1. helmikuuta 2015

Kirkkoisät - eilen ja tänään

Ollutta ja mennyttä, saattaa joku tokaista kuullessaan kirkkoisistä. Ortodoksinen kirkko asettuu poikkiteloin tällaisen mielipiteen edessä. Kirkkoisät ovat yhä ajankohtaisia ja heitä on peräti nykyäänkin.

Ei ole aina helppoa ymmärtää tätä. Monestihan lähes vannotaan tulevaisuuden nimeen. Ehkä yksi tapa lähestyä ortodoksisen uskon asennetta on verrata sitä maailmankirjallisuuteen ja -taiteeseen.

Ollaakseen hyvä lääkäri ei tarvitse tuntea 300-luvun lääketieteellisiä opetuksia. Varmaankin sama koskee monia muitakin aloja. Ei 300- tai edes monasti 1900-lukujen teoksilla ole kovinkaan paljon painoarvoa.

Päiväys on ikään kuin mennyt, auttamattomasti. Päiväyksen unohtaminen on jopa edesvastuutonta.

Vincent van Gogh (k. 1890)
Tähtitaivas Rhônen yllä

Nimien William Shakespeare (k. 1616) tai Vincent van Gogh (k. 1890) kohdalla asia ei ole niin helppo. Harva kirkkain silmin väittäisi maailman edistyneen näiden ohitse. Tai jotenkin ylittäneen heidät. Toisaalta vaikka olisi lukenut lähes kaiken ei välttämättä "osaa" sen enempää kuin vaikkapa jo mainittu Shakespeare.

Olisi jo aika ylimielistä sanoa vaikkapa Dante Alighierin (k. 1321) tai Tove Janssonin (k. 2001) olevan ollutta ja mennyttä tai piakkoin sitä. Toki jokunen vaipuu unholaan, kun toinen löydetään ehkä uudelleen. Tuomiot täysin olleesta ja menneestä kannattaa kuitenkin jättää antamatta.

Ei ehkä ihan onnistunut vertailu. Ehkä se kuitenkin antaa jonkinlaisen ymmärryksen ortodoksisen kirkon suhteesta kirkkoisiin. Eräät teologit ovat jopa keksineet iskulauseita - eteenpäin isien luokse tai parempi on eteenpäin isien kanssa.

Englantilainen G. K. Chesterton (k. 1936) osuvasti kuvasi perinnettä - traditiota - menneiden ihmisten äänen kunnioittamisena ja äänioikeuden antamisena heille. Heillä on sekä puhe- että äänioikeus. Eräänlaista demokratiaa, voisi ehkä sanoa.

©OCA

Ortodoksisessa kirkossa iällä ei ole niin väliä. Ei esimerkiksi tuhat vuotta ikää itsessän tee jostakin opetuksesta tai näkökulmasta vanhentunutta. Voi jopa ajatella, että ikä on usein aitouden ja totuuden koetin. Sitä jotakin on sellaisessa mikä kestää ajan hampaan.

Itse asiassa on yllättävän raikasta nykyaikana ajatella yhdessä perinteen kanssa, jolle sadan tai kahdensadan vuoden takainen on usein nähdään aika nuorena asiana, ehkäpä hieman epäilyttävän modernina.

Perinteen ääni saa siis kuulua ja sille annetaan suuri arvo, muttei kuitenkaan langeta sanailuun. Mennyt ei sanele ortodoksiselle kirkolle vastausta. Menneellä on juuri äänensä. Ikään kuin puhe- ja äänioikeus, voisi sanoa. Chestertonin demokratia-aatos yllä suunnilleen tätä.

Teologian ala patrologia tai useimmiten nimellä patristiikka tutkii kirkkoisiä ja laajemminkin kristillistä kirjallisuutta ja muuta tuotantoa ensimmäiseltä vuosituhannelta. Kaikenlaiset nykyaikaisen tieteen keinot ja menetelmät käytössään. Yksi anti ovat laadukkaat laitokset kirkkoisien kirjoituksista.

Ortodoksisessa kirkossa kirkkoisien aika ei ole näin rajattu. Itse asiassa kirkkoisät ovat ajankohtaisia jo siksi, että nykyaikanakin heitä on. Ei ortodoksinen kirkko ole orpona, ilman Pyhän Hengen innoitusta.

Metropoliitta Ilarion Alfejev (s. 1966) on tähdentänyt ortodoksisen kirkon olevan elävä, eikä museo.
Isien uskoa ei tule nähdä vain menneiden vuosisatojen antina... 'Mennyt' määritellään hyvin eri tavoilla. Eräiden mukaan isien aika loppui 700-luvulla Johannes Damaskolaisen Ortodoksisen uskon tarkka esitys -teoksen antamaan yhteenvetoon. Toiset sijoittavat lopun 1000-luvulle ensimmäisen ja toisen Rooman eron yhteyteen. Jotkut pitävät loppuna 1400-luvun puoliväliä, kun toinen Rooma Konstantinopoli kaatui tai sitten kolmannen Rooman Moskovan menetystä vuonna 1917. Paluu isien luokse ymmärretään siis paluuna menneeseen ja 600-, 1400-tai 1800-lukujen uudelleen herättämisessä... Oma aikamme ei ole yhtään vähemmän isien aikaa.
Metropoliitta Ilarion
©Неофит

Kirkkoisiä luetaan ja yritetään ymmärtää oman aikansa kirjoittajina. Kaikki heillä ei ole ikuista. Toki on tervettä huomata, ettei nykyaikakaan ole lopullinen totuus. Aikanaan nykyaikakin on jo mennyttä ja osa menneisyyttä.

300-luvun tai 1800-luvun kirkkoisän maailma on usein raikas tuulahdus. Niin kummalliselta kuin se ehkä kuulostaakin. Tietenkään kirkkoisien kirjoitusten opetuksen ei anneta liudentua täysin aikaansa ja paikkaansa. He ovat tavoittaneet jotain ajatonta ja totta kirjoituksissaan.

Lopuksi on hyvä huomata, etteivät kirkkoisät ole koko uskon perintö. He ovat osa kokonaisuutta. Tietenkin he saavat äänensä kuuluviin, kun vaikkapa uskosta ja sen elämästä yritetään antaa "yhtenäinen esitys" (Luuk. 1:3).

Isien kuoro ei myöskään ole aina ihan yksiääninen tai edes moniääninen. Eriäviä mielipiteitä esiintyy. Ortodoksinen kirkko ei halua liiaksi laatia eräänlaista systeemiä tai summaa isien opetuksista. Mieluummin pyritään jo mainittuun "yhtenäiseen esitykseen", monine toisiaan tukevine äänineen, soraäänineenkin.

Viisaasti on sanottu, että traditio on kuolleitten elävä usko ja traditionalismi elävien kuollut usko. 

Mater ecclesiae -kirja
©Perussanoma

Hyvä alku on että ihminen tutustuu kirkkoisien ja -äitien elämään ja sen myötä myös heidän opetukseensa. Kaksi mielekästä johdantoa ovat Peter Halldorfin (s. 1958) 21 kirkkoisää - kristillisen uskon muotoutumisen historiaa -kirja (2010, korjattu painos) sekä Anni Maria Laaton Mater ecclesiae - kirkkoäidit -kirja (2011).

Itse kirkkoisiä, heidän kirjotuksiaan olisi kuitenkin parasta lukea. Heidän kirjoituksensa ovat usein aika lyhyitä.

Kirjailija C.S. Lewis (k. 1963) lyhyessä Vanhojen kirjojen lukemisesta -kirjoituksessaan antaa hyviä neuvoja. Kirjoitus oli alunperin esipuhe kirkkoisä Atanasios Suuren (k. 373) Ihmiseksitulemisesta -kirjoituksen käännökseen.
Vallalla on kummallinen ajatus, että vain ammattilaisten tulisi lukea muinaisia kirjoituksia. Harrastelijan tulisi vain keskittyä nykykirjallisuuteen. Olen englannin kielen ohjaajana huomannut, että jos opiskelija haluaa tietää jotain Platonista, viimeisin asia minkä hän suunnittelee tekevänsä on lainata kirjastosta käännös Platonia ja lukea Pidot. Hän mielummin lukee jonkun tylsän kymmenen kertaa pidemmän kirjan -ismeistä ja vaikutteista, ja joka vain kerran kahdentoista sivun verran kertoo siitä mitä Platon itse sanoi. 
Erehdys on ihailtava, sillä se juontuu nöyryydestä. Opiskelija on puolikauhuissaan kohdatessaan yhden suurista filosofeista kasvokkain. Opiskelija tuntee itsensä riittämättömäksi ja lulee ettei tule ymmärtämään tätä. Jospa hän vain tietäisi, että suuri ihminen on juuri suuruutensa vuoksi ymmärrettävämpi kuin hänen nykyselittäjänsä. Yksinkertaisin opiskelija voi ymmärtää, jos ei kaikkea, niin ainakin suurelta osin Platonin sanomisia. Harva sen sijaan ymmärtää joitakin nykykirjoja platonismista. On siksi aina ollut pyrkimyksenäni opettajana vakuuttaa nuoret ensikäden tieton paremmasta arvosta ja sen olevan helpompaa ja ilahduttavampaa hankkia.

Blogikirjoitus perustuu Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirjaston kirjallisuuspiirissä 17.1.2015 pidettyyn Kirkkoisät eilen ja tänään -alustukseen.