15. helmikuuta 2016

Solženitsyn - elämä ja eetos

Solženitsyn syntyi uudelleen siperialaisessa pakkotyöleirissä talvella vuonna 1952. Kaikki oli uutta. Olit kanssani, vaikka kielsin Sinut, hän rukoili.

"Tämän kirjailijan ymmärtäminen kristillisen viitekehyksen ulkopuolella on mahdotonta tai ainakin sopimatonta", haluaa Erkki Vettenniemi (s. 1966) vakuuttaa.

Pyrkimys Solženitsyn - elämä ja eetos -kirjassa (2015) on mielekäs. Usko oli tärkeä osa nobelisti Aleksandr Solženitsynin (k. 2008) elämää ja syystäkin selkeästi esillä ajankohtaisessa elämäkerrassa.

Jo varhain hänen tuotannossaan näkyi "jälkiä" uskosta, jo ensiteoksissa Neuvostoliitossa. Ennakkosensuuri olisi esimerkiksi halunnut kirjoittaa esikoisteoksen mainitseman jumalan pienellä alkukirjaimella. Häntä myös aikanaan syytettiin hengellisestä tarpeesta kärsimyksiin, eikä se sopinut neuvostoajan "sankarilliseen maailmaan".

©Lars Ahlbäck

Vuoden 1973 lopussa ykkösuutinen oli kirjallisuuden alalta. Pariisilainen pikkuyhtiö (kuten tahoa Suomessa luonnehdittiin) oli julkaisemassa ensimmäisen niteen Vankileirien saaristo -kirjasta.

Solženitsyn oli jo saanut kirjallisuuden nobelin vuonna 1970. Julkisuuteen hän oli noussut Ivan Denisovitšin päivä -kirjallaan, joka kertoo vankileirin yhdestä päivästä. Salakuljetuksen jälkeen oli myös Ensimmäinen piiri -kirja julkaistu.

Jo varhain huomattiin, ettei ollut kyse vain paljastuksista Neuvostoliiton varjopuolista. Yhtenä virtana kirjoituksissa oli usko. Ei teologiaa tai opinkappaleita, vaan näky elämästä avoimena Jumalan puoleen.

Tämä ilmeni muun muassa, kuten jo yllä mainittiin, siinä ettei Solženitsyn suostunut kirjoittamaan Jumalaa pienellä j:llä. Sensuuri olisi mielellään nähnyt pienen alkukirjaimen. Syvemmällä tasolla usko näkyi vaikkapa Solženitsynin kirjojen hahmojen kantamassa vastuussa tekosistaan. Vastuuta ei kannettu jonkin aatteen puolesta, vaan juuri paljon suuremman edessä.

Usko ei ollut jotain ruusuista Solženitsynille. Sen siemen oli kylvetty lapsuudessa. Nuorena aikuisena tapahtui luopumus ja luottamus kohdistui kommunismiin. Sodassa, vankilerillä ja syövän jälkeen uskon ääni oli löytynyt ja saanut syvyyttä.

Paavi Johannes Paavali II (k. 2005) tavattuaan Solženitsynin totesi, kuinka hirmuvallan alla oivalletaan ihmisarvon "lopullisen, ainoan ja äärettömän lähteen" olevan Jumalassa.
 "Milloin kaikki hyvyyden jyvät kaikkosivat minulta tuuleen? Sillä kuuluihan lapsuuteeni Sinun temppeleidesi valoisa laulu! 
Kirjaviisaus syttyi valaisemaan ylimieliset aivoni, maailman salaisuudet näyttivät ratkaistuilta, elämänkohtalo taipui kuin vaha. 
Veri pulppusi - ja jokainen tulvahdus kimalsi erivärisenä edessä - ja pauhutta, hiljaa sortui uskon rakennus rinnastani. 
Mutta kuljettuani elämän ja kuoleman välistä, kaaduttuani sain kuilun reunasta otteen ja katselen kiitollisuudesta väristen elämääni jonka olen elänyt. 
Sen jokaista mutkaa ei valaise minun järkeni eikä tahtoni vaan - Korkeimman Tarkoituksen tasainen loiste,jonka vasta myöhään oivalsin. 
Ja nyt, takaisin saadulla mitalla ammennettuani elämän vettä - Kaikkeuden Jumala! Minä uskon jälleen! 
Olit kanssani, vaikka kielsin Sinut..."
Solženitsyn
©Pravmir.ru

Usko ei myöskään ollut ihan mieluinen läntisille tiedotusvälineille. Moni heistä kaipasi "modernia länsimaista liberaalia", kuten taisi New York Times -lehti arvioida. Monen yllätykseksi Solženitsyn ei nähnyt kristinuskon olevan lopussa.

Neuvostoliitossa Solženitsynia oli syytetty monesta. Pyrkimyksenä oli mustamaalaus. Juutalaiseksi oli väitetty ja kun tämä ei mennyt läpi häntä syytettiin antisemiitiksi. Hyvin niukkaa elämää viettävän Solženitsynin yritettiin myös väittää olevan kova ryyppäämään. Näiden, ja monen muun väitteen taustalla oli salainen poliisi.

Elämänsä aikana Solženitsynia haukuttiin muun muassa rasistiksi, sionistiksi, fasistiksi ja ajatollahiksi. Toisinaan hänen väitetään olleen messiaanisen Pyhän Venäjän perässä ja jonkinlaisen poliittisen uskonnon julistaja. Tätä esittävät kaikenlaiset tahot. Harvemmin tueksi löytyy mitään lähdettä tai lainausta Solženitsynin kirjasta.

Ehkä se joillekin riittää, että ihmisellä on parta, uskoo Jumalaan ja rakastaa maataan, Vettenniemi lohkaisee.

Yksi aihe Solženitsynilla on katumus. Yksi hänen uskonsa yhteiskunnallisista ulottuvuuksista.

Toistuvasti esillä on kutsu katumukseen. Vaatimus havahtua ja edetä vilpittömään katumukseen. Se voi tapahtua vain vapaasti. Itse kunkin kohdalla löytyy kaduttavaa.
Jos asia olisi niin yksinkertainen! - että jossakin on mustia ihmisiä, jotka pahoin aikein puuhaavat pimeitä asioita, ja että on vain eroteltava heidät muista ja hävitettävä, mutta hyvän ja pahan toisistaan erottava viiva halkoo jokaisen ihmisen sydäntä...
Tätä sanomaa harva halusi kuulla Venäjällä Neuvostoliiton jälkeen. Sanalla katumus ei ollut sijaa, niissä valtavissa muutoksissa Neuvostoliiton lopun jälkeen. Uusi vapaus taloudessa ei olisi vankalla pohjalla ilman moraalista pohjaa. Moraalia ja vastuuta lähimmäisestä Solženitsyn myös kaipasi taiteelta.



Eränä iltapäivänä ajoin yksin Pohjois-Karjalasta kohti Helsinkiä. Lämmin kesäpäivä. Mikkelissä huoltoasemalla nuori pari liftasi. Perheeni oli jäänyt vielä lomille ja autossa oli tilaa. Nuori pari kertoi olevansa menossa Helsinkiin. Miksei, ajattelin, kyytiin vain.

Keskustelimme niitä näitä. Molemmat olivat yliopisto-opiskelijoita, nuoria aikuisia suhteensa alussa. Kavereita tai ehkä enemmän. Tiedustelin kiinnostuksen kohteita. Yhteiskunnalliset aiheet kiinnostivat molempia.

Mainitsin Solženitsynin esimerkkinä osana keskustelua - olin taannoin lukenut Ensimmäisen piiri -kirjan. Vastaus yllätti. Kuka? Siis kuka? Häh? Kirjan nimi? Jotain yritin heti Solženitsynista kertoa. Keskustelu eteni muihin aiheisiin.

En väitä, että Solženitsyn on pakko tuntea. Uskallan kuitenkin väittää, että hänen teoksensa ja elämänsä antaa paljon.

Ehkä nämä nuoret, ortodoksipapin innoittamina tutustuivatkin häneen - ajankohtainen elämäkerta olisi nyt hyvä siihen.


1. helmikuuta 2016

Tieteen ja uskonnon dialogi

Tieteen ja uskonnon vuoropuhelua tarvitaan. Vihollisuuden nimeen vannovat vain ääripäät - tieteen ja uskonnon fanaatikot. Muut kaipaavat kunnioittavaa keskustelua.

Maailmankuva ja -katsomus. Maailmankuva ei muodostu yksin yhdestä lähteestä. Tämän tajuaa jo moni koululainen kun eri oppiaineet yrittävät kuvata maailmaa omilla tavoillaan.

Oma lukunsa on sitten maailmankatsomus, kun maailmankuvan rinnalle tulee arvot. Kaikenlaisia uusia ulottuvuuksia tulee mukaan yhtälöön. Kaiken tämän yksittäinen ihminen elää todeksi hyvin henkilökohtaisella tavalla omassa elämässään.

©Lars Ahlbäck

Oxfordin yliopiston professori Alister McGrathin (s. 1953) Tieteen ja uskonnon dialogi -kirja (2016) on tervetullut johdanto aiheeseen tiede ja uskonto.

Kirja pyrkii antamaan kaikille paremmat eväät arvioida tieteen ja uskonnon vuoropuhelua. Ennakkoluulot ja tietämättömyys ovat vain ääriainesten mieleen, puolin ja toisin.

"Lukijoiden pitäisi pystyä käymään koko kirja läpi ilman kohtuuttomia vaikeuksia," lupaa McGrath. Tarkoitus on kirjan perustiedoilla antaa laajalle lukijakunnalle eväät ymmärtää tieteen ja uskonnon välistä suhdetta.

Osa lukijoista saattaa kokea sisällön liian tuttuna. Alkeiden opiskelu kuitenkin kannattaa aina. Kirja tutustuttaa lukijansa aiheeseen.

McGrath muistuttaa jo alussa, ja aiheesta, ettei tiede ole yksi yhtenäinen kokonaisuus, vaan koostuu eri aloista ja myös näille eri aloille tyypillisistä menetelmistä. Toisaalta sana uskonto on aika lailla epämääräinen. Yleiskäsite jonka hyöty keskustelussa on rajallinen.

Tieteen ja uskonnon vuoropuhelu kaipaa usein juuri selvennyksiä. Se on myös hyvä tiedostaa, ettei kohtaamiselle ole mitään mallitarinaa, vaan se on aina ollut monimutkainen.

McGrath
©Oxford Centre for Christian Apologetics

Ihminen on kokenut kovia tieteen käsissä. Ihmisen itsetunto horjuu ja siltä on otettu luulot pois. Peräti kolmesti, väitti Sigmund Freud (k. 1939), psykoanalyysin kehittäjä.

Aurinko tuli kopernikaanisen vallankumouksen myötä keskukseksi. Maa ja ihminen olivat nyt reunalla, eivätkä keskiössä. Charles Darwin (k. 1882) vei ihmisen ainutlaatuisuuden kotikentällään maassa. Freud hieman itsevarmasti väitti itse kolmantena horjuttaneensa ihmisen käsitystä jopa itsestään. Hänen Erään toivekuvitelman tulevaisuus -kirjansa nimi jo kertoo aika tyhjentävästi hänen asenteestaan uskontoon.

Ihmisen "kasvavan nöyryytyksen" väitetään olevan lähes täydellinen. Lumo on poissa, sekä maailmasta että ihmisestä. Jumalaa ei näy mailla, eikä halmeilla. Ei hän oikeasti edes ole olemassa.

Tämä on yllättävän laajalle levinnyt käsitys tieteen kehityksestä. Erityisesti suhteessa vaikkapa uskontoon. Etenemistä ja toisaalta perääntymistä. Väitetään peräti tieteen ja uskonnon olevan verivihollisina sotatilassa.

Tämä on yksi tapa kertoa nykytieteen kohtaamisesta uskonnon kanssa. Tässä kohdin on syytä huomata, että tässä on kyse maailmankatsomuksesta ja sen omasta tarinasta. Kannattaa hieman kuunnella muitakin.

McGrathin kirja esittelee yleistajuisesti tieteen ja uskonnon vuoropuhelun monimuotoisuuden. Tämän hän tekee sekä historian avulla, mutta päähuomio on eri aiheissa. Osansa saavat myös nykyajan väittelyt. Myös henkilökuvat kirjassa ovat antoisia.

Freud

Aika usein kerrotaan, että tiede vastaa kysymyksiin miten tai kuinka ja uskonto kysymykseen miksi.

Jako on ajatuksia herättävä, mutta myös hieman yksipuolinen. Se on jopa jotenkin liian näppärä. Kysymykset ovat ehkä erilaisia, mutteivät erillään.

Tieteen ja uskonnon voi nähdä täysin eri maailmoina. Niillä on ikään kuin täysin eri osaamisalueet. Tämä voi olla tapa kunnioittaa molempia omine vahvuuksineen. Harvemmin elämä kuitenkaan asettuu nätisti lokeroihin.

Nykyään aika moni puhuu "osittaisen päällekkäisyyden" puolesta. Tiede ja uskonto ovat vuoropuhelussa, eivät sotajalalla tai eristyksissä. Tiede ja uskonto omaavat siis itsenäisyyden, mutta niitä yhdistää yritys ymmärtää jaettua todellisuutta. Ne siis haastavat - toivottavasti hyvässä hengessä - toisiaan, puolin ja toisin. McGrath varmaankin lukeutuu tämän asenteen omaaviin.

©WallpaperMade

Miksi vesi kiehuu? Yksi vastaus kertoo kuinka paineet kasvavat, asteista ja kiehumispisteestä. Toinen vastaus kertoo kuinka joku haluaa tarjota ystävälleen teetä. Molemmat taitavat olla ihan totta.

Hassu vertaus. Se on silti osoitus kuinka monenlaisia kysymyksiä on. Vastauksiakin riittää. Paljon aiheesta voisi pohtia.

Ihmisen elämä ja käsitys siitä koostuu monesta osasta. Tosiaan jo koululaiselle ehkä tuttu eri oppiaineiden äärellä. Yksi merkittävä tekijä on tiede, sen eri muodoissa. Uskonnon asema maailmassa ilmiselvä.

Toki on tahoja, jotka haluavat ihmiselämän olevan yhtä lokeroa. Toiset lokerot ohitetaan tai jopa kielletään. Ääriainekset ovat tuttuja uskontojen parista, mutta onhan niitä muuallakin.