15. maaliskuuta 2016

Minä uskon ja me uskomme

En usko Jumalaan. Se on satuja vain. Näin saattaa joku tokaista itsevarman oloisesti. Kaikki eivät ole näin äärimmäisiä, mutta tätäkin esiintyy.

Monet ihmiset ovat uskon asioissa vain epävarmoja. Ehkäpä uskoon jopa kuuluu tietty arkuus. Taisipa jo apostoli Paavali muistuttaa, että heikkoudessa voima tulee täydelliseksi.

Ihminen monesti on epävarma. Itse kukin on kokenut tavalla tai toisella elämässä epävarmuutta. Sinnikäs epäilys on monen osa. Käsi sydämellä, itse kukin.

Aihe saattaa ehkä hieman ahdistaa. Se voi olla vaikea pala ja halutaan unohtaa. Ei hätä, vapaasti ilmaistuna Älä pelkää, perinteisemmin sanottuna.

Ortodoksinen kirkko kestää. Jumala tietenkin kestää. Ei hän rikki mene.

©Pravoslavie.ru

Usko on jotain hyvin henkilökohtaista, mutta samalla jotain jaettua. Yksin ei joudu uskomaan. Kristinusko ei ole jokin yksilöllinen projekti.

Ortodoksinen kirkko korostaa erityisesti uskon yhteisöllisyyttä. Tämä on yksi syy siihen, että vaikkapa kirkosta puhutaan niin paljon. Ja toivottavasti myös käydään kirkossa. Toisaalta myös syynä siihen, että kirkkoa verrataan ruumiiseen sen monine jäsenineen.

Uskon ja kristinuskon opetus ei ole kenenkään yksin kannettava taakka. Se on monelle lohduttavaa tiedostaa, vaikka usko onkin mitä "painavinta" asiaa, ei se ole kenenkään yksin kannettava kuorma. Voisi sanoa, että jaettuna usko on kevyempi kantaa.

Ihmisen tietenkin tulee olla henkilökohtaisesti sitoutunut uskoon. Hän on mukana kannattelemassa yhteisöä, mutta myös sen kannattelema.

Koko hommaa kannattelee Kristus. Nimi kristitty tulee hänestä. Hän on tie, totuus ja elämä.

©Juuli Aholainen

Moneen asiaan ihmistä voi pakottaa. Uskoon ei. Yhtä vähän kuin rakkauteen tai vaikkapa ystävyyteen. Eikä näitä myöskään voi vaikkapa ostaa.

Gregorios Teologin (300-luku) luonnehdinta Jumalan tavasta toimia suhteessa ihmiseen on kaunis. Jumala pyrkii saamaan ihmisyyden "vakuuttuneeksi, ei pakotetuksi". Tämä on myös ortodoksisen kirkon tyyli sen kohdatessa ihmisen.

Tie on yksi varhaisimmista nimistä kristinuskolle. Usko on tie. Se ei ole niinkään on/off-tyyppinen napsautus. Toki uskon tielle astuminen voi olla hyvinkin mullistava ainutlaatuinen kokemus, mutta silti usko pysyy vaelluksena.

Vaikkakin usko on tie, ei se silti ole vailla suuntaa. Kyse ei ole jostakin hengellisestä hengailusta. Ortodoksiselle kirkolle tärkeää on juuri ihmisen suunta. Pyrkimyksenä tulee olla matka Kristuksen luokse.

Ihminen voi toki valita muita teitä. Kaikki tiet eivät kuitenkaan vie Jumalan tykö.

©Pravoslavie.ru

Elämä ortodoksisessa kirkossa ei ole valintamyymälä. Usko ei ole buffetmainen, jonkinlainen seisova pöytä, mistä itse kukin laati mieleisensä annoksen juomineen. Sekoilua riittää maailmassa kyllä yllin kyllin.

Ortodoksisen kirkon usko ja elämä on toki hyvin rikas ja monipuolinen. Se on kuitenkin myös kokonaisuus.

Itse kukin saa otteen jostakin uskon ulottuvuudesta. Tarkoitus ei kuitenkaan ole jäädä ikään kuin omaan nurkkaan, vaan vähitellen kasvaa uskossa. Uskoa, tai hengellistä elämää ei tule harppoa, vaan edetä askel askeleelta. Eteneminen tapahtuu tietenkin omana itsenään.

Omana itsenään saa siis tulla. Eihän sitä muunakaan voi tulla. Ehkä ortodoksisen kirkon piirissä uskaltaa olla ensi kerran oma itsensä. Hengähtää oikeasti. Tule sellaisena kuin olet, taidetaan joskus sanoa.

Usko muuttaa ihmistä, aidommaksi. Ihminen kasvaa uskossa. Tie Jumalan tykö on myös tie omaan itseensä. Tule itsenäsi, löydä itsesi ja ole valmis muuttumaan.

©Teemu Toivonen


Blogikirjoitus perustuu pääosin opetuspuheeseen 5.2.2016 suuressa ehtoopalveluksessa Helsingin ortodoksisen seurakunnan Kaunisniemen leirikeskuksessa nuorten ohjaajien koulutuksessa.