus". Ei ihan helppoa ja monelle vieras tilanne.

Asiaa voi verrata rakkauden tunnustamiseen. "Minä rakastan sinua" ei tarkoita vain jonkun asian toteamista kerran-kaksi, vaan sitoutumista ja uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Se vaati alituista sitoutumista yhä uudelleen ja uudelleen. Ja myös toistamista ja ääneen sanomista.

Uskon kanssa on kyse hyvinkin samanlaisesta antautumisesta. Se voi jopa tuntua hypyltä korkealta.

©Pravmir

Yksi Jumala. Nykyaikana tämä usko yhteen Jumalaan ei hämmästytä. Toista oli ennen.

Muinaisuudessa usko yhteen Jumalaan oli asettumista vastavirtaan. Se saattaa kuulostaa kummalliselta nykyään, mutta juutalaisia ja myöhemmin kristittyjä syytettiin ateisteiksi.

Jumalia, voimia ja ties mitä hahmoja oli tarjolla riittämiin. Tälle kaikelle sanottiin ei. Monesti osattiin myös hyvin nähdä miten ihminen jumaloi viettejään, sankareitaan ja vaikkapa luonnonvoimia. Ihminen tekee niistä jumalia.

Tämä alentaa ihmistä. Esimerkiksi Atanasios Suuri (k. 373) kävi  läpi kuinka ensin kohteeksi alentuu taivaankappaleet. Seuraavaksi sankarihahmot ja osa niistä jo eläessään muuttuvat jumalhahmoiksi. Alentuminen saavuttaa jo lähes pohjan kivien ja eläinten palvonnan kohdalla. Ihmisen omat halut myös helposti korvikkeina ja jumaltarut eivät ole kovinkaan ylentävää lukemista.

Ei tämä toki ole vain menneisyyttä. Raha, valta ja vaikkapa nautinto ovat yhä jumalia. Ihmisen elämän sisältö. Toki ne ovat naamioituneet eri tavalla nykyään. Itsessään usein tarpeellisia, mutteivät lunasta lupaamaansa.

Jumala on se, mitä suurempaa ei voida ajatella, toteaa yksi 1000-luvun opetus. Jo tämä kannustaa unohtamaan kaikenlaiset epäjumalat. Vain aito asia riittää.

Atanasios

Uskontunnustuksen alussa on mullistava sana - isä. Se ei ole ennenkuulumaton, mutta on nyt kristinuskossa esillä aivan erityisellä tavalla.

Hieman tilastoa. Vanha testamentti viittaa Jumalaan sanalla isä vain 17 kertaa. Herra sana on esillä melkein 7000 kertaa ja Jumala noin 2600 kertaa. Uudessa testamentissa Jumalaa nimitetään isäksi noin 260 kertaa, eikä siinä ole vielä laskettu vertauskuvalliset viittaukset.

Pääsyy sanan käyttöön on itse Kristus. Hän puhutteli Jumalaa isäksi. Puhuttelu on jopa monesti jäänyt hänen äidinkielellään Uuteen testamenttiin. Abba, hän sanoi useasti.

Varhaisessa vaiheessa olisivat toki harhaoppiset halunneet valita nimiä kuten Alku, Ykseys ja Ainut.

Kuulostavat yleviltä, mutta Irenaeus Lyonilainen (k. 202) haukkui nasevasti koko tämän nimien kirjon. Nimet ovat itse keksittyjä, eivätkä meille ilmoitettuja. Yhtä hyvin jumaluutta voisi tämän ajatuskulun mukaan kutsua vaikkapa Kurpitsaksi, Meloniksi ja Kurkuksi, lohkaisee Irenaeus yhden varhaiskirkon vitsin.

Isä on annettu nimitys. Se toistuu Isä meidän -rukouksessa päivittäin kristityillä. Myös puhe Jumalan lapsina olemisesta pohjautuu tähän. Kristityt kutsuvat syystä toisiaan veljiksi ja sisariksi. Toki kristityt ovat usein pettäneet tämän kutsumuksen olla yhtä ja edistää rauhaa. Uskon perusteet ovat kuitenkin kunnossa ja kohdillaan.

Asiaa voi verrata islamiin. Se korostaa kristinuskon opetusta. Jumalalla islamin mukaan ei kerta kaikkiaan voi olla poikaa. Puhe Jumalasta isänä ei ole yleistä. Suhde Jumalaan ei ole niinkään samanlaista kuin lapsen suhde vanhempaansa, ja tarkoittaahan islam alistumista.

©Mozaicon

Sana kaikkivaltias kuulostaa mahtavalta. Jukka Thurén (k. 2015) on esittänyt oivaltavia asioita kyseisestä sanasta.

Alkukielellä sana on pantokrator. Sana viittaa kouraan ja sormiin ja siinä voidaan nähdä juuret puheelle Jumalan kämmenestä.

"Kaikkivaltias on verrattomasti suurempi kuin maailmankaikkeus, jonka hän on näperrellyt sormillaan!", toteaa Thurén.

Sanan ymmärtäminen vaikkapa kaikkivoipaksi on edellytyksenä koulupoikaviisastelulle siitä pystyykö kaikkivaltias luomaan niin ison kiven, ettei hän pysty nostamaan sitä. Parempaa on kuitenkin nähdä sana siten, että se tuottaa suomalaisen pilapiirroksen herrat, jotka istuvat Jumalan kämmenellä pohtimassa, onko Jumalaa olemassa.

Kaikkivaltias sana ei vain aiheuta saivartelua, mutta myös aitoja kysymyksiä kärsimyksestä maailmassa. Lyhyesti tähän ei kukaan osaa vastata ja hyvin luultavammin vain itse Kaikkivaltias.

Tunnustamalla Jumalan kaikkivaltiaaksi ihminen tulee hänen alamaisekseen. Maailmassa on toki muitakin pyrkijöitä Jumalan paikalle, mutta kristitylle Jumala on Herra.

Onko Jumala olemassa?
©MAXI-Kari - Kari Suomalainen

Maailma, suomeksi sanoista maa ja ilma on luotu. Kaikkinensa saanut alkunsa. Maailmankaikkeus tai universum latinaksi viittaa tähän kaikkeen.

Uskonnot ovat usein korostaneet hengen maailmaa. Tai ainakin jotain aineetonta puolta. Kristinusko veti viivan toisin. Sekin oli luotua. Tätä muun muassa sanat "taivas" ja "näkymätön" korostavat uskontunnustuksessa. Ne eivät ole jotain jumalallista kotikenttää, vaan ihan luotua ja sen luuleminen muuksi ei ole kristinuskoa.

Aika, paikka ja kaikki muu, olkoot se kuinka pientä tai suurta tahansa, on luotua. Ohimennen todettuna, maailma ei ole vain 6000 vuotta vanha, eikä tätä tarvitse uskoa.

Yksi tärkeä näky kristinuskossa on, että kaikki on Luojan tahtomaa ja tätä nimenomaan rakkaudesta. Pohjimmiltaan kaikella on siis jokin mieli, vaikkakin pahasti nyt myös vinksallaan. Ikään kuin logiikkansa, voisi sanoa. Syystäkin se jotenkin puhuttelee ihmistä. Vanhastaan kaikkea kutsuttiin kosmokseksi - joksikin kauniiksi, hyväksi ja mielekkääksi.

Tämä on erinomainen pohja sekä tutkimukselle että luomakunnan varjeluun. Ihminen saa käyttää luontoa, muttei hyväksikäyttää sitä.
Tyhjän veroisia ovat luonnostaan ne ihmiset, jotka eivät ole oppineet tuntemaan Jumalaa, eivät kaikesta näkemästään hyvästä ole tavoittaneet Häntä joka on, eivätkä hänen töitään katsellessaan ole tunnistaneet niiden tekijää. Tuli ja tuuli ja kevyt ilma, tähtiholvi, pauhaavat vedet ja taivaan valot - siinä heidän jumalansa, maailman herrat. Jos he ovat ihastuneet niiden kauneuteen niin että ovat luulleet niitä jumaliksi, ajatelkoot, kuinka ylivertainen niiden valtias on, sillä itse kauneuden alkusyy on ne luonut. Jos he ovat ihailleet niiden mahtia ja voimaa, päätelkööt näkemästään, kuinka paljon mahtavampi niiden luoja on. Kun katsoo suurta ja kaunista luomakuntaa, katsoo samalla sen tekijää. Kovin ankarasti heitä ei tule moittia - ehkä he vain ovat eksyneet etsiessään Jumalaa, pyrkiessään löytämään hänet. Hänen töittensä keskellä eläessään he ovat tutkineet niitä, ja niiden kauneus on saanut heidät valtoihinsa. Silti heille ei voi antaa anteeksi. Jos heistä tuli niin viisaita, että he pystyivät tutkimaan maailmankaikkeutta, kuinka he eivät jo aikaisemmin löytäneet sen Herraa? (Viis. 13:1-9)


Blogikirjoitus on osa tulevaa laajempaa sarjaa blogikirjoituksia uskontunnustuksesta. Kirjoitukset koottu tänne.


1. joulukuuta 2016

Uskontunnustuksen tarve

Uskontunnustus on tarpeen. Uskontunnustus pitää uskon aitona ja ankkuroi sen tukevasti.

Uskontunnustus piti varhaisina aikoina osata ulkoa. Osata sydämellään, voisi sanoa viitaten englanninkielen ilmaisuun "know by heart".

Jo tämä olkoon yhtenä syynä tuntea uskontunnustus. Ei ehkä osata ulkoa, mutta ainakin tulla tutuksi sen kanssa.

Uskontunnustus on ikään kuin uskon kielioppi. Toki kielioppi ei ole koko juttu, mutta antaa rungon. Ehkä asiaa voi verrata runouteen ja kielioppiin. Kielioppi ei itsessään ole runoutta, mutta runous ilman kielioppia ei varmaankaan sekään toimi.

Vertaus vähän ontuu, sillä onhan uskontunnustus jopa rukousta. Uskon yhteen Jumalaan...

©On Being/Krista Tippet 
Uskonelämäni, kuten kaikkien, vaihtelee. On hyviä ja huonoja hetkiä, kiihkoa ja viileyttä, tylsistymistä ja alakuloisuutta. Kaikkea muutakin on. Minulta ei siksi kysytä sunnuntaiaamuna kello 9.20 mitä uskon? En aamulla istu alas paperilappusen kanssa pohtimaan mitäpäs minä juuri tänään uskon. Tätä minulta ei kysytä. Kysymys on sen sijaan siitä, kuulutko yhteisöön, joka on nyt jo puolitoista vuosituhatta tunnustanut uskovansa yhteen Jumalaan.
Kaikilla on hyviä ja huonoja hetkiä elämässään. Myös uskonelämässään. Yhteen päivään mahtuu tuntemuksia laidasta laitaan. Tämä on tuttua monelle ihmiselle. Tunteet tulevat ja menevät.

Jaroslav Pelikanin (k. 2006) sanat yllä ovat osuvia. Pelikan oli Yalen yliopiston kirkkohistorian professori. Yksi hänen suurteoksistaan oli kolmetuhatta sivua laaja kokoelma kristillisiä uskontunnustuksia - Creeds and Confessions of Faith in the Christian Tradition (2003)

Kristinusko tuntuu kutevan tai versovan uskontunnustuksia, Pelikan pohti erässä haastattelussa. Tässä kohdin se siis eroaa monesta muusta uskonnosta. Lähes tuhat kappaletta Pelikan sai kerättyä ja mainittuun kokoelmaan otettiin parisataa.

Lainauksen tarkasti lukenut saattaa huomata Pelikanin puhuvan puolestatoista vuosituhannesta. Kristinusko on kuitenkin jo iältään noin pari tuhatta vuotta vanha.

Pelikan viittaa lainauksessaan kristinuskon kaikkein eniten käyttämään uskontunnustukseen - 300-luvulla laadittuun nikealais-konstantinopolilaiseen uskontunnustukseen. Tätä pidetään uskontunnustuksena ennen kaikkia muita.

Ortodoksinen kirkko kokee tämän uskontunnustuksen omakseen.

Pelikan

Uskonnon nimissä on tehty paljon pahaa. Tätä ei käy kiistämään, eikä tulekaan kiistää.
Uskonnollisen väkivallan torjumisen lääke ei ole vähemmän, vaan enemmän uskoa.
Tämä Miroslav Volfin (s. 1956) huomio saattaa hämmästyttää monia. Viime vuosisatojen yleisin näkemys on ollut, että mitä vähemmän uskontoa julkisessa tilassa sen parempi.

Volf syntyi ja kasvoi Jugoslaviassa. Hän on kroaatti. Tuon maan hajoamiseen liittyy raakaa uskonnollista väkivaltaa. Hänen teologinen työnsä onkin henkilökohtaisista syistä paljolti liittynyt uskonnolliseen väkivaltaan, anteeksiantoon ja uskonnon paikkaan yhteiskunnassa.

Kristinuskon ydinkohdat ovat selkeästi väkivaltaa ja sortoa vastaan. Jos yhteisöllä on ikään kuin ohut usko niin se on helpompi ja johdatella väkivallan tielle, Volf tähdentää.

Uskonto saattaa olla esillä määrällisesti paljon erilaisissa kiistakysymyksissä ja väkivaltaisuuksissa. Volf kuitenkin toteaa, että määrällinen seikka on erilainen kuin laadullinen. Ohutta uskoa löytyy yllin kyllin.

Liiaksi mukautuva usko on helppo kaapata. Kyse voi olla äärimmäisyyksistä, mutta myös ihan julkisessa keskustelussa usein esiintyvä olettamus, että uskon tulisi mukautua ajan henkeen ollakseen ajankohtainen. Usko menettää tällöin äänensä ja laulaa muiden lauluja.

Yksinkertaistaen voisi sanoa, että jos usko on paksua ja laadukasta sitä ei voida kaapata ja uskovat ovat rauhan, totuuden, sovinnon ja oikeuden todistajia.

Mielestäni uskontunnustuksen tarve on myös tämänkaltainen. Se auttaa pitämään uskon paksuna (tai ehkä voisi pikemmin sanoa täyteläisenä tai tiheänä), aitona ja laadukkaana.

Tällöin identiteetti, käyttääkseen hienompaa sanaa, on kunnossa ja tiedetään mitä ollaan.

Volf
©Miroslav Volf

Usko on jotain hyvin henkilökohtaista, muttei irrallaan muista. Usko ei ole kenenkään oma juttu, jotenkin yksityinen. Yksin ei voi olla kristitty, opetettiin jo varhaisina aikoina. Usko on jotain jaettua, vaikkakin myös syvästi henkilökohtaista.

On hyvä tietää, että uskontunnustus alunperin oli monikkomuodossa. Me uskomme, eikä niinkään minä uskon. Se onkin ainoa muutos jonka ortodoksinen kirkko on uskontunnustukseen tehnyt.

Uskontunnustus on siis myös rajanveto. Ihan mitä tahansa kristitty ei voi uskoa. Apostoli Paavali muuten puhui terveen uskon puolesta käyttäen kreikan hygieeninen sanaa. Uskontunnustus on yksi keino pitää usko puhtaana.

Uskontunnustus on arvovaltainen kooste uskon ydinasioista. Ei koko uskoa ole siihen tiivistetty, vaan ydinkohdat. On hyvä muistaa, ettei usko kohdistuu niinkään lauselmiin, vaan niiden ilmaisemaan todellisuuteen.

Lopuksi on hyvä huomata, että uskontunnustusta käytetään ortodoksisessa kirkossa erityisesti kasteessa ja jumalanpalveluksissa.

Kyse on siis ei vain tunnustuksesta, vaan myös rukouksesta. Kyse ei siis ole vain kaavasta. Eikä siihen kangistuta. Tapana on jumalanpalveluksissa yhteisesti laulaa uskontunnustus. Se on siis toki opinkappaleita, mutta myös laulua. Se kuvaavasti päättyy rukouksen tavoin aameneen.


Blogikirjoitus on osa tulevaa laajempaa sarjaa blogikirjoituksia uskontunnustuksesta. Kirjoitukset koottu tänne. Pelikanin erinomainen radiohaastattelun uskontunnustuksesta voi kuunnella täällä.