15. huhtikuuta 2016

Jumalasta voi puhua!

Kirkon on puhuttava Jumalasta. Siksi, että Jumala on olemassa. Siksi, että Jumalasta puhuminen on aina uutta ja mullistavaa.

Missä ja milloin puhua Jumalasta? Kuka voi puhua Jumalasta? Miten puhua? Tätä on pohdittu jo tuhansia vuosia.

Ainakin malttiin on kehotettu tässä aiheessa. Maltti ei kuitenkaan saisi johtaa mykkyyteen. Jumala on salaisuus, josta voi ja tulee puhua.

Luterilainen kirkkoherra Sammeli Juntunen (s. 1964) on ytimekkäästi pohtinut jumalapuhetta Jumala voi puhua! -kirjassaan (2015)

Kirja on pitkälti teologinen puheenvuoro. Toisinaan vauhdikas. Ajattelin poimia kirjasta joitakin puhuttelevia osioita esiteltäviksi laajalle lukijakunnalle.

©Lars Ahlbäck

Yksi kristinuskon perusasioista on luottamus sanoihin. Monesti ajatellaan jonkinlaisen mystisen hiljaisuuden olevan niistä perimmäinen.

Moni henkisyyden muodoista nykyaikana lähes palvoo hiljaisuutta. Aiheestakin Juntunen puhuu "sanoista ja niiden arvostamisesta".

Tietenkin kristinuskossa myös hiljaisuudella on paikkansa. Vielä syvemmällä on kuitenkin varmuus siitä, että alussa oli sana, järki, viisaus, mieli, käyttääkseeni joitakin perinteisiä ilmaisuja. "Bit before it", kuten joku sanoi nasevasti toisessa aiheessa.

Myös ihmissanat ovat luottamuksen arvoisia. Toki sanat ovat olleet jo kauan epäilyksen alaisia. Monesti syystä. Osalle ne ovat kielipelin palasia ja toisille sorron aseita. Joku kokee, että ihminen on mielensä vanki ja todellisuus pyörii tuolla jossain ihan itsekseen.

Ortodoksiselle kirkolle sanojen rajallisuus on ollut tuttua jo ennen nykyajan epäluuloa. Sanat eivät kuitenkaan ole hyödyttömiä. Sanat ovat kuitenkin pohjimmiltaan Luojan antamia välineitä. Sanat tavoittavat todellisuutta, eikä väärinkäyttö estä käyttöä.

Sanat ovat juuri väline. Ne eivät ole täydellisiä. Aiheesta Juntunen muistuttaa, että tähän nojaa luonnontiede. Se tavoittaa ja osaa kuvailla maailmaa vaikkapa sanoin ja luvuin. Vähemmän tieteellisesti tosiasian huomaa siinä, että jos hyppää järveen kastuu, riippumatta miten maailmansa hahmottaa.

On sanottu, että sanat ovat hyvässä käytössä riittäviä.

Juntunen
©Savonlinnan seurakunta

Paljon viittauksia Jumalasta. Vinkkejä voisi ehkä sanoa. Tai häivähdyksiä.

Kauneus on yksi sellainen, hyvyys toinen. Järkevyys yksi perinteisimmistä. Tiede ja taide auttavat tiellä kohti Jumalaa. Tätä on pidetty ikään kuin uskon esikäyskentelynä. Toisinaan sitä on verrattu porstuaan, eteiseen. Sisälle asti ei tällä päästä, mutta toki jo alkuun.

Varmaankin jokainen on nähnyt ihmisen lähestyvän kaukaa. Vasta lähempää on selvää, että kyseessä on läheinen ystävä. Kaukaa näkyy epämääräisesti vain hahmo, jonka kuitenkin ihmiseksi tunnistaa. Pekka se kuitenkin on, vaikkei kaukaa asiaa tajua.

Tämä hassu esimerkki on vapaasti ilmaistuna Tuomas Akvinolaisen (k. 1274) esimerkki miten ihminen omaa luonnostaan aavistuksen Jumalasta. Se on epätarkka eikä kovinkaan selkeä. Se ei ole vielä tietoisuutta Jumalan olemassaolosta, mutta jonkinlainen hahmotus etäältä.

Juntunen monin tavoin esittelee uskon esikäyskentelyksi kutsuttua. Aiheina muun muassa luonnontiede ja etiikka. Kirjan yksi ansiokkaimmista osuuksista on tässä.

Aiheesta Juntunen korjaa yhtä yleistä käsitystä etiikan saralta. Monesti sanotaan, että ilman Jumalaa kaikki on sallittua.

Moni luulee tässä väitettävän, että vain uskova ihminen voi olla hyvä, ja että vaikkapa ateistit ovat pahoja. Tätä ei kuitenkaan väite korosta, vaan jotain melko lailla muuta.

Huomio yrittää kertoa, että ilman jotakin oikeasti pysyvää, ei ole pysyviä arvoja. Ei vaikkapa ihmisarvoa. Tai oikeaa ja myös väärää. Tässä ei ole kyse vaikkapa lainsäädännöstä, vaan arvoista jotka pätevät riippumatta mitä siellä tai täällä on säädetty.

Gregorios Teologi

Saa ja voi olla erilaisia näkemyksiä, kerrotaan usein. Toki saa ja voi olla. Toisaalta aiheesta Juntunen huomauttaa, että tulisi huomata rajat. On asioita mistä voi olla eri mieltä, mutta myös asioita mistä tulee olla samaa mieltä.

Uskon aapisasioissa tulee asiat pitää selkeinä. Kaikki ei ole keskustelun aiheena, ikään kuin avoimia kysymyksiä.

Ortodoksiteologi Andrew Louth muistutti opinkappaleet ovat juuri rajoja (vaikkapa kreikaksi horos ja latinaksi finis). Esimerkiksi opinkappaleet Kristuksesta. Tällöin ajatuksena on, että uskon salaisuudet ovat toki ymmärryksen tuolla puolen, mutteivät väärinymmärryksen.

Monesti usko haluaa olla arvokeskustelijana yhteiskunnassa. Tämä on varmaan hyvä asia, mutta ominta ei saisi unohtaa. Kärkevästi ilmaistuna kirkoilla ei ole mitään erityisosaamista tässä, ainakaan ilman Jumalaa. Esimerkkinä vaikkapa monesti esillä oleva tärkeä aihe luonnonsuojelu.

Jumala saattaa jopa jäädä unholaan puheessa hyvästä elämästä ja kuolemasta, hyvinvoinnista ja hyväntekeväisyydestä. Juntunen aika nasevasti vertaa tätä matalalentoa Kummeli-televisiosarjan studio-orkesterin Kari & karvattomat -yhtyeen lauluun.
Matalalla profiililla, se on voittajan tie, voittajan tie...
Evankeliumin lukeminen Uspenskissa
©Lars Ahlbäck

Ortodoksinen kirkko usein korostaa malttia jumalapuheessa. Hieno sana tälle asenteelle on apofaattisuus.

Yritetään sanoa mitä Jumala ei ole. Jumalasta ei sovi höpöttä sitä ja tätä. Tietty jumalanpelko ja nöyryys on aina paikallaan. Jumala on esimerkiksi käsittämätön. Hän ei ole käsitteiden tai myöskään käsien ulottamattomissa.

Jo Gregorios Teologi (300-luku) muistutti kuitenkin, että jotain on sanottava Jumalasta. Hullunkurista on jos joku kysyy mitä on kaksi kertaa viisi ja saa vastaukseksi, että se ei ole kaksi,  ei kolme, ei viisi, ei kaksikymmentä, kolmekymmentä tai alle kymmenen tai yli kymmenen.

Gregorios muistuttaa, että jotain täytyy sanoa. Kaksi kertaa viisi -esimerkki on muuten hänen. Yksi hänen pyrkimyksistään on muistuttaa, että Jumala on juuri sekä tuntematon että tunnettu. Jumalaa ei kuitenkaan voi puheellaan vangita. Puhe kuitenkin tavoittaa.

Kyrillos Jerusalemilaisen (k. 386) tokaisut aiheesta ovat hauskoja. Vaikkei voisi juoda koko jokea voi silti sammuttaa janonsa tai ei tule lähteä nälkäisenä suuresta puutarhasta koska ei voi syödä kaikkia hedelmiä.

Jumalasta ei vain voi puhua, vaan tulee puhua. On aiheellista muistuttaa tästä. Jumalasta voi puhua!


Sammeli Juntusen kirjaan voi tutustua täällä. Toiseen kirjaesittelyyn voi tutustua täällä. Aiheesta mielenkiintoinen haastattelu täällä.


1. huhtikuuta 2016

Syntinen kirkko

Kirkon elämä on myös karua. Jopa rumaa ja pahimmillaan pahaa. Kaikki ei ole uskonelämän rakennukseksi.

Kaksi ystävää keskustelivat uskosta. Yksi oli kristitty, toinen ei. He olivat molemmat kauppiaita. Hieman haparoiden - niin hyvin tai huonosti kuin kauppiaat tällaisia asioita yleensä ymmärtävät - kristitty yritti selittää uskon asioita.

Ei-kristitty oli hyvin vastahakoinen. Hän oli tyytyväinen omaansa. Suuri ystävyys ja ehkäpä innoitus ylhäältä sai lopulta kristinuskon kuulostamaan miellyttävältä. Sinnikkäästi silti ei-kristitty piti puoliaan.
- Sinä toivot minun tulevan kristityksi, ja minä olen valmis mahdollisesti täyttämään toiveesi. Matkustan ensi tilassa Roomaan nähdäkseni hänet, jota sinä sanot Jumalan sijaiseksi maan päällä. Haluan tarkastella elämäntapaa siellä ja jos tulen siihen tulokseen, että sinun uskosi on parempi, minusta tulee kristitty.
Kristitty huolestui. Kaikki tuntui menevän hukkaan. Rooman elämänmenon näkeminen saisi hänet ilmeisesti toisiin aatoksiin.
- Ah, rakas ystävä, miksi antautuisit näkemään niin suurta vaivaa ja maksaisit kalliit kustannukset Roomaan matkustamisesta. Kuluja ja vaaroja rikkaalle miehelle. Onhan täälläkin pappeja jotka voivat kastaa sinut.
©Lars Ahlbäck

Kristityn hanke tuntui olevan nyt vaakalaudalla. Rooman matka oli siis edessä, ja ei-kristitty ystävänsä saavuttuaan kaupunkiin, alkoi tarkkailemaan kirkonmiesten elämää.

Hän tuli siihen tulokseen, että kaikki ylimmästä alhaisimpaan elivät himojen vallassa. Ei mikään häpeäntunne tai omantunnon soimaus pidätellyt heitä. Portoilla ja ilopojilla oli suuri vaikutusvalta.

Elukkoja he olivat ja palvoivat vatsaa jumalana. Tutkiessaan asianlaitaa tarkemmin hän huomasi heidän olevan myös ahneita ja rahanhimoisia. He ostivat ja myivät lähimmäisiään ja kaikilla pyhillä asioilla käytiin kauppaa. He sanoivat selvää lahjomista suositteluksi ja mässäystä ruokavalioksi, ikään kuin Jumala ei näkisi sanojen taakse.

Palattuaan kotiin hän meni tapaamaan ystävänäsä. Kristitty oli jo luopunut toivosta kääntymyksestä. Hän rohkeni vähän ajan kuluttua kysymään kuulumisia matkalta. Vastaus oli suorasukainen.
En minä ajattele heistä ollenkaan hyvää, eikä heillä ole odotettavanaan mitään hyvää Jumalaltakaan. Sanon sinulle, että sikäli kuin olen osannut käyttää silmiäni, siellä ei ole yhdessäkään hengellisen säädyn jäsenessä jälkeäkään hurskaudesta, jumalanpelosta, pyhästä elämästä tai muusta sellaisesta. Nautinnonhimo, ahneus ja mässäily, petollisuus, kateus, ylpeys ja muut paheet. Paikkahan on perkeleen työpaja, eikä pyhä kaupunki. Hehän kilpailevat kristillisen uskon tuhoamisessa ja hävittämisessä maan päältä, vaikka heidän pitäisi olla sen tukipylväitä.
Asia taisi olla siinä. Sen verran tuli nähtyä. Lopputulos oli kuitenkin yllättävä.
Mutta, koska näen, ettei heidän työllään ole menestystä, vaan usko leviää ja kirkkaana loistaa, niin  minusta tuntuu ilmeiseltä, että itse Pyhä Henki pitää yllä ja tukee sitä. 
Lähtekäämme siis kirkkoon - tahdon kastattaa itseni.
©Lars Ahlbäck

Tämä kertomus on vapaasti kerrottuna Giovanni Boccaccion (k. 1375) Decamerone-kokoelmasta. Kertomuksia siinä on kaikenlaisia. Myös kirkkoaiheisia, kuten tämä ensimmäisen päivän toinen kertomus.

Ajankohtaisesta kertomuksesta voisi varmaan paljon pohtia. Ei tule liiaksi kiinnittyä sen mainitsemaan Roomaan. Kaupungin ja papiston voi varmaankin aika vapaasti vaihtaa toisiin. On kuitenkin hyvä huomioida muutama seikka siinä miten kirkko näyttäytyy siinä.

Yksi vanha huomio kirkosta on, että se saa valonsa muualta. Tämä näkyy vaikkapa juuri Boccaccion nasevassa kertomuksessa. Kirkko on kiinni toisaalla, ei niinkään syntisten jäsentensä varassa.

Kirkkoa onkin verrattu kuuhun, jonka valo liittyy aurinkoon, muun muassa Ambrosius Milanolaisen (k. 397) toimesta.

Vertaus on kaunis. Onhan kuu yön valo ja maailmanmeno on usein pimeää. Toki vertaus jää hieman kompuroivaksi, kun kuussa on sittemmin käyty. Silloin huomattiin kaiken olevan hiekkaa ja kiviä. Kuukin on vain karua tomua.

Moni lähestyy kirkkoa ja näkee vain tyhjyyttä. Kirkon valo onkin vain pintaa ja sisin tomua, kiveä ja erämaata. Ei valoa.

Moni saattaa tarkkailla kirkkoa, eivätkä näe mitään muuta kuin tomua ja erämaata. Kiveä taakaksi. Paljon inhimillistä alhaista. Eikä vain tätä nykytilassaan, vaan historian sivut täynnä samaa.

Valo on muualta. Itsessään, ilman "päätään" kirkko ei ole oikeastaan paljon. Meno voi jopa olla päätöntä. Tai vapaammin ilmaistuna, emerituspaavia Benedictus XVI (s. 1927) lainaten, vain hiekkalaatikko.

Ihminen kuussa
©NASA

Ortodoksinen kirkko katsoo itseään yllättävän todenmukaisesti. Tämä ei ole tarkoitettu haaveiluksi. Toki on olemassa ihmisissä eräänlaista sokeutta. Silmät ummessa ollaan.

On menetettyjä tilaisuuksia ja pienuutta. Jopa rikoksia. Ei taida olla yhteisöä missä ei tätä esiinny. Yllin kyllin hiekkaa ja kiveä niitä etsiville, voisi sanoa jo mainittu kuu-vertaus mielessä.

Ihmiset ovat syntisiä. Tämä taitaa olla kova tosiasia, eikä sitä tule epäillä. Eikä ortodoksinen kirkko tätä myöskään tee. Tilanne voi tuntua monelle vähän toivottomalta. Pari huomiota.

Pohjimmiltaan kirkko ei kuitenkaan ole meidän kirkkomme, vaan hänen - Kristuksen. Ilman hänen kirkkoaan ei ole pelastusta. Syntinen kirkko on hieman erikoinen ilmaisu. Syntisiä kirkossa kylläkin riittää.

Uskon ydin on yhteisöllinen, ja juuri jäsenyyttä Kristuksessa. Uskontunnustus kertoo uskosta kirkkoon. Voisi sanoa luottamuksesta ja jopa rakkaudesta kirkkoon. Ei samanlaisesta kuten Jumalaan, mutta kuitenkin sitoutuneesta.

Rakkaus ei kuitenkaan ole sokeaa, vaikkakin tavallaan on sitä myös tarpeen tullen. Huoli kirkosta kumpuaa monella juuri rakkaudesta kirkkoon.


Kertomus kahdesta ystävyksestä on vapaasti kerrottu Decameronen suomenkielisen käännöksen perusteella.