1. huhtikuuta 2016

Syntinen kirkko

Kirkon elämä on myös karua. Jopa rumaa ja pahimmillaan pahaa. Kaikki ei ole uskonelämän rakennukseksi.

Kaksi ystävää keskustelivat uskosta. Yksi oli kristitty, toinen ei. He olivat molemmat kauppiaita. Hieman haparoiden - niin hyvin tai huonosti kuin kauppiaat tällaisia asioita yleensä ymmärtävät - kristitty yritti selittää uskon asioita.

Ei-kristitty oli hyvin vastahakoinen. Hän oli tyytyväinen omaansa. Suuri ystävyys ja ehkäpä innoitus ylhäältä sai lopulta kristinuskon kuulostamaan miellyttävältä. Sinnikkäästi silti ei-kristitty piti puoliaan.
- Sinä toivot minun tulevan kristityksi, ja minä olen valmis mahdollisesti täyttämään toiveesi. Matkustan ensi tilassa Roomaan nähdäkseni hänet, jota sinä sanot Jumalan sijaiseksi maan päällä. Haluan tarkastella elämäntapaa siellä ja jos tulen siihen tulokseen, että sinun uskosi on parempi, minusta tulee kristitty.
Kristitty huolestui. Kaikki tuntui menevän hukkaan. Rooman elämänmenon näkeminen saisi hänet ilmeisesti toisiin aatoksiin.
- Ah, rakas ystävä, miksi antautuisit näkemään niin suurta vaivaa ja maksaisit kalliit kustannukset Roomaan matkustamisesta. Kuluja ja vaaroja rikkaalle miehelle. Onhan täälläkin pappeja jotka voivat kastaa sinut.
©Lars Ahlbäck

Kristityn hanke tuntui olevan nyt vaakalaudalla. Rooman matka oli siis edessä, ja ei-kristitty ystävänsä saavuttuaan kaupunkiin, alkoi tarkkailemaan kirkonmiesten elämää.

Hän tuli siihen tulokseen, että kaikki ylimmästä alhaisimpaan elivät himojen vallassa. Ei mikään häpeäntunne tai omantunnon soimaus pidätellyt heitä. Portoilla ja ilopojilla oli suuri vaikutusvalta.

Elukkoja he olivat ja palvoivat vatsaa jumalana. Tutkiessaan asianlaitaa tarkemmin hän huomasi heidän olevan myös ahneita ja rahanhimoisia. He ostivat ja myivät lähimmäisiään ja kaikilla pyhillä asioilla käytiin kauppaa. He sanoivat selvää lahjomista suositteluksi ja mässäystä ruokavalioksi, ikään kuin Jumala ei näkisi sanojen taakse.

Palattuaan kotiin hän meni tapaamaan ystävänäsä. Kristitty oli jo luopunut toivosta kääntymyksestä. Hän rohkeni vähän ajan kuluttua kysymään kuulumisia matkalta. Vastaus oli suorasukainen.
En minä ajattele heistä ollenkaan hyvää, eikä heillä ole odotettavanaan mitään hyvää Jumalaltakaan. Sanon sinulle, että sikäli kuin olen osannut käyttää silmiäni, siellä ei ole yhdessäkään hengellisen säädyn jäsenessä jälkeäkään hurskaudesta, jumalanpelosta, pyhästä elämästä tai muusta sellaisesta. Nautinnonhimo, ahneus ja mässäily, petollisuus, kateus, ylpeys ja muut paheet. Paikkahan on perkeleen työpaja, eikä pyhä kaupunki. Hehän kilpailevat kristillisen uskon tuhoamisessa ja hävittämisessä maan päältä, vaikka heidän pitäisi olla sen tukipylväitä.
Asia taisi olla siinä. Sen verran tuli nähtyä. Lopputulos oli kuitenkin yllättävä.
Mutta, koska näen, ettei heidän työllään ole menestystä, vaan usko leviää ja kirkkaana loistaa, niin  minusta tuntuu ilmeiseltä, että itse Pyhä Henki pitää yllä ja tukee sitä. 
Lähtekäämme siis kirkkoon - tahdon kastattaa itseni.
©Lars Ahlbäck

Tämä kertomus on vapaasti kerrottuna Giovanni Boccaccion (k. 1375) Decamerone-kokoelmasta. Kertomuksia siinä on kaikenlaisia. Myös kirkkoaiheisia, kuten tämä ensimmäisen päivän toinen kertomus.

Ajankohtaisesta kertomuksesta voisi varmaan paljon pohtia. Ei tule liiaksi kiinnittyä sen mainitsemaan Roomaan. Kaupungin ja papiston voi varmaankin aika vapaasti vaihtaa toisiin. On kuitenkin hyvä huomioida muutama seikka siinä miten kirkko näyttäytyy siinä.

Yksi vanha huomio kirkosta on, että se saa valonsa muualta. Tämä näkyy vaikkapa juuri Boccaccion nasevassa kertomuksessa. Kirkko on kiinni toisaalla, ei niinkään syntisten jäsentensä varassa.

Kirkkoa onkin verrattu kuuhun, jonka valo liittyy aurinkoon, muun muassa Ambrosius Milanolaisen (k. 397) toimesta.

Vertaus on kaunis. Onhan kuu yön valo ja maailmanmeno on usein pimeää. Toki vertaus jää hieman kompuroivaksi, kun kuussa on sittemmin käyty. Silloin huomattiin kaiken olevan hiekkaa ja kiviä. Kuukin on vain karua tomua.

Moni lähestyy kirkkoa ja näkee vain tyhjyyttä. Kirkon valo onkin vain pintaa ja sisin tomua, kiveä ja erämaata. Ei valoa.

Moni saattaa tarkkailla kirkkoa, eivätkä näe mitään muuta kuin tomua ja erämaata. Kiveä taakaksi. Paljon inhimillistä alhaista. Eikä vain tätä nykytilassaan, vaan historian sivut täynnä samaa.

Valo on muualta. Itsessään, ilman "päätään" kirkko ei ole oikeastaan paljon. Meno voi jopa olla päätöntä. Tai vapaammin ilmaistuna, emerituspaavia Benedictus XVI (s. 1927) lainaten, vain hiekkalaatikko.

Ihminen kuussa
©NASA

Ortodoksinen kirkko katsoo itseään yllättävän todenmukaisesti. Tämä ei ole tarkoitettu haaveiluksi. Toki on olemassa ihmisissä eräänlaista sokeutta. Silmät ummessa ollaan.

On menetettyjä tilaisuuksia ja pienuutta. Jopa rikoksia. Ei taida olla yhteisöä missä ei tätä esiinny. Yllin kyllin hiekkaa ja kiveä niitä etsiville, voisi sanoa jo mainittu kuu-vertaus mielessä.

Ihmiset ovat syntisiä. Tämä taitaa olla kova tosiasia, eikä sitä tule epäillä. Eikä ortodoksinen kirkko tätä myöskään tee. Tilanne voi tuntua monelle vähän toivottomalta. Pari huomiota.

Pohjimmiltaan kirkko ei kuitenkaan ole meidän kirkkomme, vaan hänen - Kristuksen. Ilman hänen kirkkoaan ei ole pelastusta. Syntinen kirkko on hieman erikoinen ilmaisu. Syntisiä kirkossa kylläkin riittää.

Uskon ydin on yhteisöllinen, ja juuri jäsenyyttä Kristuksessa. Uskontunnustus kertoo uskosta kirkkoon. Voisi sanoa luottamuksesta ja jopa rakkaudesta kirkkoon. Ei samanlaisesta kuten Jumalaan, mutta kuitenkin sitoutuneesta.

Rakkaus ei kuitenkaan ole sokeaa, vaikkakin tavallaan on sitä myös tarpeen tullen. Huoli kirkosta kumpuaa monella juuri rakkaudesta kirkkoon.


Kertomus kahdesta ystävyksestä on vapaasti kerrottu Decameronen suomenkielisen käännöksen perusteella.