1. joulukuuta 2016

Uskontunnustuksen tarve

Uskontunnustus on tarpeen. Uskontunnustus pitää uskon aitona ja ankkuroi sen tukevasti.

Uskontunnustus piti varhaisina aikoina osata ulkoa. Osata sydämellään, voisi sanoa viitaten englanninkielen ilmaisuun "know by heart".

Jo tämä olkoon yhtenä syynä tuntea uskontunnustus. Ei ehkä osata ulkoa, mutta ainakin tulla tutuksi sen kanssa.

Uskontunnustus on ikään kuin uskon kielioppi. Toki kielioppi ei ole koko juttu, mutta antaa rungon. Ehkä asiaa voi verrata runouteen ja kielioppiin. Kielioppi ei itsessään ole runoutta, mutta runous ilman kielioppia ei varmaankaan sekään toimi.

Vertaus vähän ontuu, sillä onhan uskontunnustus jopa rukousta. Uskon yhteen Jumalaan...

©On Being/Krista Tippet 
Uskonelämäni, kuten kaikkien, vaihtelee. On hyviä ja huonoja hetkiä, kiihkoa ja viileyttä, tylsistymistä ja alakuloisuutta. Kaikkea muutakin on. Minulta ei siksi kysytä sunnuntaiaamuna kello 9.20 mitä uskon? En aamulla istu alas paperilappusen kanssa pohtimaan mitäpäs minä juuri tänään uskon. Tätä minulta ei kysytä. Kysymys on sen sijaan siitä, kuulutko yhteisöön, joka on nyt jo puolitoista vuosituhatta tunnustanut uskovansa yhteen Jumalaan.
Kaikilla on hyviä ja huonoja hetkiä elämässään. Myös uskonelämässään. Yhteen päivään mahtuu tuntemuksia laidasta laitaan. Tämä on tuttua monelle ihmiselle. Tunteet tulevat ja menevät.

Jaroslav Pelikanin (k. 2006) sanat yllä ovat osuvia. Pelikan oli Yalen yliopiston kirkkohistorian professori. Yksi hänen suurteoksistaan oli kolmetuhatta sivua laaja kokoelma kristillisiä uskontunnustuksia - Creeds and Confessions of Faith in the Christian Tradition (2003)

Kristinusko tuntuu kutevan tai versovan uskontunnustuksia, Pelikan pohti erässä haastattelussa. Tässä kohdin se siis eroaa monesta muusta uskonnosta. Lähes tuhat kappaletta Pelikan sai kerättyä ja mainittuun kokoelmaan otettiin parisataa.

Lainauksen tarkasti lukenut saattaa huomata Pelikanin puhuvan puolestatoista vuosituhannesta. Kristinusko on kuitenkin jo iältään noin pari tuhatta vuotta vanha.

Pelikan viittaa lainauksessaan kristinuskon kaikkein eniten käyttämään uskontunnustukseen - 300-luvulla laadittuun nikealais-konstantinopolilaiseen uskontunnustukseen. Tätä pidetään uskontunnustuksena ennen kaikkia muita.

Ortodoksinen kirkko kokee tämän uskontunnustuksen omakseen.

Pelikan

Uskonnon nimissä on tehty paljon pahaa. Tätä ei käy kiistämään, eikä tulekaan kiistää.
Uskonnollisen väkivallan torjumisen lääke ei ole vähemmän, vaan enemmän uskoa.
Tämä Miroslav Volfin (s. 1956) huomio saattaa hämmästyttää monia. Viime vuosisatojen yleisin näkemys on ollut, että mitä vähemmän uskontoa julkisessa tilassa sen parempi.

Volf syntyi ja kasvoi Jugoslaviassa. Hän on kroaatti. Tuon maan hajoamiseen liittyy raakaa uskonnollista väkivaltaa. Hänen teologinen työnsä onkin henkilökohtaisista syistä paljolti liittynyt uskonnolliseen väkivaltaan, anteeksiantoon ja uskonnon paikkaan yhteiskunnassa.

Kristinuskon ydinkohdat ovat selkeästi väkivaltaa ja sortoa vastaan. Jos yhteisöllä on ikään kuin ohut usko niin se on helpompi ja johdatella väkivallan tielle, Volf tähdentää.

Uskonto saattaa olla esillä määrällisesti paljon erilaisissa kiistakysymyksissä ja väkivaltaisuuksissa. Volf kuitenkin toteaa, että määrällinen seikka on erilainen kuin laadullinen. Ohutta uskoa löytyy yllin kyllin.

Liiaksi mukautuva usko on helppo kaapata. Kyse voi olla äärimmäisyyksistä, mutta myös ihan julkisessa keskustelussa usein esiintyvä olettamus, että uskon tulisi mukautua ajan henkeen ollakseen ajankohtainen. Usko menettää tällöin äänensä ja laulaa muiden lauluja.

Yksinkertaistaen voisi sanoa, että jos usko on paksua ja laadukasta sitä ei voida kaapata ja uskovat ovat rauhan, totuuden, sovinnon ja oikeuden todistajia.

Mielestäni uskontunnustuksen tarve on myös tämänkaltainen. Se auttaa pitämään uskon paksuna (tai ehkä voisi pikemmin sanoa täyteläisenä tai tiheänä), aitona ja laadukkaana.

Tällöin identiteetti, käyttääkseen hienompaa sanaa, on kunnossa ja tiedetään mitä ollaan.

Volf
©Miroslav Volf

Usko on jotain hyvin henkilökohtaista, muttei irrallaan muista. Usko ei ole kenenkään oma juttu, jotenkin yksityinen. Yksin ei voi olla kristitty, opetettiin jo varhaisina aikoina. Usko on jotain jaettua, vaikkakin myös syvästi henkilökohtaista.

On hyvä tietää, että uskontunnustus alunperin oli monikkomuodossa. Me uskomme, eikä niinkään minä uskon. Se onkin ainoa muutos jonka ortodoksinen kirkko on uskontunnustukseen tehnyt.

Uskontunnustus on siis myös rajanveto. Ihan mitä tahansa kristitty ei voi uskoa. Apostoli Paavali muuten puhui terveen uskon puolesta käyttäen kreikan hygieeninen sanaa. Uskontunnustus on yksi keino pitää usko puhtaana.

Uskontunnustus on arvovaltainen kooste uskon ydinasioista. Ei koko uskoa ole siihen tiivistetty, vaan ydinkohdat. On hyvä muistaa, ettei usko kohdistuu niinkään lauselmiin, vaan niiden ilmaisemaan todellisuuteen.

Lopuksi on hyvä huomata, että uskontunnustusta käytetään ortodoksisessa kirkossa erityisesti kasteessa ja jumalanpalveluksissa.

Kyse on siis ei vain tunnustuksesta, vaan myös rukouksesta. Kyse ei siis ole vain kaavasta. Eikä siihen kangistuta. Tapana on jumalanpalveluksissa yhteisesti laulaa uskontunnustus. Se on siis toki opinkappaleita, mutta myös laulua. Se kuvaavasti päättyy rukouksen tavoin aameneen.


Blogikirjoitus on osa tulevaa laajempaa sarjaa blogikirjoituksia uskontunnustuksesta. Kirjoitukset koottu tänne. Pelikanin erinomainen radiohaastattelun uskontunnustuksesta voi kuunnella täällä.