15. marraskuuta 2016

Mikaela Luthman - Kuolemme kaikki

Yksi on varmaa, kuolemme kaikki. Näin isämme vastasi meille lapsille, kun kysyimme onko jokin elämässä varmaa. Kaikki tämän tietävät, mutta monet tukahduttavat tietoisuuden siitä.

Kuolema pelottaa. Monet tai ehkä jopa kaikki pelkäävät kuolemaa. Tulemme jättämään tämän usein niin ihanan, kauniin, jännittävän, joskus tylsän, ankean, näennäisesti, ehkä jopa sietämättömän elämän. Tätä emme halua!

Mitä tulee kuoleman jälkeen? Raukeaminen tyhjyyteen, suureen pimeyteen, pelottaa monia. Ehkä myös kuolemanjälkeinen elämä pelottaa. Mahdolliset kivut ennen kuolemaa ahdistavat ja herättävät pelkoa.

Näiden pelkojen valossa voidaan tarkastella taas herännyttä keskustelua kuolinavusta.

Luthman
©Linnéa Jimenez/Dagen

Keskustelu kuolinavusta käydään hyväntahtoisesti. Se siis käydään ottaen huomioon muut ihmiset. Näin tekevät sekä kannattajat että vastustajat. Eihän kukaan halua pahuuttaan pakottaa toista ihmistä kuolemaan kovissa kivuissa. Eikä kukaan halua pahantahtoisesti pakottaa lääkäriä riistämään elämää, kun hänet on koulutettu varjelemaan sitä. Molemmilla puolilla on pyrkimys kohti inhimillisyyttä ja vilpitöntä halua vähentää kärsimystä.

Kertomuksia vaikeasta kärsimyksestä ennen kuolemaa ei voida ohittaa. Ne pakottavat ajatteluun ja itsetutkiskeluun.

Tehdäänkö nykyään tosiaan kaikki mitä voidaan kärsimyksen lievittämiseksi? Osataanko? Eikö olisi parempaa, jos lääkäri sen sijaan, vailla todellisia mahdollisuuksia lieventää kipua, ahdistusta ja hätää, vain antaisi kuolevalle ja kärsivälle ihmisparalle kuolettavan ja armollisen myrkkyruiskeen.

Kuoleminen on muuttunut. Aikana jolloin sairaudet melkein aina johtivat kuolemaan tai niitä harvoin osattiin parantaa, oli luonnollista että kuolevista pidettiin huolta. Tätä tehtiin niin hyvin kuin osattiin. Luostarit olivat monesti hoivan edelläkävijöitä.

Lääketieteen valtavan menestyksen jälkeen parantaminen muuttui luontevasti tärkeimmäksi. Kuolemasta tuli epäonnistuminen ja se jäi vaille kiinnostusta.

Muistan elävästi yhden kesän sairaala-apulaisena 1970-luvulla. Yhdessä huoneessa makasi kuoleva nainen. Hän oli jopa - Luojan kiitos - saanut oman huoneen. Hänen luokseen kierrosta ei tehty. Ei haluttu "häiritä". Nykyään ollaan jo edistytty ja ihmisiä, kuten tuo nainen, "häiritään" rakastavalla ja huolehtivalla tavalla hoivaten sekä kehoa että sielua.

Paljon on nykyään siis paremmin. Meillä on nykyään parempaa tietoa ja parempia lääkkeitä oireiden hoitoon. Uskallamme useammin lopettaa merkityksettömän hoidon, josta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Uskallamme antaa potilaiden valita haluavatko he keskeyttää elämää ylläpitävän hoidon, kun sairaus on parantumaton, pitkälle edistynyt ja kivulias.

Meillä on myös mahdollisuus käyttää oireita lievittävää nukutusta. Tämä antaa kuolevan potilaan nukkua viimeisen ajan lääkkeiden avulla. Oma kokemukseni tästä on hyvä. Potilas on saanut oireettoman kuoleman ja omaiset ovat kokeneet olevansa turvassa.

Vainaja
©Lars Ahlbäck

Minulla oli työkaveri, joka vaikeiden päätösten edellä oli tapana kysyä: "Jos olisi kyse äidistäsi, mitä sinä tekisit?"

Kysymys on kuitenkin eettisesti väärä. Sinulla täytyy olla oikeus samaan hyvään hoitoon, riippumatta siitä oletko lääkärin äiti tai luokan riiviö, joka kiusasi lääkäriä teidän käydessänne yhdessä koulua. Äidillä on oikeus turvalliseen synnytykseen riippumatta siitä asuuko hän Haagan linnassa ja odottaa esikoistaan tai asuuko hän lähiössä ja on vaikeasti traumatisoitunut Syyrian sodasta ja synnyttämässä neljättä lastaan.

Keskustelu oikeudesta hyvään hoitoon oireiden lieventämiseksi kuoleman edellä on muuttunut paljolti työkaverini kysymyksen kaltaiseksi. Hän teki sen hyvää tarkoittaen.

Yleisiä johtopäätöksiä tehdään yksittäistapauksista. Yksityisistä kokemuksista tulee totuuksia kaikille. Väitteet puolesta ja vastaan ovat pitkälti kuitenkin yhä samat. Keskustelu usein herää nimenomaan henkilökohtaisista syistä. Ihminen todistaa läheisensä vaikean kuoleman.

Kuolinavun puolesta esitetyt väitteen ovat helppoja koota yhteen.
  • Yhdenkään ihmisen ei tulisi joutua kärsimään vaikeasti.
  • Kaikilla ihmisillä on oikeus päättää kehostaan, elämästään ja kuolemastaan.

Vastaan esitetyt väitteet ovat monimutkaisempia.
  • Elämä on loukkaamatonta tai pyhää, jos tätä sanaa haluaa käyttää. Yhdelläkään ihmisellä ei ole oikeutta asettua tämän yläpuolelle. Tätä väitettä on usein arvosteltu sen uskonnollisesta sävystä.
  • "Liukumäen" tai kaltevan pinnan väite antaa ymmärtää, että kuolinapuun sisältyy riski. Käytänteeksi otetaan jotain joka on vastoin eettistä pyrkimystä varjella ja ylläpitää elämää. Elämän raja väljenee koko ajan. On vahvoja viitteitä, että näin on käynyt niissä maissa, missä kuolinapua annetaan mieli- ja muistisairaille, kuten myös ihmisille joilta ei olla edes kysytty, vaan omaiset ovat kuolinapua pyytäneet.
  • Miten laillistettu tappaminen vaikuttaa yksilöön? Vanhana ja sairaana, läheiset kiireisinä, voi ihmisestä tuntua velvollisuudelta lyhentää elämäänsä.
  • Mitä se tekee yhteiskunnalle? Entäs ihmiskuvalle? Kuvitelkaa kauhistuttavaa mahdollisuutta, että taloudelliset vaikutteet hiipivät mukaan yhtälöön. Ajatelkaa mitä muistisairaiden hoito ja hoiva maksaa ja kuinka paljon resursseja säästyisi sallimalla "humanitaarisen kuolinavun" heille.
  • Kuka suorittaa kuolinavun? Olen kuullut, esitettävän, että kun kuolinapu on laillistettua, niin siihen osallistuminen on aluksi henkilökunnalle vapaaehtoista. Huomatkaa, aluksi.

Kielteiset kokemuksen kuolinavusta tietyissä maissa, missä kuolinaputurismi on todellisuutta ja taloudellisesti kannattavaa liiketoimintaa, on saanut vaihtoehtoisen mallin puolestapuhujia.

Tässä mallissa sairas ihminen pyytää kuolinapua, kun tietyt ehdot täyttyvät. Tällöin lääkäri voi kirjoittaa lääkemääräyksen kuolettavasta pilleristä, jonka potilas voi ottaa itse ilman toisen apua. Yksi ehdoista on täysi-ikäisyys ja että sairaus todetaan kahden lääkärin toimesta varmasti kuolettavaksi puolessa vuodessa. Lääkäreiden tulee olla aika hyviä arvioimaan, että he täysin varmasti tietävät sairauden johtavan puolessa vuodessa kuolemaan!

Minä olen oireita lieventävän, palliatiivisen, hoidon, lääkäri. Minulla on pitkä kokemus ja osaan aika hyvin arvioida lähestyvää kuolemaa. En kuitenkaan osaa arvioida sen tuloa puoli vuotta ennakkoon!

©Getty Images

Mitä katolinen kirkko opettaa kuolinavusta? Tietenkin katolinen kirkko vastustaa laillistettua tappamista.

Tärkeä huomio on, että katolisella kirkolla on myös näkemys luonnollisesta laista. Ihmisellä on siis kyky saavuttaa jonkinlainen käsitys oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta käyttäen omia kykyjään, riippumatta opinkappaleista ja Raamatusta.

Ei siksi, että olen katolilainen, vaan monen vuoden kokemuksesta työstä kuolevien ja kärsivien kanssa, minulla on selkeä kanta.

Älkää aloittako laillistettua tappamista. Älkää pakottako ihmisiä ottamaan toisen ihmisen elämää. Älkää asettako vaikeasti sairaita pelkäämään, että on heidän velvollisuutensa pyytää kuolemaa, etteivät he olisi läheisilleen ja/tai yhteiskunnalle taakaksi. Älkää siirtäkö ihmisyytemme rajoja.

Mielestäni rakastava kohtaaminen ennen kuolemaa, oireita lieventävä hoito, elämää ylläpitävien toimien keskeyttäminen kun ei ole paluuta, ja nukutus vaikeasti kärsiville on itsestäänselvää.

Eutanasia, lääkärin avustama itsemurha ja kaikki laillistetut tappamisen muodot eivät ole inhimillisen yhteiskunnan arvoisia, vaan ovat sille sopimattomia.


Kirjoitus on alunperin ilmestynyt ruotsiksi katolisessa lehdessä Signum - katolsk orientering om kyrka, kultur och samhälle. Käännös on tapahtunut toimittaen. Mahdolliset virheet blogin. Koko kirjoituksen voi lukea linkistä yllä. Mikaela Luthman on ylilääkäri ja työskentelee Stockholms sjukhem -laitoksessa. Ortodoksinen kirkko myös vastustaa eutanasiaa.


1. marraskuuta 2016

Jumala

Jumala sitä ja tätä. Keskustelu uskonnosta käy toisinaan hyvin kiivaana. Liian usein kaikkein keskeisin aihe - itse Jumala - jää jotenkin syrjään.

"En usko Jumalaan." Näin kertoi nuorukainen papille. Saadessaan tietää millaiseen jumalaan nuorukainen ei uskonut pappi tokaisi, ettei hänkään sellaiseen jumalaan usko.

Kerrotaan myös erän munkin useasti keskustelleen ateistien kanssa. Hän antoi heidän aloittaa ja totesi sitten usein omassa puheenvuorossaan olevansa täysin samaa mieltä.

Jumala sitä ja tätä. Jumala on... täytä itse loput. Tämä ei käy. On siksi aiheellista oppia mitä perinteinen kristinusko Jumalasta opettaa. Moni saattaa vähän yllättyä ja saada selityksen munkin ja papin epäuskoon.



Ortodoksinen kirkko usein korostaa malttia puheessa Jumalasta. Hieno sana tälle asenteelle on apofaattisuus.

Yritetään siis sanoa mitä Jumala ei ole. Jumalasta ei sovi höpöttä sitä ja tätä. Tietty jumalanpelko ja nöyryys on aina paikallaan. Jumala on esimerkiksi käsittämätön. Häntä ei tavoita kädet, muttei myöskään käsitteet.

Jo Gregorios Teologi (300-luku) muistutti kuitenkin, että jotain on sanottava Jumalasta. Hullunkurista on jos joku kysyy mitä on kaksi kertaa viisi ja saa vastaukseksi, ettei se ei ole kaksi, eikä kolme, eikä viisi, eikä kaksikymmentä, kolmekymmentä tai alle kymmenen tai yli kymmenen.

Gregorios muistuttaa, että jotain täytyy sanoa. Kaksi kertaa viisi -esimerkki on muuten hänen. Yksi hänen pyrkimyksistään on muistuttaa, että Jumala on juuri sekä tuntematon että tunnettu. Jumalaa ei kuitenkaan voi puheellaan vangita, mutta puhe kuitenkin jotenkin tavoittaa.

Kyrillos Jerusalemilaisen (k. 386) tokaisut aiheen tiimoilta ovat jopa hauskoja. Vaikkei voisi juoda koko jokea, voi silti sammuttaa janonsa tai ei tule lähteä nälkäisenä suuresta puutarhasta vaikka ei voi syödä kaikkia hedelmiä.

Toisinaan uskovat vierastavat ajattelua. Puhetta Jumalasta pidetään järkeilynä. Se ei ole oleellista, väitetään. Se ei pelasta, saatetaan tokaista. Totta.

Harkittu puhe ja ajattelu Jumalasta ei yksin vie perille asti. Pikkuvene ei ole käypä ylittämään valtamerta, mutta kyllä sillä järvillä, joilla ja saaristossa pärjää aika hyvin. Ei se täysin turha ole.

©Wikipedia
Jumala on aluton, loputon, ikuinen, iankaikkinen, luomaton, muuttumaton, vaihtelematon, yksinkertainen, osista koostumaton, ruumiiton, näkymätön, mahdoton koskettaa...
Tämä luettelo on Johannes Damaskolaisen (k. 749). Kyse on yhteenvedosta ortodoksisen kirkon opetuksesta Jumalasta. Ei tietenkään kaikki, mutta perusta.

Jokaista sanaa on hyvä hetken miettiä. Ihan rauhassa. Moni sanoista saattaa tuntua vieraalta. On kuitenkin hyvä tajuta, että tässä kiteytetään perinteinen opetus Jumalasta.
Uskomme siis yhteen Jumalaan, yhteen alkuun, aluttomaan, luomattomaan, syntymättömään, tuhoutumattomaan ja kuolemattomaan, iankaikkiseen, äärettömään, kuvaamattomaan, rajoittamattomaan, voimaltaan äärettömään, yksinkertaiseen, osista koostumattomaan, ruumittomaan, virtaamattomaan, vaikutuksista vapaaseen, muuttumattomaan, muutoksettomaan, näkymättömään, hyvyyden ja vanhurskauden lähteeseen, hengelliseen valoon, lähestymättömään, mihinkään mittaan mahtumattomaan voimaan, jonka ainoana mittana on oma tahto, sillä se voi kaiken, mitä haluaa.
Kaiken tämän, ehkä vähän uuvuttavan luettelon, perusviesti on, että Jumala on jotain aivan muuta. Jotain täysin muuta. Äärimmäisellä tavalla "tuolla puolen" ja "yläpuolella" (tai vaikkapa "alapuolella") kaikkeen elämästä tuttuun nähden. Jumala ei ole jokin astetta vaikuttavampi heppu, vaan oikeasti vailla vertaa.

Jumala ei kerta kaikkiaan löydy mikroskoopilla tutkittaessa tai kaukoputken avulla. Ei vaikka kuinka ihmisen kyky kehittyisi ei Jumalaa löytyisi.

©Space.com

Väitteet kirja on pöydällä ja Jumala on taivaissa, eivät perinteisen opetuksen mukaan ole verrattavissa. Toki kielioppi väitteissä on samankaltainen.

Tämä raitis kanta murtui vähitellen. Ortodoksisen kirkon (tai katolisen kirkon) opetus ei ole toki muuttunut, mutta erityisesti maailman tapa ymmärtää miten kieli toimii, muuttui. Tämä koskee erityisesti läntistä aatehistoriaa (joka nykyään on usein se määräävä maailmanlaajuinen tapa jäsentää asioita).

Keskiajalla alkoi esiintyä ajatusta, että Jumalalla ja kaikella muulla tuli olla jotain yhteistä. Heillä tuli olla jotain jaettua. Yhteiseksi alettiin mieltää oleminen. Kirja on ja myös Jumala on, he ovat jossain ja vaikkapa olemassa. Tässä kohdin kaikki perinteinen usko haluaisi huutaa pelin poikki.

Kehittyi jopa ajatus, että Jumala on jossain. Hän sijaitsee jossakin maailmankaikkeudessa. Jo mainittu Johannes muuten pitäisi tätä herjana. Ajatus, että Jumala joutuisi vaikkapa siirtymään paikasta A paikkaan B, tai että hänellä olisi osoite maailmankaikkeudessa, olisi hänen mielestään vähän lapsellista ajatella.

Tässä on luvattoman lyhyesti ilmaistu vajaa tuhat vuottaa aatehistoriaa. Suurin osan ihan tavallisista uskovista ihmisistä tajuaa, ettei Jumala ole puu, taivaankappale tai se kuuluisa ukko. Tai jokin taivaan superhahmo. Tyhmää vaatia tilille heitä sellaisesta jumalasta. Itse Jumala on jo sitten asia erikseen.

©Pravmir.ru

Tavallinen uskova ei tällaiseen hyvin filosofisesti ja teologisesti kehittyneeseen Jumalaan usko. Näin monasti väitetään.

Arvostelu ei oikein osu maaliinsa, väittää ortodoksiteologi David Bentley Hart (s. 1965).

Suurin osa uskovista osaa hyvinkin ilmaista perinteisellä tavalla pätevästi Jumalasta ajan, paikan ja aineen tuolla puolen. Jokunen ateisti saattaa saada jonkinlaista tyydytystä siitä, että luulottelee itselleen muiden ihmisten uskovan joulupukin kaltaiseen jumalhahmoon, Hart sivaltaa.

Monella ihmisellä on varmaankin aika vähäinen käsitys molekyylibiologiasta, paleontologiasta tai vaikkapa hiukkasfysiikasta. Ei tämä kuitenkaan tarkoita, että näiden arvostelija voi jättää näiden alojen parhaat edustajat huomioimatta, sillä "tavallinen ihminen" ei niitä ymmärrä.

Jos joku haluaa käydä Jumalan kimppuun ja ottaa hänet tähtäimeen pitää haastaa maailmanhistorian kovimmat ajattelijat.

"Eikö riitä, että näkee puutarhan kauneuden; täytyykö lisäksi uskoa, että sen pohjalla on vielä keijukaisiakin?" Hauska ja iskevä lausahdus, Linnunradan käsikirja liftareille -kirjastaan (1989) tutulta Douglas Adamsilta (k. 2001).

Ainoastaan hassut ja hölmöt yhä uskovat, annetaan ymmärtää. Veikkaisin silti, että vaikkapa Aristoteles (k. 322 eKr.), Tuomas Akvinolainen (k. 1274), naapurustosi pappi tai ehkäpä myös naapurissa asuva mummo olisivat vähän ihmeissään.

Ehkä joku heistä huokailisi. Jaahas, vai että puutarhan keijukaiset. Kyse kun on kuitenkin koko ajan ollut puutarhurista. Tai itse asiassa paljon "suuremmasta".

Jo mainittu Gregorios Teologi on ilmaissut kauniisti jumalpuheesta näin.
Oi Sinä, yläpuolella kaiken, miten voisin huutaa sinua avuksi jollakin toisella nimellä? Millainen laulu voisi ylistää sinut julki? Mitkään sanat eivät riitä. Kuka sinut käsittäisi? Sinä ainoa olet katoamaton - ei ole sanaa, joka ei olisi sinusta lähtöisin. Sinä ainoa olet tutkimaton - ei ole ajatusta, joka ei olisi sinusta lähtöisin. Kaikki olevaiset rukoilevat sinua, kaikki äänelliset, kaikki äänettömät. Kaikki olennot kumartavat sinua, kaikki joilla on kyky ajatella ja kaikki nekin joilla ei sitä ole. Maailman sisin unelma pyrkii valittaen kohti sinua. Kaikki rukoilevat sinua, jokainen olento joka pystyy lukemaan olemassaolon merkkejä, kohottaa kohti sinua hiljaisuuden veisun. Kaikki mikä säilyy, säilyy sinussa, vain sinussa. Kaikkeuden voimat murtuvat ja päätyvät sinussa lepoon. Sinä olet kaikkien olentojen pääteasema, sinä olet ainoa. Sinä olet jokainen, etkä ole kukaan. Sinä et ole yksin, sinä et ole me kaikki yhteensä. Sinulla on kaikki nimet, kuinka huutaisin sinua avuksi? Sinä olet ainoa, jota ei voi kutsua nimeltä. Mikä taivaallinen henki voisi lävistää pilvet jotka kätkevät taivaan? Ole laupias, oi Sinä yläpuolella kaiken; miten voisin huutaa sinua avuksi jollakin toisella nimellä?