15. helmikuuta 2016

Solženitsyn - elämä ja eetos

Solženitsyn syntyi uudelleen siperialaisessa pakkotyöleirissä talvella vuonna 1952. Kaikki oli uutta. Olit kanssani, vaikka kielsin Sinut, hän rukoili.

"Tämän kirjailijan ymmärtäminen kristillisen viitekehyksen ulkopuolella on mahdotonta tai ainakin sopimatonta", haluaa Erkki Vettenniemi (s. 1966) vakuuttaa.

Pyrkimys Solženitsyn - elämä ja eetos -kirjassa (2015) on mielekäs. Usko oli tärkeä osa nobelisti Aleksandr Solženitsynin (k. 2008) elämää ja syystäkin selkeästi esillä ajankohtaisessa elämäkerrassa.

Jo varhain hänen tuotannossaan näkyi "jälkiä" uskosta, jo ensiteoksissa Neuvostoliitossa. Ennakkosensuuri olisi esimerkiksi halunnut kirjoittaa esikoisteoksen mainitseman jumalan pienellä alkukirjaimella. Häntä myös aikanaan syytettiin hengellisestä tarpeesta kärsimyksiin, eikä se sopinut neuvostoajan "sankarilliseen maailmaan".

©Lars Ahlbäck

Vuoden 1973 lopussa ykkösuutinen oli kirjallisuuden alalta. Pariisilainen pikkuyhtiö (kuten tahoa Suomessa luonnehdittiin) oli julkaisemassa ensimmäisen niteen Vankileirien saaristo -kirjasta.

Solženitsyn oli jo saanut kirjallisuuden nobelin vuonna 1970. Julkisuuteen hän oli noussut Ivan Denisovitšin päivä -kirjallaan, joka kertoo vankileirin yhdestä päivästä. Salakuljetuksen jälkeen oli myös Ensimmäinen piiri -kirja julkaistu.

Jo varhain huomattiin, ettei ollut kyse vain paljastuksista Neuvostoliiton varjopuolista. Yhtenä virtana kirjoituksissa oli usko. Ei teologiaa tai opinkappaleita, vaan näky elämästä avoimena Jumalan puoleen.

Tämä ilmeni muun muassa, kuten jo yllä mainittiin, siinä ettei Solženitsyn suostunut kirjoittamaan Jumalaa pienellä j:llä. Sensuuri olisi mielellään nähnyt pienen alkukirjaimen. Syvemmällä tasolla usko näkyi vaikkapa Solženitsynin kirjojen hahmojen kantamassa vastuussa tekosistaan. Vastuuta ei kannettu jonkin aatteen puolesta, vaan juuri paljon suuremman edessä.

Usko ei ollut jotain ruusuista Solženitsynille. Sen siemen oli kylvetty lapsuudessa. Nuorena aikuisena tapahtui luopumus ja luottamus kohdistui kommunismiin. Sodassa, vankilerillä ja syövän jälkeen uskon ääni oli löytynyt ja saanut syvyyttä.

Paavi Johannes Paavali II (k. 2005) tavattuaan Solženitsynin totesi, kuinka hirmuvallan alla oivalletaan ihmisarvon "lopullisen, ainoan ja äärettömän lähteen" olevan Jumalassa.
 "Milloin kaikki hyvyyden jyvät kaikkosivat minulta tuuleen? Sillä kuuluihan lapsuuteeni Sinun temppeleidesi valoisa laulu! 
Kirjaviisaus syttyi valaisemaan ylimieliset aivoni, maailman salaisuudet näyttivät ratkaistuilta, elämänkohtalo taipui kuin vaha. 
Veri pulppusi - ja jokainen tulvahdus kimalsi erivärisenä edessä - ja pauhutta, hiljaa sortui uskon rakennus rinnastani. 
Mutta kuljettuani elämän ja kuoleman välistä, kaaduttuani sain kuilun reunasta otteen ja katselen kiitollisuudesta väristen elämääni jonka olen elänyt. 
Sen jokaista mutkaa ei valaise minun järkeni eikä tahtoni vaan - Korkeimman Tarkoituksen tasainen loiste,jonka vasta myöhään oivalsin. 
Ja nyt, takaisin saadulla mitalla ammennettuani elämän vettä - Kaikkeuden Jumala! Minä uskon jälleen! 
Olit kanssani, vaikka kielsin Sinut..."
Solženitsyn
©Pravmir.ru

Usko ei myöskään ollut ihan mieluinen läntisille tiedotusvälineille. Moni heistä kaipasi "modernia länsimaista liberaalia", kuten taisi New York Times -lehti arvioida. Monen yllätykseksi Solženitsyn ei nähnyt kristinuskon olevan lopussa.

Neuvostoliitossa Solženitsynia oli syytetty monesta. Pyrkimyksenä oli mustamaalaus. Juutalaiseksi oli väitetty ja kun tämä ei mennyt läpi häntä syytettiin antisemiitiksi. Hyvin niukkaa elämää viettävän Solženitsynin yritettiin myös väittää olevan kova ryyppäämään. Näiden, ja monen muun väitteen taustalla oli salainen poliisi.

Elämänsä aikana Solženitsynia haukuttiin muun muassa rasistiksi, sionistiksi, fasistiksi ja ajatollahiksi. Toisinaan hänen väitetään olleen messiaanisen Pyhän Venäjän perässä ja jonkinlaisen poliittisen uskonnon julistaja. Tätä esittävät kaikenlaiset tahot. Harvemmin tueksi löytyy mitään lähdettä tai lainausta Solženitsynin kirjasta.

Ehkä se joillekin riittää, että ihmisellä on parta, uskoo Jumalaan ja rakastaa maataan, Vettenniemi lohkaisee.

Yksi aihe Solženitsynilla on katumus. Yksi hänen uskonsa yhteiskunnallisista ulottuvuuksista.

Toistuvasti esillä on kutsu katumukseen. Vaatimus havahtua ja edetä vilpittömään katumukseen. Se voi tapahtua vain vapaasti. Itse kunkin kohdalla löytyy kaduttavaa.
Jos asia olisi niin yksinkertainen! - että jossakin on mustia ihmisiä, jotka pahoin aikein puuhaavat pimeitä asioita, ja että on vain eroteltava heidät muista ja hävitettävä, mutta hyvän ja pahan toisistaan erottava viiva halkoo jokaisen ihmisen sydäntä...
Tätä sanomaa harva halusi kuulla Venäjällä Neuvostoliiton jälkeen. Sanalla katumus ei ollut sijaa, niissä valtavissa muutoksissa Neuvostoliiton lopun jälkeen. Uusi vapaus taloudessa ei olisi vankalla pohjalla ilman moraalista pohjaa. Moraalia ja vastuuta lähimmäisestä Solženitsyn myös kaipasi taiteelta.



Eränä iltapäivänä ajoin yksin Pohjois-Karjalasta kohti Helsinkiä. Lämmin kesäpäivä. Mikkelissä huoltoasemalla nuori pari liftasi. Perheeni oli jäänyt vielä lomille ja autossa oli tilaa. Nuori pari kertoi olevansa menossa Helsinkiin. Miksei, ajattelin, kyytiin vain.

Keskustelimme niitä näitä. Molemmat olivat yliopisto-opiskelijoita, nuoria aikuisia suhteensa alussa. Kavereita tai ehkä enemmän. Tiedustelin kiinnostuksen kohteita. Yhteiskunnalliset aiheet kiinnostivat molempia.

Mainitsin Solženitsynin esimerkkinä osana keskustelua - olin taannoin lukenut Ensimmäisen piiri -kirjan. Vastaus yllätti. Kuka? Siis kuka? Häh? Kirjan nimi? Jotain yritin heti Solženitsynista kertoa. Keskustelu eteni muihin aiheisiin.

En väitä, että Solženitsyn on pakko tuntea. Uskallan kuitenkin väittää, että hänen teoksensa ja elämänsä antaa paljon.

Ehkä nämä nuoret, ortodoksipapin innoittamina tutustuivatkin häneen - ajankohtainen elämäkerta olisi nyt hyvä siihen.