1. syyskuuta 2016

Syntinen pappi

Pappi on syntinen. Hän voi jopa olla paha. Ihanteet ovat korkeat, mutta todellisuus joskus toinen. Papin elämä voi olla jopa suoranaista valhetta.

Vuonna 249 väkivaltainen mies nousi keisarin istuimelle. Vain kaksi vuotta keisari Decius (k. 251) hallitsi. Nuo kaksi vuotta kuitenkin tuntuivat kristittyjen nahoissa.

Tähän asti kristittyjen kohtaama vaino oli ollut satunnaista. Paljon ennakkoluuloja ja toki myös marttyyrikuolemia. Aika rauhassa oltiin silti saatu olla. Kunnes kaikki muuttui.

Valtakunnassa tehtiin koe kuuliaisuudesta. Kaikenlaiset säröt piti saada kuriin. Kristittyjen vähemmistö oli yksi merkittävistä säröistä. Ihmisten piti todistaa uskollisuutensa Deciukselle, valtakunnalle ja se jumalille. Se tapahtui syömällä uhrilihaa tai laittamalla suitsuke uhrialttarille. Sen tuli tapahtua todistajien läsnäollessa.

Isku oli kova. Yksi ensimmäisistä Deciuksen käynnistämän vainon marttyyreista oli Rooman piispa joka kuoli kaltoinkohtelun jälkeen vankeudessa.

Lukuisat kristityt kuitenkin antoivat periksi. Joukossa oli piispoja ja pappeja myös. Eräässä kaupungissa itse piispa toi oman lampaansa mukanaan uhrattavaksi.

©Pravoslavie.ru

Vainon jälkeen kirkko oli hajalla, voisi sanoa sisäisesti rikki. Toisaalta oli luopioita ja sitten oli niitä jotka olivat kestäneet kidutuksen ja menettäneet kaiken omaisuutensa. Moni menetti jopa henkensä.

Luopioitten paluu osaksi yhteisöä aiheutti jännitteitä. Piispa Cyprianus (k. 258) osoitti johtajuutta ja sai aikaan päätöksen, että paluun tuli tapahtua ajan saatossa katuen. Moni tulisi vasta kuolinvuoteellaan palaamaan kirkon yhteyteen. Elinikäinen katumus oli vaatimus.

Tämä saattaa kuulostaa kovalta. Pelokkaat ihmiset olivat luopuneet kovan paikan tullen. Cyprianus kuitenkin muistutti, että menettelyssä oli kyse kuolleiden muistosta. Uhreja ei saanut unohtaa. Marttyyrit olivat maksaneet kaikkein kovimman hinnan, oman elämänsä.

Cyprianus antoi itse oman henkensä uskon tähden vuonna 258. Voisi sanoa, että hän eli kuten opetti. Cyprianus piti homman koossa, myös tavoittaen vilpittömästi katuvia luopioita.

Tausta yllä on osoitus yhteisön koostumuksesta, sekä sen "vehnästä" että sen "rikkaviljasta", lainatakseni itse Kristusta. Kristus opetti lopullisen pesänjaon tapahtuvan hänen toimestaan vasta aikojen lopussa.

Jo varhain oli kuitenkin väkeä, joka ajatteli toisin. Tämä tuli ajankohtaiseksi yllä selostettujen tapahtumien vuoksi. Yhteisön tuli olla tahraton, vailla ryppyä. Pyhyys tarkoitti täydellisyyttä. Yhteisön ei tulisi sietää heikkoutta ja syntisiä. Peli oli kerrasta poikki. Tätä asennetta voisi kutsua lahkolaismaiseksi.



Ihanteet ja todellisuus ovat karu yhtälö. Miten sovittaa yhteisön ihanteet yhteen sen syntisten jäsenten kanssa ei ole koskaan ollut helppo kysymys. Ovathan jäsenet hyviä ja pahoja, valveutuneita ja välinpitämättömiä, ja sekä hyveellisiä että paheellisia. Tämä koskee myös pappeja - ja piispoja.

On hyvä muistaa, ettei ortodoksinen kirkko ole ihmisten, vaan Kristuksen. Tietenkin se on ihmisiä ja kaikkea varten, muttei pohjimmiltaan heidän omaansa. Ihmisten kirkko, mainoslauseet eivät tässä tapauksessa ihan osu maaliin.

Pappeus on myös tätä. Se ei ole yksittäisen ihmisen omaa, vaan pohjimmiltaan Kristuksen ja jotain annettua. Koko ajatus, että ihmisellä olisi oikeus pappeuteen on ortodoksisesta näkökannasta kummallinen.

Ortodoksinen kirkko on kiinni Kristuksessa. Se on häneen ankkuroitu. Pyhissä toimituksissa Kristus itse toimii. Ihmisen osuus on vastaanottaa ja kantaa hedelmää. Tietenkin myös papin tulee asianmukaisesti ne välittää, eikä puolivillaisesti.

Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan lähesty tätä asiaa mustavalkoisesti. Eivät toimitukset ole silkkaa magiaa. On esimerkiksi olemassa rukous liturgiassa, missä papin elämä asetetaan valokeilaan.
Äläkä minun syntieni tähden estä Pyhän Henkesi armoa tulemasta esillä olevain lahjain päälle.
©Petri Aho

On olemassa valheellisia, irstaita, itsekkäitä, ilkeitä, kavalia ja ahneita piispoja, pappeja ja diakoneja. Aina on ollut. Elonkorjuuseen asti, Kristus opetti. Sitten peli vihelletään poikki.

Joku saattaa jättää koko kirkon. Lopettaa jumalanpalveluksissa käymisen tavattuaan tällaisen ihmisen. Se on aika ymmärrettävää. Uskonnolliset mielen kolhut ovat usein syviä. Oma lukunsa on synnillinen - näennäisen hyveellinen - vaikenemisen tapa kirkossa.

Ortodoksinen kirkko on tätä suurempaa. Kaltoinkohtelun haavat voivat olla syvät. Pyhät ovat lohtuna ja taivaallisina ystävinä. Ymmärrettävää on kuitenkin, jos ihminen tällöin ottaa etäisyyttä yhteisöstä. Rukous - tai edes huokaus - toivottavasti silti luonnistuu, edes omissa oloissa.

Pieni vertaus yrittää auttaa eteenpäin. Pappia voi verrata elokuvaohjaajaan. Toisinaan tulee nähtyä todella huono elokuva. Se saattaa jopa olla vastenmielinen, ihan surkea. Mutta ei tämän vuoksi kuitenkaan kannata lopettaa elokuvissa käyntiä.

Pahimmat tapaukset tulee saattaa oikeuden eteen ja asiaankuuluvat kirkolliset rangaistuskeinot tulee myös ottaa käyttöön.

Papeista huolimatta tulee käydä jumalanpalveluksissa ja yrittää muistaa, että ortodoksinen kirkko on jotain paljon paljon enemmän kuin yksi - tai useampikin - paha pappi. Kaikki papit vastaavat aikanaan Kristuksen peljättävällä tuomiolla tekemisistään.

Loppujen lopuksi on muistettava, että kaikki papit ovat syntisiä. Toki papin tulisi tavoitella ihanteita ja häneltä vaaditaan aina enemmän. Onneksi kuitenkin hänkin on syntinen.
Hän voi paremmin ymmärtää ja auttaa meitä. Sitä paitsi itse Jumala halusi, että epätäydelliset ja syntiset ihmiset palvelisivat Häntä. Hän ei lähettänyt enkeleitä... Otitpa kultaa puhtailta käsiltä tai likaisilta käsiltä, kulta ei menetä arvoaan.