14. tammikuuta 2015

Prinsessa ja uusmarttyyri

Pieneen ruhtinaskuntaan syntyi pienokainen. Harva osasi arvata, että pienestä luterilaisesta prinsessasta tulisi ortodoksisen kirkon pyhä. Hän kuoli uskonsa tähden uusmarttyyrina.

Vuonna 1864 Hessen-Darmstadtin ruhtinasperhe sai toisen tyttäreensä. Elisabetilta ei varmaankaan odotettu mullistavia tekoja. Hovielämää, aikanaan naimisiin ja hyvää sivistynyttä käytöstä.

Elämä ruhtinaskunnassa oli rauhaisaa. Lasten päiväohjelmaa valvoi kotiopettajatar. Herätyksen jälkeen opiskeltiin seitsemästä yhdeksään. Aamupala syötiin yhdessä vanhempien kanssa. Ulkoilu kuului ohjelmaan, joko kävellen tai ratsain. Iltapäivällä oli vielä oppitunteja.

Hyvä kielitaito tavoitteena. Lapset puhuivat englantia äitinsä ja saksaa isänsä kanssa. Esimerkiksi Jane Austenia (k. 1817) luettiin englanniksi ja Friedrich Schilleria (k. 1805) luonnollisesti saksaksi. Taidemaalaus ja teatteri olivat Elisabetin mieleen.

©Wikipedia

Euroopan kauneimmaksi kutsuttu Elisabet sai myös kohdata koettelemuksia. Sotaa käytiin, huolimatta poliittisista naimakaupoista ristin ja rastiin. Sairaudet myös koettelivat perhettä. Verenvuototauti vei veli Friedrichin (k. 1873) ja kurkkumätä sisar Marien (k. 1878).

Elisabet kasvatettiin ajattelemaan elämää kohtalon, uhrautumisen ja velvollisuuden kannalta. Ajatus omien toiveiden esteettömästä toteuttamisesta ei ollut käynyt mielessäkään. Pitkälti tällä mielellä hän tulevaa avioliittoaan Sergei Romanovin (k. 1905) kanssa ajattelikin. Kilvoitteluna, ensisijaisesti.

Nuoret Elisabet ja Sergei olivat tuttuja lapsuudesta. Kirjeenvaihdossa keskenään jo teini-ikäisinä. Elisabet ei ollut vielä kahtakymmentäkään, kun hän sitten meni naimisiin lähes kolmikymppisen Sergein kanssa. Elisabetin isälle luterilaisuus oli kynnyskysymys. Elisabet jäi luterilaiseksi ja vihkiminen tapahtui sekä ortodoksisesti että luterilaisesti. Menot kestivät yhteensä nelisen tuntia.

©Orthodox Art Journal

Ortodoksinen kirkko, sen usko ja elämä alkoivat vähitellen kiinnostaa Elisabetia. Kävihän hän aina yhdessä miehensä kanssa jumalanpalveluksissa. Vähitellen kiinnostus muuttui vakaaksi.

Elisabet rohkeni kysyä lupaa isältään. Isä ei antanut siunaustaan asialle. Hän sitä paitsi pelkäsi asian vaikuttavan sisaren Alixin (k. 1918) asioihin. Alix oli tutustumassa kruununperijä Nikolaihin (k. 1918). Sekä Alix että Nikolai tulisivat aikanaan kuolemaan kärsimyksenkantajina. Maailma tuntee heidät Venäjän viimeisenä tsaariperheenä.

Huhuttiin, että Elisabetia oli painostettu. Hän kuitenkin halusi kertoa, että kyse oli oman sydämensä seuraamisesta. "Ennen kaikkea omantunnon on oltava puhdas ja kirkas, on ajateltavaa tulevaa Maailmaa. Me olemme kaikki kristittyjä - Kristuksen lapsia..." Lasaruksen lauantaina vuonna 1891 Elisabet liittyi ortodoksiseen kirkkoon.
Antakaa anteeksi että tuotan Teille niin paljon tuskaa. Mutta tunnen itseni rajattoman onnelliseksi uudessa uskossani. Minulla on aina ollut maallista onnea, ollessani lapsi vanhassa maassani, ja vaimona uudessa maassani. Mutta kun näin Sergein syvän uskonnollisuuden koin olevani hänestä niin kaukana ja mitä enemmän tutustuin hänen kirkkoonsa, sitä enemmän tunsin sen lähentävän minua Jumalaan. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla... Kuitenkin kaikki on minun ja Herran käsissä, olen varma, että hän siunaa tämän askeleen. Luotan Hänen kaikkivoipaisuuteensa ja rukoilen lakkaamatta, jotta olisin aina hyvä tytär ja uskollinen vaimo ja hyvä kristitty ja jotta maallisessa onnessani aina ajattelisin tulevaa ja pelastumistani, ja olisin aina valmis kuolemaan..." (Kirjeestä isälle)
Maailma ja sen meno oli yhä levottomampaa. Monesta huhuttiin. Tulevaisuus vaikutti usein synkältä. Monelta päättäjältä puuttui kyky ja taidot toimia muuttuvan maailman edessä. Syntyperä ei tehnyt taidokkaaksi johtajaksi. Sergeillä oli puutteensa johtajana.

Luostarin portti

Sergei kuoli vuonna 1905 pommi-iskussa. Leskeksi jääneestä Elisabetista tuli nunna ja vuonna 1909 yhdessä muiden nunnien kanssa perusti Martan ja Marian luostarin Moskovaan. Luostari tuli tunnetuksi lähimmäispalvelustaan. Luostari harjoitti kaikenlaista laupeudentyötä. Esimerkiksi ruokki nälkäisiä ja antoi ilmaisia lääkärinpalveluita vähävaraisille. Monia öitä nunna Jelisaveta vietti sairaiden sängyn vieressä luostarissa.

Jelisaveta olisi halunnut diakonissan - naisdiakonin - palvelutehtävän takaisin ortodoksiseen kirkkoon. Monet yhdessä hänen kanssa vilpittömästi ihmettelivät yhteiskunnallisten ongelmien äärellä Venäjän ortodoksista kirkko: "Jumalaa rukoilevat, mutta lähimmäisen jättävät pulaan." Diakonissa-ajatusta pidetiin liian länsimielisenä. Jelisaveta ei ollut moksiskaan: "Olkaamme sitten diakonissoja hengessä ja vaatetuksemme puolesta."

Luostariyhteisö palveli monin eri tavoin apua kaipaavia ja hädässä olevia. Työ jatkui yhteiskunnallisen levottomuudenkin keskellä. Vallankumouksen tuulien keskelläkin luostarin portit pysyivät auki. Vasta vuonna 1928 lopulta toiminta loppui. Pääkirkon Mihail Nesterovin (k. 1942) seinämaalaukset peitettiin ja kirkosta tuli aluksi elokuvateatteri.

Vuonna 1918 käsky tuli. Ainoana luosarin sisarista Jelisaveta pidätettiin. Käsky tuli korkeimmalta taholta. Jelisavetan lähin apuri Varvara (k. 1918) seurasi Jelisavetaa ankeuteen ja kuolemaan. Jelisaveta kirjoitti kirjeet jokaiselle luosarin sisarelle, yhteensä 105 kirjettä.

©foma.ru

Heinäkuun 17. ja 18. välisenä yönä Jelisaveta ja muut vietiin Alapaejvskin kaupungin ulkopuolelle. Tsaariperhe lapsineen oli juuri äsken murhattu. Jelisavetan murhaan oli nyt löytynyt sopiva paikka. Kyseessä oli hylätty kaivoskuilu.

Heidät heitettiin kaivoskuiluun. Kuiluun heitettyjen äänistä päätellen he eivät heti menehtyneet, vaan kamppailivat vammojensa kanssa kaivoskuilun vedessä. Yksi todistaja kertoi kuulleensa kirkkoveisun laulamista kuilusta. Kuiluun heitettiin kranaatteja. Räjähteet eivät kuitenkaan räjähtäneet, joten teloittajat kaatoivat rojua kuiluun ja yrittivät pikaisesti järjestetyllä tulipalolla saada uhrit hengiltä. Se onnistuikin, kirkkoveisun laulu loppui.


Blogikirjoitus perustuu suurelta osin Elina Kahla - Irina Zatulovskaja Tuli ja valo - kertomuksia pyhistä naisista -kirjaan (2010). Martan ja Marian yhteisöön voi tutustua täällä. Yhteisö on tominut uudestaan vuodesta 1999.


1. tammikuuta 2015

Lankeemus, alkusynti ja perisynti

Koko maailma on langennut, eivät vain jotkin asiat maailmassa. Ei esimerkiksi vain avioliiton ulkopuolinen rakkaus, eikä aviollinen rakkaus, tai konjakki erotuksena tomaatimehusta, vaan kaikki on langennutta.

Ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) ilmaisi asian näin. Ortodoksisen kirkon opetukseen kuuluu käsitys syntiinlankeemuksesta, alkusynnistä ja myös perisynnistä.

Kaikki on langennutta, piste. Erotuksetta kaikki maailmassa. Myös reilun kaupan kahvi, eikä vain tavallinen kahvi, voisi ehkä sanoa. "Ja myös tomaattimehu, eikä vain viski", muistuttaa Schmemann.

Maailma on sairas ja perustavanlaatuisesti synnin haavoittama. Katoavaisuuden vallassa.

Kansanmurhan uhreja
©LKEM

Syntiinlankeemus viittaa kuuluisaan kertomukseen Aadamista ja Eevasta paratiisissa. Toki myös kertomukseen Kainista ja Aabelista, Nooan arkista tai Baabelin torniin.

Monille tuttuja juttuja. Tästä huolimatta ei haittaa lukea kertomuksia uudestaan Raamatusta. Ne löytyvät ihan Raamatun alussa, ensimmäisen Mooseksen kirjan alkuluvuista.

Kielletty hedelmä. Piileskely, syytökset ja selittely. Veljesmurha. Synti valtoimenaan.

Aadamin ja Eevan kertomuksen yhtenä kantavana aiheena on syöminen. Virhe sattui Aadamin ja Eevan syödessä yksin omaksi ilokseen. Siunaamatta ja kiittämättä. Nälkä oli kyllä mitä aidointa heissä.

Onko Jumala todella sanonut? Unohtaen Jumalan, he ottivat ja söivät jotain kiellettyä. Ikään kuin vapauden merkiksi kuitenkin yksi asia oli kielletty. Kaikki muu joka oli annettu yhteydeksi. Syötäväksi annetuksi Jumalan rakkaudeksi, jo mainittu Schmemann ilmaisi asian. Jopa hengittäminen olisi voinut olla jumalyhteyttä.

Ateria-vertaus pysyy läpi Raamatun keskeisenä kuvana elämästä. Se on kuva elämästä luomisvaiheessa ja kuva elämästä sen lopussa. Te saatte syödä ja juoda minun pöydässäni, lupaa aikanaan Kristus. Toki aterioissa yhäkin on jotain enemmän, häivähdys paratiisia. Perhe tai vaikkapa ystävät koossa aterialla ei ole yksin mahan täyttämistä.

Kaikki muuttui itsetarkoitukseksi. Yhteys oli poissa ja Jumalan kerrotaan kyselleen ihmisen perään. Missä sinä olet?

Kertomus, myytti voisi ehkä sanoa, herättää monia ajatuksia. Ihan keksittyjä juttuja, saatta joku hieman alentuvasti huomauttaa.

Kertomuksen voisi ehkäpä lukea taiteellisen tutkimuksen kokeiluna, kuten nobelisti Aleksandr Solženitsyn (k. 2008) alaotsikoi Vankileirien saaristo -kirjansa. Se kertoo tosiasioista, mutta paljon muustakin.

Ihmisen lankeemus
Henrick Goltzius (k. 1617)
©Wikipedia

Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin, kertoo apostoli Paavali. Yhden ihmisen tottelemattomuus teki kaikista syntisiä, hän vielä tähdentää. Aadamin syntiä kutsutaan alkusynniksi tai esi-isien synniksi.

Tässä kohdin ortodoksinen kirkko usein muistuttaa, ettei lankeemus tarkoita perittyä syyllisyyttä. Se ei myöskään opeta ihmisen olevan läpeensä turmeltunut. Ihmisyys sairas ja heikko, katoavainen ja kuolevainen. Perittyä ei ole niinkään synti, vaan juuri kuolema.

Syytä on muistaa, ettei vaikkapa pieni vastasyntynyt lapsi ole syyllinen tai omaa henkilökohtaista syntiä. Langenneen ihmisyyden jäsen hän kylläkin on, mutta synti ei ole hänessä luonnostaan.

Ortodoksinen kirkko muistuttaa, että jopa Neitsyt Maria oli osa langennutta ihmisyyttä. Hänen perisynnitön sikiämisensä tai tahraton sikiämisensä ei siis ole ortodoksisen kirkon opetusta. Neitsyt Maria eli kylläkin synnittömästi, mutta langennutta ihmisyyttä hänkin.

Ortodoksinen kirkko on kokenut vieraaksi erityisesti Augustinuksen (k. 430) ja myös Ambrosiuksen (k. 397) esittämää kytköstä perisynnistä ja seksistä. Se ei myöskään koe oikeaksi eräitä uskonpuhdistuksen aikana syntyneita aatoksia ihmisen perinpohjaisesta turmeluksesta.

Sana perisynti koetaan usein hankalaksi. Joskus väitetään, ettei ortodoksisella kirkolla ole opetusta perisynnistä. Tällöin siis tarkoitetaan enimmäkseen yllä mainittua vieraaksi ja vääräksi koettua opetusta perisynnistä.

Augustinus ja hänen äitinsä
Ary Scheffer (k. 1858)
©Wikipedia

Lankeemus on tosiasia. Se on jokaisen ihmisen osa, ihmisyyden kudoksessa.  Lankeemus, kuolema ja synti on karua todellisuutta. Yhtä kouriintuntuva kuin peruna, ilmaisi eräs kynäniekka asian. Synnin kieltämien on sokeutta. Ihminen ja maailma ovat auttamattomasti avun tarpeessa. Pelastuksen tarpeessa.

Ei vain viski, vaan myös tomaattimehu. Itse asiassa esimerksiksi uskonto on monesti mitä turmiollisin asia maailmassa. Eikä Augustinus muuten seksin suhteen ollut täysin väärässä. Hänen alakuloisia puheitansa ihmisyydestä ja synnin vallasta ei voida olankohautuksella ohittaa Auschwitzin,
Magadan ja vaikkapa Hiroshima jälkeen. Ortodoksinen kirkko ei hänen opetustaan aina koe omaksi, mutta se kunnioittaa hänen huutoansa.


Ihminen ei tule maailmaan jotenkin riippumattomana tai puhtaalta pöydältä. Ihmisyyden yhteinen historia on kaikkien taustana. Ei ihan onnistunut, mutta silti hyvä vertaus on metropoliitta Filaret Moskovalaisen (k. 1867) ajatus pilantuneesta lähteestä, joka saastuttaa koko virran.

Moni ehkä kokee puheet perisynnistä ja lankeemuksesta vaikeaksi. Ortodoksi voi hyvin ilmaista asian kuten eläkepaavi Benedictus XVI (s. 1927).
Modernit filosofit ovat monin tavoin kuvanneet... ihmisen historiallista tilannetta, esimerkiksi Martin Heidegger, joka puhuu ihmisen ajautumisesta epäpersoonallisuuteen ('Das Man'), olemassaolosta 'epäolennaisuudessa'. Aivan toisenlaisella tavalla sama problematiikka ilmenee Karl Marxin kuvaamassa ihmisen vieraantumisessa. Filosofia kuvaa tässä tapauksessa perimmiltään aivan samaa, mitä usko nimittää perisynniksi...

Kazanin Jumalanäidin ikoni

Yhden kertomuksen mukaan rouva tiedusteli mieheltään papin puheita jumalanpalveluksessa. Pappi oli saarnannut synnistä. Mitä mieltä pappi synnistä oli, tiedusteli rouva. Hän oli sitä vastaan, kertoi mies.

Monelle on tuttua kevätauringon paljastavat säteet huoneessa. Lika ja pöly näkyvät selvästi. Ikkunatkin on pesun tarpeessa. Valossa likaa näkyy. Lika on todellisuutta, mutta myös valo.

Ortodoksinen kirkko yrittää kertoa iloisesta sanomasta. Evankeliumista, kreikaksi ilmaistuna. Valosta.

Jumala on olemassa ja hän välittää meistä. Hän välittää kaikesta. Hän näkee irvikuvan takana olevan kuvan - maailmassa ja myös jokaisessa ihmisessä. Ihmistä ei ole jätetty yksin.