14. tammikuuta 2015

Prinsessa ja uusmarttyyri

Pieneen ruhtinaskuntaan syntyi pienokainen. Harva osasi arvata, että pienestä luterilaisesta prinsessasta tulisi ortodoksisen kirkon pyhä. Hän kuoli uskonsa tähden uusmarttyyrina.

Vuonna 1864 Hessen-Darmstadtin ruhtinasperhe sai toisen tyttäreensä. Elisabetilta ei varmaankaan odotettu mullistavia tekoja. Hovielämää, aikanaan naimisiin ja hyvää sivistynyttä käytöstä.

Elämä ruhtinaskunnassa oli rauhaisaa. Lasten päiväohjelmaa valvoi kotiopettajatar. Herätyksen jälkeen opiskeltiin seitsemästä yhdeksään. Aamupala syötiin yhdessä vanhempien kanssa. Ulkoilu kuului ohjelmaan, joko kävellen tai ratsain. Iltapäivällä oli vielä oppitunteja.

Hyvä kielitaito tavoitteena. Lapset puhuivat englantia äitinsä ja saksaa isänsä kanssa. Esimerkiksi Jane Austenia (k. 1817) luettiin englanniksi ja Friedrich Schilleria (k. 1805) luonnollisesti saksaksi. Taidemaalaus ja teatteri olivat Elisabetin mieleen.

©Wikipedia

Euroopan kauneimmaksi kutsuttu Elisabet sai myös kohdata koettelemuksia. Sotaa käytiin, huolimatta poliittisista naimakaupoista ristin ja rastiin. Sairaudet myös koettelivat perhettä. Verenvuototauti vei veli Friedrichin (k. 1873) ja kurkkumätä sisar Marien (k. 1878).

Elisabet kasvatettiin ajattelemaan elämää kohtalon, uhrautumisen ja velvollisuuden kannalta. Ajatus omien toiveiden esteettömästä toteuttamisesta ei ollut käynyt mielessäkään. Pitkälti tällä mielellä hän tulevaa avioliittoaan Sergei Romanovin (k. 1905) kanssa ajattelikin. Kilvoitteluna, ensisijaisesti.

Nuoret Elisabet ja Sergei olivat tuttuja lapsuudesta. Kirjeenvaihdossa keskenään jo teini-ikäisinä. Elisabet ei ollut vielä kahtakymmentäkään, kun hän sitten meni naimisiin lähes kolmikymppisen Sergein kanssa. Elisabetin isälle luterilaisuus oli kynnyskysymys. Elisabet jäi luterilaiseksi ja vihkiminen tapahtui sekä ortodoksisesti että luterilaisesti. Menot kestivät yhteensä nelisen tuntia.

©Orthodox Art Journal

Ortodoksinen kirkko, sen usko ja elämä alkoivat vähitellen kiinnostaa Elisabetia. Kävihän hän aina yhdessä miehensä kanssa jumalanpalveluksissa. Vähitellen kiinnostus muuttui vakaaksi.

Elisabet rohkeni kysyä lupaa isältään. Isä ei antanut siunaustaan asialle. Hän sitä paitsi pelkäsi asian vaikuttavan sisaren Alixin (k. 1918) asioihin. Alix oli tutustumassa kruununperijä Nikolaihin (k. 1918). Sekä Alix että Nikolai tulisivat aikanaan kuolemaan kärsimyksenkantajina. Maailma tuntee heidät Venäjän viimeisenä tsaariperheenä.

Huhuttiin, että Elisabetia oli painostettu. Hän kuitenkin halusi kertoa, että kyse oli oman sydämensä seuraamisesta. "Ennen kaikkea omantunnon on oltava puhdas ja kirkas, on ajateltavaa tulevaa Maailmaa. Me olemme kaikki kristittyjä - Kristuksen lapsia..." Lasaruksen lauantaina vuonna 1891 Elisabet liittyi ortodoksiseen kirkkoon.
Antakaa anteeksi että tuotan Teille niin paljon tuskaa. Mutta tunnen itseni rajattoman onnelliseksi uudessa uskossani. Minulla on aina ollut maallista onnea, ollessani lapsi vanhassa maassani, ja vaimona uudessa maassani. Mutta kun näin Sergein syvän uskonnollisuuden koin olevani hänestä niin kaukana ja mitä enemmän tutustuin hänen kirkkoonsa, sitä enemmän tunsin sen lähentävän minua Jumalaan. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla... Kuitenkin kaikki on minun ja Herran käsissä, olen varma, että hän siunaa tämän askeleen. Luotan Hänen kaikkivoipaisuuteensa ja rukoilen lakkaamatta, jotta olisin aina hyvä tytär ja uskollinen vaimo ja hyvä kristitty ja jotta maallisessa onnessani aina ajattelisin tulevaa ja pelastumistani, ja olisin aina valmis kuolemaan..." (Kirjeestä isälle)
Maailma ja sen meno oli yhä levottomampaa. Monesta huhuttiin. Tulevaisuus vaikutti usein synkältä. Monelta päättäjältä puuttui kyky ja taidot toimia muuttuvan maailman edessä. Syntyperä ei tehnyt taidokkaaksi johtajaksi. Sergeillä oli puutteensa johtajana.

Luostarin portti

Sergei kuoli vuonna 1905 pommi-iskussa. Leskeksi jääneestä Elisabetista tuli nunna ja vuonna 1909 yhdessä muiden nunnien kanssa perusti Martan ja Marian luostarin Moskovaan. Luostari tuli tunnetuksi lähimmäispalvelustaan. Luostari harjoitti kaikenlaista laupeudentyötä. Esimerkiksi ruokki nälkäisiä ja antoi ilmaisia lääkärinpalveluita vähävaraisille. Monia öitä nunna Jelisaveta vietti sairaiden sängyn vieressä luostarissa.

Jelisaveta olisi halunnut diakonissan - naisdiakonin - palvelutehtävän takaisin ortodoksiseen kirkkoon. Monet yhdessä hänen kanssa vilpittömästi ihmettelivät yhteiskunnallisten ongelmien äärellä Venäjän ortodoksista kirkko: "Jumalaa rukoilevat, mutta lähimmäisen jättävät pulaan." Diakonissa-ajatusta pidetiin liian länsimielisenä. Jelisaveta ei ollut moksiskaan: "Olkaamme sitten diakonissoja hengessä ja vaatetuksemme puolesta."

Luostariyhteisö palveli monin eri tavoin apua kaipaavia ja hädässä olevia. Työ jatkui yhteiskunnallisen levottomuudenkin keskellä. Vallankumouksen tuulien keskelläkin luostarin portit pysyivät auki. Vasta vuonna 1928 lopulta toiminta loppui. Pääkirkon Mihail Nesterovin (k. 1942) seinämaalaukset peitettiin ja kirkosta tuli aluksi elokuvateatteri.

Vuonna 1918 käsky tuli. Ainoana luosarin sisarista Jelisaveta pidätettiin. Käsky tuli korkeimmalta taholta. Jelisavetan lähin apuri Varvara (k. 1918) seurasi Jelisavetaa ankeuteen ja kuolemaan. Jelisaveta kirjoitti kirjeet jokaiselle luosarin sisarelle, yhteensä 105 kirjettä.

©foma.ru

Heinäkuun 17. ja 18. välisenä yönä Jelisaveta ja muut vietiin Alapaejvskin kaupungin ulkopuolelle. Tsaariperhe lapsineen oli juuri äsken murhattu. Jelisavetan murhaan oli nyt löytynyt sopiva paikka. Kyseessä oli hylätty kaivoskuilu.

Heidät heitettiin kaivoskuiluun. Kuiluun heitettyjen äänistä päätellen he eivät heti menehtyneet, vaan kamppailivat vammojensa kanssa kaivoskuilun vedessä. Yksi todistaja kertoi kuulleensa kirkkoveisun laulamista kuilusta. Kuiluun heitettiin kranaatteja. Räjähteet eivät kuitenkaan räjähtäneet, joten teloittajat kaatoivat rojua kuiluun ja yrittivät pikaisesti järjestetyllä tulipalolla saada uhrit hengiltä. Se onnistuikin, kirkkoveisun laulu loppui.


Blogikirjoitus perustuu suurelta osin Elina Kahla - Irina Zatulovskaja Tuli ja valo - kertomuksia pyhistä naisista -kirjaan (2010). Martan ja Marian yhteisöön voi tutustua täällä. Yhteisö on tominut uudestaan vuodesta 1999.