15. marraskuuta 2016

Mikaela Luthman - Kuolemme kaikki

Yksi on varmaa, kuolemme kaikki. Näin isämme vastasi meille lapsille, kun kysyimme onko jokin elämässä varmaa. Kaikki tämän tietävät, mutta monet tukahduttavat tietoisuuden siitä.

Kuolema pelottaa. Monet tai ehkä jopa kaikki pelkäävät kuolemaa. Tulemme jättämään tämän usein niin ihanan, kauniin, jännittävän, joskus tylsän, ankean, näennäisesti, ehkä jopa sietämättömän elämän. Tätä emme halua!

Mitä tulee kuoleman jälkeen? Raukeaminen tyhjyyteen, suureen pimeyteen, pelottaa monia. Ehkä myös kuolemanjälkeinen elämä pelottaa. Mahdolliset kivut ennen kuolemaa ahdistavat ja herättävät pelkoa.

Näiden pelkojen valossa voidaan tarkastella taas herännyttä keskustelua kuolinavusta.

Luthman
©Linnéa Jimenez/Dagen

Keskustelu kuolinavusta käydään hyväntahtoisesti. Se siis käydään ottaen huomioon muut ihmiset. Näin tekevät sekä kannattajat että vastustajat. Eihän kukaan halua pahuuttaan pakottaa toista ihmistä kuolemaan kovissa kivuissa. Eikä kukaan halua pahantahtoisesti pakottaa lääkäriä riistämään elämää, kun hänet on koulutettu varjelemaan sitä. Molemmilla puolilla on pyrkimys kohti inhimillisyyttä ja vilpitöntä halua vähentää kärsimystä.

Kertomuksia vaikeasta kärsimyksestä ennen kuolemaa ei voida ohittaa. Ne pakottavat ajatteluun ja itsetutkiskeluun.

Tehdäänkö nykyään tosiaan kaikki mitä voidaan kärsimyksen lievittämiseksi? Osataanko? Eikö olisi parempaa, jos lääkäri sen sijaan, vailla todellisia mahdollisuuksia lieventää kipua, ahdistusta ja hätää, vain antaisi kuolevalle ja kärsivälle ihmisparalle kuolettavan ja armollisen myrkkyruiskeen.

Kuoleminen on muuttunut. Aikana jolloin sairaudet melkein aina johtivat kuolemaan tai niitä harvoin osattiin parantaa, oli luonnollista että kuolevista pidettiin huolta. Tätä tehtiin niin hyvin kuin osattiin. Luostarit olivat monesti hoivan edelläkävijöitä.

Lääketieteen valtavan menestyksen jälkeen parantaminen muuttui luontevasti tärkeimmäksi. Kuolemasta tuli epäonnistuminen ja se jäi vaille kiinnostusta.

Muistan elävästi yhden kesän sairaala-apulaisena 1970-luvulla. Yhdessä huoneessa makasi kuoleva nainen. Hän oli jopa - Luojan kiitos - saanut oman huoneen. Hänen luokseen kierrosta ei tehty. Ei haluttu "häiritä". Nykyään ollaan jo edistytty ja ihmisiä, kuten tuo nainen, "häiritään" rakastavalla ja huolehtivalla tavalla hoivaten sekä kehoa että sielua.

Paljon on nykyään siis paremmin. Meillä on nykyään parempaa tietoa ja parempia lääkkeitä oireiden hoitoon. Uskallamme useammin lopettaa merkityksettömän hoidon, josta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Uskallamme antaa potilaiden valita haluavatko he keskeyttää elämää ylläpitävän hoidon, kun sairaus on parantumaton, pitkälle edistynyt ja kivulias.

Meillä on myös mahdollisuus käyttää oireita lievittävää nukutusta. Tämä antaa kuolevan potilaan nukkua viimeisen ajan lääkkeiden avulla. Oma kokemukseni tästä on hyvä. Potilas on saanut oireettoman kuoleman ja omaiset ovat kokeneet olevansa turvassa.

Vainaja
©Lars Ahlbäck

Minulla oli työkaveri, joka vaikeiden päätösten edellä oli tapana kysyä: "Jos olisi kyse äidistäsi, mitä sinä tekisit?"

Kysymys on kuitenkin eettisesti väärä. Sinulla täytyy olla oikeus samaan hyvään hoitoon, riippumatta siitä oletko lääkärin äiti tai luokan riiviö, joka kiusasi lääkäriä teidän käydessänne yhdessä koulua. Äidillä on oikeus turvalliseen synnytykseen riippumatta siitä asuuko hän Haagan linnassa ja odottaa esikoistaan tai asuuko hän lähiössä ja on vaikeasti traumatisoitunut Syyrian sodasta ja synnyttämässä neljättä lastaan.

Keskustelu oikeudesta hyvään hoitoon oireiden lieventämiseksi kuoleman edellä on muuttunut paljolti työkaverini kysymyksen kaltaiseksi. Hän teki sen hyvää tarkoittaen.

Yleisiä johtopäätöksiä tehdään yksittäistapauksista. Yksityisistä kokemuksista tulee totuuksia kaikille. Väitteet puolesta ja vastaan ovat pitkälti kuitenkin yhä samat. Keskustelu usein herää nimenomaan henkilökohtaisista syistä. Ihminen todistaa läheisensä vaikean kuoleman.

Kuolinavun puolesta esitetyt väitteen ovat helppoja koota yhteen.
  • Yhdenkään ihmisen ei tulisi joutua kärsimään vaikeasti.
  • Kaikilla ihmisillä on oikeus päättää kehostaan, elämästään ja kuolemastaan.

Vastaan esitetyt väitteet ovat monimutkaisempia.
  • Elämä on loukkaamatonta tai pyhää, jos tätä sanaa haluaa käyttää. Yhdelläkään ihmisellä ei ole oikeutta asettua tämän yläpuolelle. Tätä väitettä on usein arvosteltu sen uskonnollisesta sävystä.
  • "Liukumäen" tai kaltevan pinnan väite antaa ymmärtää, että kuolinapuun sisältyy riski. Käytänteeksi otetaan jotain joka on vastoin eettistä pyrkimystä varjella ja ylläpitää elämää. Elämän raja väljenee koko ajan. On vahvoja viitteitä, että näin on käynyt niissä maissa, missä kuolinapua annetaan mieli- ja muistisairaille, kuten myös ihmisille joilta ei olla edes kysytty, vaan omaiset ovat kuolinapua pyytäneet.
  • Miten laillistettu tappaminen vaikuttaa yksilöön? Vanhana ja sairaana, läheiset kiireisinä, voi ihmisestä tuntua velvollisuudelta lyhentää elämäänsä.
  • Mitä se tekee yhteiskunnalle? Entäs ihmiskuvalle? Kuvitelkaa kauhistuttavaa mahdollisuutta, että taloudelliset vaikutteet hiipivät mukaan yhtälöön. Ajatelkaa mitä muistisairaiden hoito ja hoiva maksaa ja kuinka paljon resursseja säästyisi sallimalla "humanitaarisen kuolinavun" heille.
  • Kuka suorittaa kuolinavun? Olen kuullut, esitettävän, että kun kuolinapu on laillistettua, niin siihen osallistuminen on aluksi henkilökunnalle vapaaehtoista. Huomatkaa, aluksi.

Kielteiset kokemuksen kuolinavusta tietyissä maissa, missä kuolinaputurismi on todellisuutta ja taloudellisesti kannattavaa liiketoimintaa, on saanut vaihtoehtoisen mallin puolestapuhujia.

Tässä mallissa sairas ihminen pyytää kuolinapua, kun tietyt ehdot täyttyvät. Tällöin lääkäri voi kirjoittaa lääkemääräyksen kuolettavasta pilleristä, jonka potilas voi ottaa itse ilman toisen apua. Yksi ehdoista on täysi-ikäisyys ja että sairaus todetaan kahden lääkärin toimesta varmasti kuolettavaksi puolessa vuodessa. Lääkäreiden tulee olla aika hyviä arvioimaan, että he täysin varmasti tietävät sairauden johtavan puolessa vuodessa kuolemaan!

Minä olen oireita lieventävän, palliatiivisen, hoidon, lääkäri. Minulla on pitkä kokemus ja osaan aika hyvin arvioida lähestyvää kuolemaa. En kuitenkaan osaa arvioida sen tuloa puoli vuotta ennakkoon!

©Getty Images

Mitä katolinen kirkko opettaa kuolinavusta? Tietenkin katolinen kirkko vastustaa laillistettua tappamista.

Tärkeä huomio on, että katolisella kirkolla on myös näkemys luonnollisesta laista. Ihmisellä on siis kyky saavuttaa jonkinlainen käsitys oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta käyttäen omia kykyjään, riippumatta opinkappaleista ja Raamatusta.

Ei siksi, että olen katolilainen, vaan monen vuoden kokemuksesta työstä kuolevien ja kärsivien kanssa, minulla on selkeä kanta.

Älkää aloittako laillistettua tappamista. Älkää pakottako ihmisiä ottamaan toisen ihmisen elämää. Älkää asettako vaikeasti sairaita pelkäämään, että on heidän velvollisuutensa pyytää kuolemaa, etteivät he olisi läheisilleen ja/tai yhteiskunnalle taakaksi. Älkää siirtäkö ihmisyytemme rajoja.

Mielestäni rakastava kohtaaminen ennen kuolemaa, oireita lieventävä hoito, elämää ylläpitävien toimien keskeyttäminen kun ei ole paluuta, ja nukutus vaikeasti kärsiville on itsestäänselvää.

Eutanasia, lääkärin avustama itsemurha ja kaikki laillistetut tappamisen muodot eivät ole inhimillisen yhteiskunnan arvoisia, vaan ovat sille sopimattomia.


Kirjoitus on alunperin ilmestynyt ruotsiksi katolisessa lehdessä Signum - katolsk orientering om kyrka, kultur och samhälle. Käännös on tapahtunut toimittaen. Mahdolliset virheet blogin. Koko kirjoituksen voi lukea linkistä yllä. Mikaela Luthman on ylilääkäri ja työskentelee Stockholms sjukhem -laitoksessa. Ortodoksinen kirkko myös vastustaa eutanasiaa.