1. maaliskuuta 2016

Rukousta etsimässä

Rukous on uskon happea, voisi sanoa. Ilman rukousta usko muuttuu. Ilman hengellistä pyrkimystä usko on hengetöntä.

Tarve rukoilla saattaa yllättää yhtä hyvin luonnossa kuin vaikkapa taidemuseossa. Kirkossa tietenkin myös. Esimerkkejä on runsaslukuisesti. Onneksi asiat ovat näin.

Kokemus on monesti juuri yllättävä. Kyse ei ole laskelmoinnista, eikä kokemusta ole etsimällä etsitty.

Kokemuksen yllätyksellisyys on usein oiva merkki sen aitoudesta. Nöyryys kuulemma toinen. Kyse ei ole niinkään siis itsestään nousevasta kokemuksesta. Yllätys kertoo sen olevan lahjaa. Se jaksaa hämmästyttää. Eikä kokemusta myöskään voi vangita.

Tämä kaikki on hyvin yleisinhimillistä. Monin eri tavoin ihminen on yllätetty ja tämän hedelmiä on vaikkapa filosofia ja hengellisyys ympäri maailmaa. Myös ajattelu alkaa ihmettelyllä ja jatkuu uteliailla kysymyksillä.

©Lars Ahlbäck

Maailmassa on runsaasti hengellisyyttä. Ei taida olla olemassakaan paikkaa, missä ei olisi tavalla tai toisella tajuttu, ettei ihminen elä yksin "leivästä".

Mietiskelyä, keskittymistä, tietoisuuden piirittelyä ja kaikkea löytyy. Tämä on aika lailla yleisinhimillistä. Ihmiskunnan jaettua kokemusta.

Tämä kaikki ei vielä ole kristillistä rukousta. Ortodoksipiispa Kallistos Ware (s. 1934) vertasi yllä mainittua ihmisyyden kokemusta taulun kehyksiin. Tauluissa on kehykset ja ne voivat olla hyvin samankaltaiset maailmankolkasta toiseen.

Esimerkiksi jotkut menetelmät muistuttavat toisiaan ja nousevat samasta inhimillistä tarpeesta. Ilmiönä uskonto ja hengellisyys saavat usein hyvin samankaltaisia muotoja.

Ratkaisevaa taulussa on kuitenkin kuva. Kristinuskossa menetelmät ja jopa itse rukous ovat välineitä. Ne ovat kohtaamisen välineitä. Kristitty ei niinkään jää kiinni sanoihin tai vaikkapa johonkin olotilaan. Hän kaipaa itse Kristusta.

©Elena Krotkaya

Syvyydestä minä huudan, eräs muinainen rukous Raamatussa alkaa. Aika moni klassisen musiikin kappale muuten on saanut nimensä tuosta alusta - latinaksi se kuuluu  De profundis.

Ihmisen tulisi astua esiin omana itsenään. Monesti ihmisen omin elämä on piilossa muilta. Ehkä se on syystäkin. Aika lailla kolhuja saa koko ajan kaikkialla paljas sisin.

Rukouksessa kuitenkin juuri ihmisen sisintä - tai syvyyttä - kaivataan. Luultavasti on ihan hyvä, että rukous monesti tapahtuu salassa.

"Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa", ohjeisti Kristus.

Itsensä kohtaaminen ei lainkaan ole helppoa. Ihmisen usein varta vasten pakenee itseään. Menossa koko ajan. Hädästä huutaminen tuo lähes väkisin esiin syvyyden.

Rooleja, odotuksia ja ties mitä paineita kasataan ihmisten kannettavaksi. Rukouksessa kuitenkin ne saavat jäädä taakse ja ihminen saa luottavaisin mielin avata syvyytensä.

©Patriarchia.ru

Moni on kokenut sanattomuuden. Ei vain löydy sanoja, ei sitten millään. Kokemus voi jopa olla uuvuttava.

Jo varhain rukousta luonnehdittiin keskusteluksi. Sanat ovat tämän kohtaamisen välineitä. Läsnäolo ei välttämättä aina kuitenkaan tarvitse sanoja. Sanatkin voi olla pitkiä kappaleita tai lyhyitä napakoita "rukousnuolia".

Omassa rukouselämässä - yksinäisyydessä - ortodoksisen perinteen mukaan perinteisillä valmiilla rukouksilla on tärkeä asema. Ne on ehdottomasti pidettävä mukana rukouselämässä - antamassa kaikelle kehyksen. Rukouselämä ei kuitenkaan koostu vain näistä perinteisistä ja valmiista rukouksista. Omin sanoin voi ja pitääkin rukoilla.

Jotkut hieman vierastavat perinteisiä valmiita rukouksia. Niitä pidetään jotenkin epäaitoina rukouksina. Ne ovat kuitenkin meille annettua opastusta.

©Lars Ahlbäck

Ortodoksinen kirkko muistuttaa, että rukous on hyvin henkilökohtaista. Tätä se on sekä yksin että yhdessä.

Usko ja myös rukous ovat jotain jaettua. Sana jäsenyys kuvaa hyvin tätä yhteisön osana olemista. Apostoli Paavali tähdensi osuvasti: "Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin."

Jumalanpalvelukset ovat yhteistä rukousta. Se on myös henkilökohtaista. Ei vain rukous yksin ole henkilökohtaista, vaan henkilökohtaista on myös yhdessä rukoileminen.

Lyhyt kertomus korostaa kirkossa käymisen tärkeyttä.

Eräs herra ihmetteli palvelijansa ahkeraa osallistumista jumalanpalveluksiin. Miksi käyt niin usein kirkossa, herra kysyi toruvasti.

Sanomatta mitään palvelija otti hehkuvasta hiilloksesta hiilen erilleen. Hiilen hehku hiipui ja se mustui. Hetken päästä palvelija nosti mustuneen hiilen takaisin hiillokseen, ja taas se hehkui.

Tämän vuoksi käyn useasti kirkossa, palvelija vastasi.


Blogikirjoitus perustuu alustuksiin Järvenpäässä 18.2., Helsingissä 21.2. ja Porvoossa 25.2. Enemmän aiheesta täällä.