15. helmikuuta 2015

Mihin Jumalaa tarvitaan?

New York tunnetaan kaupunkina, joka ei koskaan nuku. Väentiheys on kymmenentuhatta ihmistä jokaisella neliökilometrillä. Tiiviissä joukossa riittää kaikenlaista.

Suurkaupungissa on monenlaisia uskontoja. On uskovaa, epäilijää, etsijää ja vaikkapa haahuilijaa.

Kristinusko on urbaani usko. Ehkä vähän yllättävä väite. Jo varhaisina vuosina juuri kaupungit olivat kristinuskon kasvunpaikkoja. Jopa siinä määrin, että sana pakana taitaa tulla maalaista tarkoittavasta latinan paganus-sanasta.

Kaupunkien tungoksessa on toki myös ei-uskovia. Nykyään ei niinkään eri tavalla uskovia, toisuskoisia, vaan jotenkin ilman uskoa, ainakin monella perinteisellä tavalla nähtynä. Etsijöitäkin varmaan löytyy paljon. Kakenlaista kiihkoilijaakin löytyy.

Manhattan, New York


Timothy Keller (s. 1950) on pastori ja kirjailija. Vuonna 1989 hän perusti New Yorkiin Manhattanille Redeemer Presbyterian Church -seurakunnan. Nykyään sen viiteen viikoittaiseen jumalanpalvelukseen osallistuu säännöllisesti lähes kuusituhatta kävijää.

Kellerin Mihin Jumalaa tarvitaan? Uskon ja skeptisyyden vuoropuhelua -kirja (2011) on yritys kertoa uskosta juuri nykyajassa elävälle ihmiselle. New Yorkin Manhattanilla heitä riittää. Keller osasi vastata monen mielestä hyvin, sillä kirjasta tuli myyntimenestys.

Kirjan ensimmäinen osa perustuu Kellerille esitettyihin kysymyksiin. Eikä vain kysymyksiin, vaan myös syytöksiin koskien kristinuskoa. Toinen osa kirjassa on uskon ensiaskeleiden esittelyä ja kristinuskon perusopetuksien avaamista.

Keller hyödyntää mitä moninaisempia lähteitä esitellessään ajatuksiaan, Tähtien sodasta alkaen. Se varmaan tekisi vaikutuksen jos osaisi Darth Vaderin äänellä sanoa: "Minusta uskonpuutteesi on... hämmentävä."

©Päivä Osakeyhtiö
En pysty uskomaan, ellen löydä vähintään yhtä ehdottoman aukotonta todistetta Jumalasta...
Yksi ehdottoman aukoton todiste, ei enempää, eikä vähempää. Vaatimus on kova, liiankin kova. Elämässä kävisi aika köpelösti, jos edellämainitun ottaisi ohjenuoraksi kaikessa. Aika moni parisuhde jäisi alkuunsa, jos suhteen rakkaudesta vaatisi saman todistustaakan.

Keller muistuttaa, että on parempi nähdä todisteet Jumalasta johtolankoina. Hän tähdentää eroa käsitteiden proof ja evidence välillä. Ei ole lopullista todistetta, mutta monta todistetta, viitaten filosofi Alvin Plantingan (s. 1932) väitteeseen, että on kolmisen tusinaa hyvää väitettä Jumalan olemassaolon puolesta.

Luettelon väitteet eivät varmaan vetoa kaikki, mutta jo puhuttelevien väitteiden "kokonaispaino voi olla valtava". Ne ikään kuin kasautuvat ja vakuuttavat, eivät pakota, eivätkä lopullisesti vie ihmiseloon kuuluvaa epävarmuutta. Uskoon kuuluu vähän riskinottoa.

Salaperäinen alkuräjähdys, Kosminen tervetulotoivotus, Luonnon säännönmukaisuus ja Johtolankana kauneus. Esimerkkejä aiheista kirjassa ja jo mainitun Plantingan luettelosta.

Keller
©Timothy Keller
Maailmankaikkeudella on alkuperä: alkuräjähdys. Viisitoista miljardia vuotta sitten maailmankaikkeus sai alkunsa käsittämättömän kirkkaana välähdyksenä, jonka voima oli peräisin äärettämön pienestä pisteestä. Se tarkoittaa, että ennen sitä ei ollut mitään. En pysty kuvittelemaan, kuinka luonto - tässä tapauksessa maailmankaikkeus - olisi voinut luoda itsensä. Ja juuri se seikka, että maailmankaikkeudella on alkamiskohta, viittaa siihen, että joku kykeni panemaan sen alulle. Ja monusta näyttää siltä, että sen täytyy olla luonnon ulkopuolella.
Tiedemies Francis Collins (s. 1950) pohti näin. Ei tämä ole känteentekevää, mutta antaa ajattelemisen aihetta. Ajattelemista saa myös siitä, että maailmankaikkeus on ikään kuin suuri "kosminen tervetulotoivotus". Collins pohtii: "Kun maailmankaikkeutta katsoo tiedemiehen näkökulmasta, se näyttää siltä, kuin se olisi tiennyt meidän olevan tulossa..."

Tässä kohdin puhutaan hienosäädöstä tai -virityksestä maailmankaikkeudessa. Vastalauseeksi nostetaan usein käsitys monista maailmankaikkeuksista. Niitähän saattaa olla biljoonittain. Sattumoisin yksi näistä biljoonista maailmankaikkeuksista oli ihmisille ja kaikelle elämälle juuri otollinen.

Plantinga vertaa vastaväitettä pokeripeliin, missä eräs mies jakaa itselleen kaksikymmentä kertaa ässäneloset. Pelitoverit hapuilevat jo aseitaan. Hädissään hän ryhtyy selittämään.
Tiedän, että tämä näyttää epäilyttävältä! Mutta entä jos maailmankaikkeuksia onkin loputon sarja, niin että jokaista mahdollista pokerikäden jakoa kohden on yksi maailmankaikkeus, jossa tämä mahdollisuus käy toteen? Me vain satumme olemaan sellaisessa maailmankaikkeudessa, jossa minä aina jaan itselleni ässäneloset enkä petkuta.
Näkemyksiä Itä-Helsingissä
©Lars Ahlbäck

Kelluva moraali -käsitteellä Keller kuvaa kohtaamiansa käsityksiä etiikasta. Monella on, kaikesta maallistuneisuudestaan huolimatta, "erittäin hienovireinen käsitys oikeasta ja väärästä". Moni kokee eräänlaista "moraalista raivoa" maailman epäoikeudenmukaisuuksien edessä.

Monella on aika vaikeaa perustella oikeaa ja väärää. Toki voidaan yhdessä päättää sitä tai tätä. Hyviä asioita, mutta pohja niille jotenkin puuttuu. Käsitykset ovat "melkeinpä irrallisina ilmassa - korkealla maanpinnasta".

On ollut yrityksiä kiinnittää moraali evoluutioon. Uhrautuva käyttäytyminen tai vaikkapa laupeus on voinut joskus johtaa eloonjäämiseen. Toisaalta välillä eloonjääminen vaati heikon tallaamista. Eikä vain tallaamista, vaan vaikkapa tappamista. Pyyteetöntä toimintaa ei myöskään ole ihan helppo selittää. Tietenkin yrityksiä on ollut, sekä onnistuneempia että ontuvampia.

Ilman Jumalaa ei ole moraalia. Nimenomaan mitta puuttuu, ikään kuin taivaanranta olisi hukassa. Kyse ei ole siitä voiko ei-uskova auttaa kissan puusta tai lahjoittaa miljonan hyväntekeväisyyteen. Tietenkin voi molempia ja yksi johtolanka onkin tämä käsitys näiden tekojen hyvyydestä.

©Неофит

Sana papilta -blogissa on esitelty muitakin uskon puolustuksia - esimerkiksi Valveilla - uskon perusteltu puolustaminen, Rukoileva kädellinen ja Tähtäimessä Jumala. Yksi nykyklassikko on Tätä on kristinusko.

Tämänkaltaiset kirjat voivat olla uskon rakennukseksi. Eivät ne ole mitään lopullisia tekeleitä. Harvemmin ne edes yrittävät käännyttämään taikka todistelemaan, vaan ennemminkin osoittamaan.

Jesuiitta Henri de Lubac (k. 1991) tähdensi, ettei pyrkimyksenä uskon puolustuksessa ole niinkään todistelu Jumalan olemassaolosta, vaan enemmänkin ihmisten silmien avaaminen.
Eräs nainen seurakunnassani valitti, että hän oli elämänsä synkkänä aikana rukoillut yhä uudestaan: "Jumala, auta minua löytämään sinut", mutta ei ollut päässyt puusta pitkään. Eräs kristitty ystävä ehdotti hänelle, että jospa hän muuttaisi rukouksensa tällaiseksi: "Jumala, tule löytämään minut..." Kertoessaan tätä minulle hän sanoi lopuksi: "Ainoa syy siihen, että voin kertoa sinulle tarinani, on - että hän teki niin."


Mihin Jumalaa tarvitaan? -kirja on Päivä Osakeyhtiön julkaisema. Kirjaan voi tutustua täällä ja tilata täällä. Newsweek-lehti nimitti Timothy Kellerin "2000-luvun C. S. Lewisiksi".


1. helmikuuta 2015

Kirkkoisät - eilen ja tänään

Ollutta ja mennyttä, saattaa joku tokaista kuullessaan kirkkoisistä. Ortodoksinen kirkko asettuu poikkiteloin tällaisen mielipiteen edessä. Kirkkoisät ovat yhä ajankohtaisia ja heitä on peräti nykyäänkin.

Ei ole aina helppoa ymmärtää tätä. Monestihan lähes vannotaan tulevaisuuden nimeen. Ehkä yksi tapa lähestyä ortodoksisen uskon asennetta on verrata sitä maailmankirjallisuuteen ja -taiteeseen.

Ollaakseen hyvä lääkäri ei tarvitse tuntea 300-luvun lääketieteellisiä opetuksia. Varmaankin sama koskee monia muitakin aloja. Ei 300- tai edes monasti 1900-lukujen teoksilla ole kovinkaan paljon painoarvoa.

Päiväys on ikään kuin mennyt, auttamattomasti. Päiväyksen unohtaminen on jopa edesvastuutonta.

Vincent van Gogh (k. 1890)
Tähtitaivas Rhônen yllä

Nimien William Shakespeare (k. 1616) tai Vincent van Gogh (k. 1890) kohdalla asia ei ole niin helppo. Harva kirkkain silmin väittäisi maailman edistyneen näiden ohitse. Tai jotenkin ylittäneen heidät. Toisaalta vaikka olisi lukenut lähes kaiken ei välttämättä "osaa" sen enempää kuin vaikkapa jo mainittu Shakespeare.

Olisi jo aika ylimielistä sanoa vaikkapa Dante Alighierin (k. 1321) tai Tove Janssonin (k. 2001) olevan ollutta ja mennyttä tai piakkoin sitä. Toki jokunen vaipuu unholaan, kun toinen löydetään ehkä uudelleen. Tuomiot täysin olleesta ja menneestä kannattaa kuitenkin jättää antamatta.

Ei ehkä ihan onnistunut vertailu. Ehkä se kuitenkin antaa jonkinlaisen ymmärryksen ortodoksisen kirkon suhteesta kirkkoisiin. Eräät teologit ovat jopa keksineet iskulauseita - eteenpäin isien luokse tai parempi on eteenpäin isien kanssa.

Englantilainen G. K. Chesterton (k. 1936) osuvasti kuvasi perinnettä - traditiota - menneiden ihmisten äänen kunnioittamisena ja äänioikeuden antamisena heille. Heillä on sekä puhe- että äänioikeus. Eräänlaista demokratiaa, voisi ehkä sanoa.

©OCA

Ortodoksisessa kirkossa iällä ei ole niin väliä. Ei esimerkiksi tuhat vuotta ikää itsessän tee jostakin opetuksesta tai näkökulmasta vanhentunutta. Voi jopa ajatella, että ikä on usein aitouden ja totuuden koetin. Sitä jotakin on sellaisessa mikä kestää ajan hampaan.

Itse asiassa on yllättävän raikasta nykyaikana ajatella yhdessä perinteen kanssa, jolle sadan tai kahdensadan vuoden takainen on usein nähdään aika nuorena asiana, ehkäpä hieman epäilyttävän modernina.

Perinteen ääni saa siis kuulua ja sille annetaan suuri arvo, muttei kuitenkaan langeta sanailuun. Mennyt ei sanele ortodoksiselle kirkolle vastausta. Menneellä on juuri äänensä. Ikään kuin puhe- ja äänioikeus, voisi sanoa. Chestertonin demokratia-aatos yllä suunnilleen tätä.

Teologian ala patrologia tai useimmiten nimellä patristiikka tutkii kirkkoisiä ja laajemminkin kristillistä kirjallisuutta ja muuta tuotantoa ensimmäiseltä vuosituhannelta. Kaikenlaiset nykyaikaisen tieteen keinot ja menetelmät käytössään. Yksi anti ovat laadukkaat laitokset kirkkoisien kirjoituksista.

Ortodoksisessa kirkossa kirkkoisien aika ei ole näin rajattu. Itse asiassa kirkkoisät ovat ajankohtaisia jo siksi, että nykyaikanakin heitä on. Ei ortodoksinen kirkko ole orpona, ilman Pyhän Hengen innoitusta.

Metropoliitta Ilarion Alfejev (s. 1966) on tähdentänyt ortodoksisen kirkon olevan elävä, eikä museo.
Isien uskoa ei tule nähdä vain menneiden vuosisatojen antina... 'Mennyt' määritellään hyvin eri tavoilla. Eräiden mukaan isien aika loppui 700-luvulla Johannes Damaskolaisen Ortodoksisen uskon tarkka esitys -teoksen antamaan yhteenvetoon. Toiset sijoittavat lopun 1000-luvulle ensimmäisen ja toisen Rooman eron yhteyteen. Jotkut pitävät loppuna 1400-luvun puoliväliä, kun toinen Rooma Konstantinopoli kaatui tai sitten kolmannen Rooman Moskovan menetystä vuonna 1917. Paluu isien luokse ymmärretään siis paluuna menneeseen ja 600-, 1400-tai 1800-lukujen uudelleen herättämisessä... Oma aikamme ei ole yhtään vähemmän isien aikaa.
Metropoliitta Ilarion
©Неофит

Kirkkoisiä luetaan ja yritetään ymmärtää oman aikansa kirjoittajina. Kaikki heillä ei ole ikuista. Toki on tervettä huomata, ettei nykyaikakaan ole lopullinen totuus. Aikanaan nykyaikakin on jo mennyttä ja osa menneisyyttä.

300-luvun tai 1800-luvun kirkkoisän maailma on usein raikas tuulahdus. Niin kummalliselta kuin se ehkä kuulostaakin. Tietenkään kirkkoisien kirjoitusten opetuksen ei anneta liudentua täysin aikaansa ja paikkaansa. He ovat tavoittaneet jotain ajatonta ja totta kirjoituksissaan.

Lopuksi on hyvä huomata, etteivät kirkkoisät ole koko uskon perintö. He ovat osa kokonaisuutta. Tietenkin he saavat äänensä kuuluviin, kun vaikkapa uskosta ja sen elämästä yritetään antaa "yhtenäinen esitys" (Luuk. 1:3).

Isien kuoro ei myöskään ole aina ihan yksiääninen tai edes moniääninen. Eriäviä mielipiteitä esiintyy. Ortodoksinen kirkko ei halua liiaksi laatia eräänlaista systeemiä tai summaa isien opetuksista. Mieluummin pyritään jo mainittuun "yhtenäiseen esitykseen", monine toisiaan tukevine äänineen, soraäänineenkin.

Viisaasti on sanottu, että traditio on kuolleitten elävä usko ja traditionalismi elävien kuollut usko. 

Mater ecclesiae -kirja
©Perussanoma

Hyvä alku on että ihminen tutustuu kirkkoisien ja -äitien elämään ja sen myötä myös heidän opetukseensa. Kaksi mielekästä johdantoa ovat Peter Halldorfin (s. 1958) 21 kirkkoisää - kristillisen uskon muotoutumisen historiaa -kirja (2010, korjattu painos) sekä Anni Maria Laaton Mater ecclesiae - kirkkoäidit -kirja (2011).

Itse kirkkoisiä, heidän kirjotuksiaan olisi kuitenkin parasta lukea. Heidän kirjoituksensa ovat usein aika lyhyitä.

Kirjailija C.S. Lewis (k. 1963) lyhyessä Vanhojen kirjojen lukemisesta -kirjoituksessaan antaa hyviä neuvoja. Kirjoitus oli alunperin esipuhe kirkkoisä Atanasios Suuren (k. 373) Ihmiseksitulemisesta -kirjoituksen käännökseen.
Vallalla on kummallinen ajatus, että vain ammattilaisten tulisi lukea muinaisia kirjoituksia. Harrastelijan tulisi vain keskittyä nykykirjallisuuteen. Olen englannin kielen ohjaajana huomannut, että jos opiskelija haluaa tietää jotain Platonista, viimeisin asia minkä hän suunnittelee tekevänsä on lainata kirjastosta käännös Platonia ja lukea Pidot. Hän mielummin lukee jonkun tylsän kymmenen kertaa pidemmän kirjan -ismeistä ja vaikutteista, ja joka vain kerran kahdentoista sivun verran kertoo siitä mitä Platon itse sanoi. 
Erehdys on ihailtava, sillä se juontuu nöyryydestä. Opiskelija on puolikauhuissaan kohdatessaan yhden suurista filosofeista kasvokkain. Opiskelija tuntee itsensä riittämättömäksi ja lulee ettei tule ymmärtämään tätä. Jospa hän vain tietäisi, että suuri ihminen on juuri suuruutensa vuoksi ymmärrettävämpi kuin hänen nykyselittäjänsä. Yksinkertaisin opiskelija voi ymmärtää, jos ei kaikkea, niin ainakin suurelta osin Platonin sanomisia. Harva sen sijaan ymmärtää joitakin nykykirjoja platonismista. On siksi aina ollut pyrkimyksenäni opettajana vakuuttaa nuoret ensikäden tieton paremmasta arvosta ja sen olevan helpompaa ja ilahduttavampaa hankkia.

Blogikirjoitus perustuu Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirjaston kirjallisuuspiirissä 17.1.2015 pidettyyn Kirkkoisät eilen ja tänään -alustukseen.