15. kesäkuuta 2016

Vastarintausko

Usko ei tarkoita uskomista kaikkeen, hyväuskoisuutta. Usko tarkoittaa epäuskoa monessa. Monelle käännetään selkä. Tehdään vastarintaa.

Mistä löytyy vaihtoehto tehokkuuden, kilpailun, ahneuden ja kuluttamisen maailmanmenolle? Mitä yksittäinen ihminen voi tehdä? Mistä aloittaa?

Teologi Patrik Hagman (s. 1976) Vastarintausko-kirjassaan pohtii kristinuskon perinteisiä vastauksia tähän. Kyse on kilvoituksen perusasioiden oppimisesta. Tunnetuin taitaa olla paasto. Perinteestä kuitenkin löytyy monia muitakin tapoja kilvoitella uskon mukaisesti vastarinnassa.
Eräs kollegani matkustaa päivittäin töihin bussilla. Monien muiden tavoin hän viettää työmatkansa lukien. Kun bussi matkallaan turkulaisesta saaristosta mantereen puolelle ylittää muutaman sillan, kollegani keskeyttää lukemisen ja katsoo ulos ikkunasta veden yli. Näin hän haluaa muistuttaa itseään, että kauneus ikkunan takana on tärkeämpää kuin se mitä hän on lukemassa... 
Vaikka tapaa voisi pitää vain pienenä erikoisuutena, tämä kirja on ilmaus sellaisen uskon puolesta, että juuri kuvatun kaltaiset päätökset ovat tärkeitä. Juuri ne muovaavat meitä...

©Lars Ahlbäck

Yksi 1900-luvun kuuluisimmista teologeista oli sveitsiläinen Karl Barth (k. 1968). Hän oli merkittävänä taustahahmona vuoden 1934 Barmenin teologisen julistuksen takana.
Me hylkäämme väärän opin, joka mukaan kirkko voisi muuttaa järjestystään ja julistustaan oman mielensä mukaan tai toimia kulloinkin vallassa olevien maailmankatsomuksellisten ja poliittisten mielipiteiden mukaisesti.
Jaahas, saattaa joku miettiä. Taas uskovat murjottavat jostakin. Ehkä mieli muuttuu, kun muistaa keistä tässä puhutaan. Ainakin osoite oli selvä ja julistus postitettiin itse Adolf Hitlerille (k. 1945).

Barthin teoksia alettiinkin Saksassa kieltää laittomina. Noina vaikeina aikoina, juuri ennen toista maailmansotaa, hän tähdensi, että kyllää seuraa ei.
Jos sanomalla Kyllä ei jossain määrin sisällä Eitä, se ei tule olemaan tunnustuksen mukaista... Jos meillä ei ole itseluottamusta sanoa kiellän, voimme samalla jättää sanomatta uskon.
Barth

Se oli silloin, moni ajattelee. Maailma on muuttunut. Tietenkin ajat ovat toiset. Usko on kuitenkin yhä vastarinnassa. Se on sitä toisella tavalla.

Nykymaailmassa moni asia on esimerkiksi tuotteistettu. Jopa ihminen on yhä enemmän tuote. Myös maailmaan syvälle juurtunut epäoikeudenmukaisuus vaatii uskon vastarintaa.

Sana vastarinta saattaa särähtää osan korvaan. Aiheesta Hagman tähdentää uskon vastarinnan eroa maallisesta. Vanhoilliset piirit monesti vääristävät uskoa, mutta edukseen heillä on terve etäisyys vallitsevaan sovinnaiseen menoon. Ajan hengelle itsensä antanut usko on monesti sen sijaan täysin menetetty tapaus.

Kristillinen vastarinta eroaa maallisesta parissa kohden. Yksi on lopputulos. Se on Jumalan käsissä. Epävarmuus on maallisessa mielessä ongelma, mutta uskolle toivon lähde. Kristillinen vastarinta on poliittisen ja aseellisen toiminnan tuolla puolen.

Valta turmelee. Näin voisi Hagmanin mukaan kiteyttää poliittisen toiminnan ongelman. Paikallistasolla ja ruohonjuuritason järjestöissä tilanne on toki aika lailla viaton. Muualla jo valta vie. Aseellisessa vastarinnassa väkivallan vyöryä on vaikea pysäyttää. Sorrettu on pian itse sortaja.

Hagman
©Kaj Aalto/Dagen

Kilvoitus ja kamppailu paheiden kanssa ja hyveiden puolesta ovat uskon perusasioita. Ne ovat usein pieniä arkisia valintoja.

Suurista uroteoista tippuu korkealta. Vanha viisaus on, että ääripäät koskettavat toisiaan. Muutos on enemmänkin askel kerrallaan otettua, kuin harppauksia. Haasteena on vaikkapa mainonta, joka lupaa suuren onnen, kunhan vain ostat tämän pikkuisen tuotteen. Tai luulo, että puhelimen väri oikeasti kertoo jotain oleellista ihmisestä.

Hagmanin esittelemät menetelmät ja keinot ovat perinteisiä. Niitä on kuitenkin sopivasti sovellettu nykyaikaan. Paheet ovat nyt status, yksilöllisyys tai vaikkapa tehokkuus.

Yksi esimerkki vastarinnasta olkoon vaikkapa tunnin lounas hyvässä seurassa. Hyvä on toki muistaa, ettei tämä ole ahkeruuden vastustamista, vaan juuri tehokkuuden, jolla ei ole aikaa millekään muulle.
Tehokkuudesta voi parantua kärsivällisyyden harjoittamisen avulla. Sille, jonka tarvitsee muistuttaa itseään siitä, mikä elämässä on tärkeää, harva keino on yhtä tehokas kuin pitkä lounas... Se, että vähintään tunnin verran, ja mieluiten päivittäin, istuu ja keskustelee hyvien ystävien kanssa lounaan äärellä, häätää kaikki ajatukset työstä elämän tärkeimpänä asiana. Tämä lähestymistapa tekee ihmisestä paremman myös työssään, sillä kunnianhimon tavoin tehokkuus hämärtää kyvyn nähdä hyvä ja arvokas... Tärkeämpää on kuitenkin mitä tällainen käytäntö tekee niille ihmissuhteille, joita päivittäin lounaiden äärellä ravitaan.
©Lars Ahlbäck

Hagmanin tapa esitellä perinteistä kilvoitusta on mieleinen. Hän tekee sen paremmin kuin moni ortodoksinen esitys aiheesta.

Kirjan viimeinen luku Kirkko - toisenlainen yhteisö on erinomainen. Se ja itse asiassa koko kirja sopii monelle. Erityisesti uskosta kiinnostuneille ja kirkkoon liittymistä harkitseville.

Kirkko on aina ollut jotenkin vaikea hahmottaa, sekalainen joukko. Tässä kohdin on hyvä muistaa, että "Kristus tuntee kirkkonsa, mutta meille se jää mysteeriksi", kuten Hagman kiteyttää.

Taas ja jälleen on syytä sanoa. Kirkossa käyminen on tärkeää, jumalanpalveluksessa siis. Erilaiset ihmiset, jotka monesti viihtyvät aika lailla samankaltaisten kanssa kokoontuvat, ja tämän joukon kokoaa itse Jumala.
Yksittäinen jumalanpalvelus on oikeastaan merkityksetön. Vallankumouksellista on jumalanpalveluksissa käymisen tapa, sillä se on vastoin yhteiskuntamme tapoja. Koska jumalanpalvelus opettaa meitä haluamaan toisenlaisia asioita, se on kristillisen vastarinnan kannalta erittäin keskeinen.