15. maaliskuuta 2016

Minä uskon ja me uskomme

En usko Jumalaan. Se on satuja vain. Näin saattaa joku tokaista itsevarman oloisesti. Kaikki eivät ole näin äärimmäisiä, mutta tätäkin esiintyy.

Monet ihmiset ovat uskon asioissa vain epävarmoja. Ehkäpä uskoon jopa kuuluu tietty arkuus. Taisipa jo apostoli Paavali muistuttaa, että heikkoudessa voima tulee täydelliseksi.

Ihminen monesti on epävarma. Itse kukin on kokenut tavalla tai toisella elämässä epävarmuutta. Sinnikäs epäilys on monen osa. Käsi sydämellä, itse kukin.

Aihe saattaa ehkä hieman ahdistaa. Se voi olla vaikea pala ja halutaan unohtaa. Ei hätä, vapaasti ilmaistuna Älä pelkää, perinteisemmin sanottuna.

Ortodoksinen kirkko kestää. Jumala tietenkin kestää. Ei hän rikki mene.

©Pravoslavie.ru

Usko on jotain hyvin henkilökohtaista, mutta samalla jotain jaettua. Yksin ei joudu uskomaan. Kristinusko ei ole jokin yksilöllinen projekti.

Ortodoksinen kirkko korostaa erityisesti uskon yhteisöllisyyttä. Tämä on yksi syy siihen, että vaikkapa kirkosta puhutaan niin paljon. Ja toivottavasti myös käydään kirkossa. Toisaalta myös syynä siihen, että kirkkoa verrataan ruumiiseen sen monine jäsenineen.

Uskon ja kristinuskon opetus ei ole kenenkään yksin kannettava taakka. Se on monelle lohduttavaa tiedostaa, vaikka usko onkin mitä "painavinta" asiaa, ei se ole kenenkään yksin kannettava kuorma. Voisi sanoa, että jaettuna usko on kevyempi kantaa.

Ihmisen tietenkin tulee olla henkilökohtaisesti sitoutunut uskoon. Hän on mukana kannattelemassa yhteisöä, mutta myös sen kannattelema.

Koko hommaa kannattelee Kristus. Nimi kristitty tulee hänestä. Hän on tie, totuus ja elämä.

©Juuli Aholainen

Moneen asiaan ihmistä voi pakottaa. Uskoon ei. Yhtä vähän kuin rakkauteen tai vaikkapa ystävyyteen. Eikä näitä myöskään voi vaikkapa ostaa.

Gregorios Teologin (300-luku) luonnehdinta Jumalan tavasta toimia suhteessa ihmiseen on kaunis. Jumala pyrkii saamaan ihmisyyden "vakuuttuneeksi, ei pakotetuksi". Tämä on myös ortodoksisen kirkon tyyli sen kohdatessa ihmisen.

Tie on yksi varhaisimmista nimistä kristinuskolle. Usko on tie. Se ei ole niinkään on/off-tyyppinen napsautus. Toki uskon tielle astuminen voi olla hyvinkin mullistava ainutlaatuinen kokemus, mutta silti usko pysyy vaelluksena.

Vaikkakin usko on tie, ei se silti ole vailla suuntaa. Kyse ei ole jostakin hengellisestä hengailusta. Ortodoksiselle kirkolle tärkeää on juuri ihmisen suunta. Pyrkimyksenä tulee olla matka Kristuksen luokse.

Ihminen voi toki valita muita teitä. Kaikki tiet eivät kuitenkaan vie Jumalan tykö.

©Pravoslavie.ru

Elämä ortodoksisessa kirkossa ei ole valintamyymälä. Usko ei ole buffetmainen, jonkinlainen seisova pöytä, mistä itse kukin laati mieleisensä annoksen juomineen. Sekoilua riittää maailmassa kyllä yllin kyllin.

Ortodoksisen kirkon usko ja elämä on toki hyvin rikas ja monipuolinen. Se on kuitenkin myös kokonaisuus.

Itse kukin saa otteen jostakin uskon ulottuvuudesta. Tarkoitus ei kuitenkaan ole jäädä ikään kuin omaan nurkkaan, vaan vähitellen kasvaa uskossa. Uskoa, tai hengellistä elämää ei tule harppoa, vaan edetä askel askeleelta. Eteneminen tapahtuu tietenkin omana itsenään.

Omana itsenään saa siis tulla. Eihän sitä muunakaan voi tulla. Ehkä ortodoksisen kirkon piirissä uskaltaa olla ensi kerran oma itsensä. Hengähtää oikeasti. Tule sellaisena kuin olet, taidetaan joskus sanoa.

Usko muuttaa ihmistä, aidommaksi. Ihminen kasvaa uskossa. Tie Jumalan tykö on myös tie omaan itseensä. Tule itsenäsi, löydä itsesi ja ole valmis muuttumaan.

©Teemu Toivonen


Blogikirjoitus perustuu pääosin opetuspuheeseen 5.2.2016 suuressa ehtoopalveluksessa Helsingin ortodoksisen seurakunnan Kaunisniemen leirikeskuksessa nuorten ohjaajien koulutuksessa.


1. maaliskuuta 2016

Rukousta etsimässä

Rukous on uskon happea, voisi sanoa. Ilman rukousta usko muuttuu. Ilman hengellistä pyrkimystä usko on hengetöntä.

Tarve rukoilla saattaa yllättää yhtä hyvin luonnossa kuin vaikkapa taidemuseossa. Kirkossa tietenkin myös. Esimerkkejä on runsaslukuisesti. Onneksi asiat ovat näin.

Kokemus on monesti juuri yllättävä. Kyse ei ole laskelmoinnista, eikä kokemusta ole etsimällä etsitty.

Kokemuksen yllätyksellisyys on usein oiva merkki sen aitoudesta. Nöyryys kuulemma toinen. Kyse ei ole niinkään siis itsestään nousevasta kokemuksesta. Yllätys kertoo sen olevan lahjaa. Se jaksaa hämmästyttää. Eikä kokemusta myöskään voi vangita.

Tämä kaikki on hyvin yleisinhimillistä. Monin eri tavoin ihminen on yllätetty ja tämän hedelmiä on vaikkapa filosofia ja hengellisyys ympäri maailmaa. Myös ajattelu alkaa ihmettelyllä ja jatkuu uteliailla kysymyksillä.

©Lars Ahlbäck

Maailmassa on runsaasti hengellisyyttä. Ei taida olla olemassakaan paikkaa, missä ei olisi tavalla tai toisella tajuttu, ettei ihminen elä yksin "leivästä".

Mietiskelyä, keskittymistä, tietoisuuden piirittelyä ja kaikkea löytyy. Tämä on aika lailla yleisinhimillistä. Ihmiskunnan jaettua kokemusta.

Tämä kaikki ei vielä ole kristillistä rukousta. Ortodoksipiispa Kallistos Ware (s. 1934) vertasi yllä mainittua ihmisyyden kokemusta taulun kehyksiin. Tauluissa on kehykset ja ne voivat olla hyvin samankaltaiset maailmankolkasta toiseen.

Esimerkiksi jotkut menetelmät muistuttavat toisiaan ja nousevat samasta inhimillistä tarpeesta. Ilmiönä uskonto ja hengellisyys saavat usein hyvin samankaltaisia muotoja.

Ratkaisevaa taulussa on kuitenkin kuva. Kristinuskossa menetelmät ja jopa itse rukous ovat välineitä. Ne ovat kohtaamisen välineitä. Kristitty ei niinkään jää kiinni sanoihin tai vaikkapa johonkin olotilaan. Hän kaipaa itse Kristusta.

©Elena Krotkaya

Syvyydestä minä huudan, eräs muinainen rukous Raamatussa alkaa. Aika moni klassisen musiikin kappale muuten on saanut nimensä tuosta alusta - latinaksi se kuuluu  De profundis.

Ihmisen tulisi astua esiin omana itsenään. Monesti ihmisen omin elämä on piilossa muilta. Ehkä se on syystäkin. Aika lailla kolhuja saa koko ajan kaikkialla paljas sisin.

Rukouksessa kuitenkin juuri ihmisen sisintä - tai syvyyttä - kaivataan. Luultavasti on ihan hyvä, että rukous monesti tapahtuu salassa.

"Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa", ohjeisti Kristus.

Itsensä kohtaaminen ei lainkaan ole helppoa. Ihmisen usein varta vasten pakenee itseään. Menossa koko ajan. Hädästä huutaminen tuo lähes väkisin esiin syvyyden.

Rooleja, odotuksia ja ties mitä paineita kasataan ihmisten kannettavaksi. Rukouksessa kuitenkin ne saavat jäädä taakse ja ihminen saa luottavaisin mielin avata syvyytensä.

©Patriarchia.ru

Moni on kokenut sanattomuuden. Ei vain löydy sanoja, ei sitten millään. Kokemus voi jopa olla uuvuttava.

Jo varhain rukousta luonnehdittiin keskusteluksi. Sanat ovat tämän kohtaamisen välineitä. Läsnäolo ei välttämättä aina kuitenkaan tarvitse sanoja. Sanatkin voi olla pitkiä kappaleita tai lyhyitä napakoita "rukousnuolia".

Omassa rukouselämässä - yksinäisyydessä - ortodoksisen perinteen mukaan perinteisillä valmiilla rukouksilla on tärkeä asema. Ne on ehdottomasti pidettävä mukana rukouselämässä - antamassa kaikelle kehyksen. Rukouselämä ei kuitenkaan koostu vain näistä perinteisistä ja valmiista rukouksista. Omin sanoin voi ja pitääkin rukoilla.

Jotkut hieman vierastavat perinteisiä valmiita rukouksia. Niitä pidetään jotenkin epäaitoina rukouksina. Ne ovat kuitenkin meille annettua opastusta.

©Lars Ahlbäck

Ortodoksinen kirkko muistuttaa, että rukous on hyvin henkilökohtaista. Tätä se on sekä yksin että yhdessä.

Usko ja myös rukous ovat jotain jaettua. Sana jäsenyys kuvaa hyvin tätä yhteisön osana olemista. Apostoli Paavali tähdensi osuvasti: "Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin."

Jumalanpalvelukset ovat yhteistä rukousta. Se on myös henkilökohtaista. Ei vain rukous yksin ole henkilökohtaista, vaan henkilökohtaista on myös yhdessä rukoileminen.

Lyhyt kertomus korostaa kirkossa käymisen tärkeyttä.

Eräs herra ihmetteli palvelijansa ahkeraa osallistumista jumalanpalveluksiin. Miksi käyt niin usein kirkossa, herra kysyi toruvasti.

Sanomatta mitään palvelija otti hehkuvasta hiilloksesta hiilen erilleen. Hiilen hehku hiipui ja se mustui. Hetken päästä palvelija nosti mustuneen hiilen takaisin hiillokseen, ja taas se hehkui.

Tämän vuoksi käyn useasti kirkossa, palvelija vastasi.


Blogikirjoitus perustuu alustuksiin Järvenpäässä 18.2., Helsingissä 21.2. ja Porvoossa 25.2. Enemmän aiheesta täällä.