18. marraskuuta 2014

Ajan hallintaa

"Jos ajattelet, miten monta sellaista tyhjää minuuttia päivään sisältyy, joina teemme jotakin vain siksi, että pelkäämme tyhjyyttä ja yksinoloa itsemme kanssa, huomaat, että on paljonkin sellaisia lyhyitä hetkiä, jotka voisivat kuulua sekä meille että Jumalalle samanaikaisesti."

Aika ei tunnu riittävän. Ehkä toisinaan sitä on liikaakin. Jotkut jopa puhuvat ajan tappamisesta.

Aika, mitä se edes on? Tiedän, kun ei kysytä, mutta kysyttäessä en enää tiedä, taisi eräs kirkkoisä tuskailla. Menneisyys ja tulevaisuus, nykyhetki ohuen ohuena välissä.

Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) Rukouskoulu-kirjassaan (1976) yritti tehdä selkoa ajasta ja sen hallinnasta. Juuri sen haltuun ottamisesta "elämän ristiriitojen, jännitystilojen ja kiireen" keskellä. "Voimme kontrolloida aikaa ja pysäyttää sen", metropoliitta peräti lupaa.

©Lars Ahlbäck

Tärkeä huomio. Aikaa ei tarvitsee jahdata. Kiireen tunto nousee juuri usein tästä. Yksi rukouselämän ja muunkin elämän ehto on kyky olla - rauhallisena ja vakaana. Edes hetken. Keskittyä.
[Aika] ei juokse meiltä karkuun, vaan meitä kohti. Oletpa keskittynyt seuraavaan minuuttiin tai oletpa siitä kokonaan tietämätön, se minuutti tulee sinulle... Ei siis ole tarvis yrittää hypätä nykyhetkestä tulevaisuuteen. Voimme vain yksinkertaisesti odottaa sitä paikoillamme ollen. Tässä mielessä voimme aivan hyvin pysyä vakaina paikoillamme ja kuitenkin liikkua ajassa, sillä aika itse liikkuu.
Ei se auta, jos junassa Helsingin ja Turun välillä kävelet viimeisestä vaunusta ensimmäiseen. Juna on perillä aikataulun mukaan tai ei. Ihminen usein kuitenkin luulee voivansa elää tuuman verran etuajassa.

Kiireen tunto luo rauhattomuutta. Metropoliitta korostaa, että hän puhuu tunteesta ja kokemuksesta. Joskus on tarve liikkua nopeammin, kiirehtiä vaikkapa junaan. Kiireen tunne ei vauhtia kuitenkaan kasvata. Ehdit, jos ehdit ja yrittää kannattaa.

Metropoliitta Antoni
©Церковный вестник
Kun Saksa oli miehittänyt Ranskan, toimin vastarintaliikkeessä. Kerran laskeutuessani maanalaisen rautatien asemalle poliisi otti minut kiinni... Minulla oli menneisyys, minulla oli tulevaisuus, ja minä liikuin edellisestä jälkimmäiseen kävellen reippaasti portaita alas. "Seis, esittäkää paperinne." Sinä hetkenä tapahtui monta asiaa. Ensiksi aloin ajatella hyvin nopeasti, tunteeni tulivat voimakkaiksi, aloin tuntea, että koko tilanne oli niin vapauttava ja värikylläinen, että milloinkaan ennen Métro Étoile -aseman alimmilla porrasaskelmilla en ole kokenut sellaista. Toiseksi huomasin, että minulla ei ollut menneisyyttä, sillä todellinen menneisyyteni oli sellainen, että siitä minut olisi ammuttu. Niin tuota menneisyyttä ei enää ollut olemassa. Sitä väärää menneisyyttä, josta olin valmis kertomaan, ei milloinkaan ollut olemassa...
Kaikki eivät saa osakseen ratkaisevia kokemuksia, paljastavia tilanteita. On kuitenkin harjoituksia, joiden avulla aikaa voi oppia hallitsemaan. Metropoliitta Antoni antaa seuraavan neuvon ja kehottaa harjaantumaan siinä.
Istuudu ja sano: "Nyt minä istun, en tee mitään. En tee mitään viiteen minuuttiin." Ja sitten rentoudu, ja koko tämä aika - et kestä sitä aluksi enempää kuin minuutin tai kaksi- muistuta itsellesi: "Olen tässä Jumalan edessä, oman itseni kanssa ja niiden huonekalujen keskellä, jotka ovat ympärilläni, olen aivan hiljaa mihinkään liikkumatta."
Ihminen joutuu heti höykytyksen kohteeksi. Tusinan verran asiota mieli kehottaa tekemään. Mikään ei saa vetää sinua pois. "Eikä edes äkilliseen tarmon puuskaan, joka ajaa sinua tekemään juuri nyt kaikkea sitä, mikä viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana on jäänyt tekemättä", muistutetaan.

©Death to The World

Maailma on sanana moniselitteinen. Maailma on Jumalan luoma, mutta samalla sanalla maailma kuvataan myös sekamelskaista maailmanmenoa. Orjuuttavaa todellisuutta, joka piiskaa vauhtiin. Oravanpyörä toisille, tai muinaisemmin ilmaistuna vallan, rahan ja seksin ruhtinaskunta.

Monesti ihminen ajattelee olevansa kuluttaja. Hän kuluttaa tuotteita, palveluita ja monesti myös kokemuksia. Tarkemmin ajateltuna itse kuluttaja kuluttaa itseään.

Metropoliitta Antoni on toisaalla opettanut hienosti luopumisen tuomasta vapaudesta. Eräs ihminen halusi kovasti kelloa. Hän otti sen käteensä ja puristi tiukasti päästämättä kellosta irti. "Nyt se on minun, yksin minun", hän mietti tyytyväisenä. Metropoliitta Antoni kuitenkin huomautti, että tämä ihminen on ehkä saanut kellon, mutta menettänyt kätensä.

Katsokaa kedon kukkia, sanoi Kristus. Ei yhtään huono ajatus. Ei myöskään kävely luonnossa tai puistossa. Näiden paikkojen puuttuessa katso puuta, ota vaikkapa märkä syyslehti käteesi. Työnnä kätesi mutaan. Ihaile toista ihmistä, hänen kasvonpiirteitään, tai ehkä käsiä. Tee tätä arasti, eikä pyhäinhäväistyksenä. Luontoa, muita ihmisiä ja lopulta itseään voi tosiaan häväistä.

©Antti Narmala

Elämä voi olla myrskyä. Monesti ihminen on myrskyn silmässä. Se raivoaa, mutta saattaa jopa tulla sisäpuolelle. Hiljentyminen on monen kaipaamaa. Se ehkä jopa vähän pelottaa. Kaivataan ja samalla vähän paetaan hiljaisuutta.

Vanha viisas sanonta kertoo, ettei puuhun voi kiivetä latvasta. Sopivasti, ei liikaa, eikä liian vähän, onkin jo toinen opetus.
Aloita huulten hiljaisuudesta, tunteitten hijaisuudesta, mielen hiljaisuudesta, ruumiin hiljaisuudesta. Mutta olisi erehdys kuvitella, että voisimme aloittaa korkeimmasta, sydämen ja mielen hiljaisuuudesta. Meidän on aloitetta hiljentämällä huulemme, hiljentämällä ruumiimme niin, että opimme pysymään hiljaa, vapautumaan jännittyneisyydestä. Meidän ei pidä olla hiljaa niin, että vaipuisimme päiväunelmiin ja velttouteen vaan niin - kuten venäläinen sananlasku sanoo - että olemme kuin viulun kieli, joka on viritetty niin, että siitä lähtee oikea sävel, ei viritetty liian tiukalle, jolloin kieli katkeaa, eikä liioin liian löysälle, jolloin siitä lähtee vain epämääräistä ääntä. Ja sen jälkeen meidän on opittava kuuntelemaan hiljaisuutta, olemaan ehdottoman hiljaa. Ehkä useammin kuin kuvittelemmekaan saamme havaita tosiksi Ilmestyskirjan sanat: "Minä seison ovella ja kolkutan."


Blogikirjoitus on osa kirjoitusten sarjaa Rukouskoulu-kirjasta. Metropoliitta Antonin elämään voi tutustua lyhyesti täällä.


11. marraskuuta 2014

Sielusta ja ruumista

Ihminen on sitä, mitä syö. Ja myös paljon enemmän. Kysymys sielusta ja ruumiista on yksi ihmisen suurista kysymyksistä. Matka sormenpäistä sielun syvyyksiin on pitkä.

Matka sormenpäistä sielun syvyyksiin on vajaa metri, saattaa joku tokaista. Riippuu toki vähän siitä mittaako etäisyyden päästä tai sydämestä. Yksi saattaa vähän virnistää sanaa sielu. Matkaa ei ehkä sittenkään mitata ihan näin.

Ihminen on "sekoitus", sielua ja ruumista, opettaa ortodoksinen kirkko. Voidaan myös käyttää sanoja hengellinen ja aineellinen, sisin ja uloin ja monella muullakin tavalla ilmaista tämä "sekoitus".

Ihminen elää "kaksinkertaisesti", sieluna ja ruumiina. Hän on yhdyssiteenä näkyväisen ja näkymättömän välillä. Sielu ja ruumis luotiin yhtä aikaa, opettaa ortodoksinen kirkko. Ei toista ensin ja toista sitten. Sielun ja ruumiin suhde on monesti köydenvetoa, kumpikaan ei kuitenkaan voi vedota ensisijaisuuteensa.

©dickuhne

Sielu sanana pohjautuu kreikkalaiseen psyyke sanaan. Tuttu varmaankin vaikka sanasta psykologia, joka menneessä tunnettiin juuri sielutieteenä. Sanan merkitys on paljon muutakin. Sielu sana viittaa pääosin elämään.

Latinaan siirrryttäessä sanana oli anima. Kyseisen sanan johdannainen tulee vastaan englanniksi sanassa animal. Ihmiset eivät ainoastaan elä, vaan myös eläimet.

Elämän merkkinä on monesti ollut hengitys tai veri. Jos hengitys toimii ja veri kulkee, silloin eletään. Raamattu kertoo kuinka Jumala muovasi maan tomua ja puhalsi tähän elämän henkäyksen. Ihmisestä tuli elävä olento. Veri on esillä monessakin yhteydessä juuri merkkinä elämästä.

Raamattu ei niinkään tarjoa teoriaa ihmisestä sieluna ja ruumiina. Tämä oli itsestäänselvyys ja tätä se myös on suuremmalle osalle ihmisistä.

Ihmisessä on yhtaikaa kaksi puolta. Ei niinkään eri osaa, vaan enemmänkin kaksi puolta. Ikään kuin ykseys, eikä jonkinlainen summa.  "Se henkinen puoli...",  on pelissä mukana, kuten urheiluvalmentajat hyvin tietävät, eikä vain kroppa, ilmaistakseni asian hyvin vapaasti.

Monesti ajatellaan sielun olevan ruumiissa. Toki voi myös ajatella ruumiin olevan sielussa. Tämä on jo hieman erilainen tapa lähestyä aihetta. Sielu on eräänlainen muoto.

Silmät, sielun peili

Ihmisen sukulaisuus muuhun elämään on hyvin läheinen. Jo varhain kuitenkin oivalllettiin, ettei ihminen ollut aivan samanlainen. Se että eläimillä on sielunsa onkin aivan perusaapista ortodoksiselle kirkolle. Sielun korkein alue - mieli, järki ja tietoisuus - on jo eri asia.

Ihmiselämä ei ole ikään kuin vieraalta planeetalta. Ihmisen erilleen vetäminen muusta elämästä ei ole oikein. Suuntaus ei ollut kristillisen materialismin mukaista, kuten ortodoksipappi Sergei Bulgakov (k. 1944) kannan ilmaisi.

Ortodoksiselle kirkolle ihminen on suurenmoinen, mutta hänen jalkansa ovat silti mudassa. Ortodoksinen usko lähestyy ihmisen erityisyyttä juuri korostamalla sielun korkeimpia kykyjä. Mieli tai järki vähitellen eriytyi omaksi aiheekseen. Usein käytetään sanaa nous, hengellinen ymmärrys tai mieli.

Sana nous on aika lailla epämääräinen, ja syystäkin. Se viittaa mielen ja järjen korkeimpiin - tai ehkä paremmin sanottuna syvimpiin - ja kuolemattomiin alueisiin. Tähän korkeuteen pääsee armon varassa ja se vie "sydämen" syvyyksiin.

Vankila

Ortodoksinen kirkko muistuttaa, että ihminen on ihminen suhteessa Jumalaan. Kuvaavaa on, että juuri ihmisen halutessa olla vain ihminen, syntyy kaikkein epäinhimillisintä. Vain Jumalan varassa on paljon puhuttu sielun kuolemattomuus, itsessään se ei ole kuolematon.

Nykyaikana käydään kovaa kamppailua ihmisestä. Käsitykset ihmisestä ovat lukuisat, ja hän on muuttunut jonkinlaiseksi roolien oireeksi. Ihminen on alati itsekseen tulemisen liikkeessä ja tätä päättömällä tavalla. Näin käy, kun ihminen kieltää juurensa.

Ortodoksinen kirkko on oppinut tuntemaan ihmisen hyvin. Ihmisen suuruus, hyvässä sekä pahassa on tuttua. Pohjimmiltaan ihminen pysyy itselleen salaisuutena. Ihminen sekä tuttu että tuntematon. Tuttu monella tavalla ja silti niin tuntematon.
 
Ihminen on pohjimmiltaan salaisuus. Onhan ihmisen syvyyksissä kuva, joka heijastaa itse Luojaa. Suuri salaisuus, muttei siis heitteillä.

Rukous
Vasili Surikovin maalaus

Suhde Jumalaan on mitä inhimillisintä ihmisessä. Ilman tätä elämänlankaa kaikki vääristyy. Lankeemus on paljolti juuri ihmisen halua olla ihminen ilman Jumalaa. Tai kuten kreikkalaiset kirkkoisät olisivat suunnilleen sanoneet: jumala ilman Jumalaa.

Ylpeä itseriittoisuus - muista ihmisistä ja Jumalasta on jotain äärimmäisen pahaa. Ajattelen, siis olen - on helposti mitä suurinta itsekkyyttä ja se pirstouttaa. Syystäkin tie elämään Kristuksen mukaan alkaa "itsensä" kieltämisessä, vihaamisessa ja hukkaamisessa.

Kasvoissa taitaa olla eniten ihmiskehon lihaksista. Toki voi peilissä tuijoitella omia kasvojaan, mutta elämä löytyy toisista kasvoista. Totuudella on kasvot, opettaa ortodoksinen kirkko.

Kristuksen ikoni


1. marraskuuta 2014

Sisintä kohti

"Rukouksen ei välttämättä tarvitse olla mikään suuri liturginen taidonnäyte, mutta sen pitää olla aito, ja sen pitää täysin ilmentää sitä, mitä tahdot sanoa..."

Aitous ja pyrkimys olla aito, siinäpä haastetta. Moni ihminen lähes vannoo olevansa aito. Paljon aikaa kuluu ihmisen todistellessa aitouttaan muille ja varmaan myös vähän itselleenkin. Pyrkimys miellettyyn yksilölliseen aitouteen riivaa lukuisia.

Aitous ei tunnu löytyvän esimerkiksi shoppailemalla. Eivät vaikkapa älypuhelimen väri, merkki tai malli kerro mitään oleellista juuri sinusta. Ihan kuin tietty merkkivaate olisi jotenkin erityisen aito. Tämä ja monet muut luulot palvelevat ihan muita voimia.

Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) Rukouskoulu-kirjassaan (1976) Sisintä kohti -luvussa antaa hyviä ja raikkaita eväitä etsiä ominta sisintä - ja sen kautta itse Jumalaa.

Rukousnauha
©Doxologia.ro

Ihminen kaipaa, unelmoi. Muistaa. Utelee. Kaikenlaisin tavoin ihminen kurottautuu. Ihmisen sydän ei ole tyhjiö. Mielikään ei oikeastaan koskaan ole hiljaa.

Suu paljastaa lopulta sen, mitä sydän on täynnä ja millä se on täytetty. Sydän ja suu lähekkäin. Tämä on hyvä luonnehdinta aitoudesta, vilpittömyydestä.

Metropoliitta Antoni muistuttaa, että nyt on otettava suunta. "Ei voi mennä sisintä kohti, jos on kokonaan suuntautunut ulospäin", hän tähdentää.
Yritä tehdä eräs koe... Koeta varata aikaa ollaaksesi yksin itsesi kanssa. Sulje ovi ja istuudu huoneeseesi joskus, kun sinulla ei ole muuta tekemistä. Sano: "Nyt olen itseni kanssa." Istu vain hiljaa itseksesi. Hämmästyttävän lyhyen ajan kuluttua melko varmasti pitkästyt. Tämä opettaa meille erään hyvin hyödyllisen asian. Se osoittaa meille, että jos oltuamme kymmenen minuuttia yksin, vain itsemme kanssa, pitkästymme...
Miksi näin? Siksi, että meillä on niin vähän annettavaa itsellemme ajatuksen, tunteen ja elämän ravinnoksi. Jos tutkit elämääsi tarkasti, niin huomaat melko pian, että me tuskin koskaan elämme sisältä ulospäin, sen sijaan me vastaamme ärsykkeisiin. Me toisin sanoen elämme heijastaen, reagoiden ulkopuolisiin ärsykkeisiin... Miten harvoin elämmekään niistä aarteista, joita tiedämme sisimmässämme olevan.
Metropoliitta Antoni
©BBC

Ilman hengitystä ei elä, eikä oikeastaan ilman rukoustakaan. Matkalla kohti sisintä rukous on tärkein väline. Metropoliitta Antoni kertoo kolmesta rukouksen tavasta. Kyse on siis avusta löytää juuri aito ja oma äänensä rukouksessa.

Ihminen voi rukoilla omin sanoin, ilman sen suurempaa valmistelua. Toisaalta on olemassa lyhyitä ja tiiviitä rukouksia. On myös olemassa valmiita rukouksia, rukouskirjasta tuttuja.

Kaikkia tarvitaan. Yksin tunteen varassa ei voi olla, toisaalta valmiit rukoukset jäävät joskus etäisiksi. Jatkuvat lyhyet rukoukset voivat alkuun uuvuttaa tottumatonta.

Metropoliitta Antoni muistuttaa yhdestä vaivihkaisesta asiasta. On aina syytä muistaa, että rukouksen sanat velvoittavat. Sanojen lateleminen sai jo itse Kristuksen tuomion. Aitojen sanojen löytyminen saatta jopa vähän pelottaa.

Sanojen lausuminen tulee "hinnalla". Syystäkin ihminen pelkää. Kaikenlaisen mietiskelyn ja henkisyyden suosio perustuu juuri leppoisuuteen, harvemmin se panee elämän päälaelleen. Se voi jopa olla oman minuuden itsekästä koristelua.
Rukouksen sanoilla on se ominaisuus, että ne aina velvoittavat. Ei voi yksinkertaisesti lausua rukousanoja ilman, että niihin sisältyy velvollisuus ja lupaus: "Jos sanon näin, tilaisuuden tullen myös teen niin." Jos sanot Jumalalle: "Herra, millä hinnalla hyvänsä pelasta minut", sinun on muistettava panna siihen mukaan koko tahtosi. Jonakin päivänä näet Jumala sanoo: "Tämä on se hinta, joka sinun on maksettava." Muinaiset kirjoittajat ovat sanonneet: "Anna veresi niin Jumala antaa Hengen." Tämä on se hinta...
Ilman rukouksen "happea" usko muuttuu helposti aatteeksi tai jopa "vaatteeksi". Ilman rukousta "tukehtuu". - See more at: http://sanapapilta.blogspot.fi/2013/04/rukouksesta.html#sthash.2zdgNsvR.dpuf
Ilman rukouksen "happea" usko muuttuu helposti aatteeksi tai jopa "vaatteeksi". Ilman rukousta "tukehtuu". - See more at: http://sanapapilta.blogspot.fi/2013/04/rukouksesta.html#sthash.2zdgNsvR.dpuf
Ilman rukouksen "happea" usko muuttuu helposti aatteeksi tai jopa "vaatteeksi". Ilman rukousta "tukehtuu". - See more at: http://sanapapilta.blogspot.fi/2013/04/rukouksesta.html#sthash.2zdgNsvR.dpuf
Ilman rukouksen "happea" usko muuttuu helposti aatteeksi tai jopa "vaatteeksi". Ilman rukousta "tukehtuu". - See more at: http://sanapapilta.blogspot.fi/2013/04/rukouksesta.html#sthash.2zdgNsvR.dpuf
Ikoni 1300-luvulta
Pravoslavie.ru

Oman äänensä löytäminen on ensiarvoisen tärkeää. Ehkäpä se tarkoittaa vain hiljaa olemista. Ehkä vähitellen arka Herra, armahda -kuiskaus. Toki saattaa olla, ettei puheelle tule loppua.

Ihminen saattaa olla jotenkin yksin. Ehkä hän on jo kauan ollut tätä. Hymyä toki riittää muille, mutta omissa oloissa mieli synkistyy. Ulkopuolisuuden kokemus on vahva, myös uskon saralla. Epätoivokin tuttua.

Yleisellä tasolla on vaikeaa opastaa näissä asioissa. Metropoliitta Antonin ajatus siitä, että on olemassa "sellainen epätoivon aste, mihin yhtyy täydellinen toivo" voi olla lohdullinen. Jumalalle voi huutaa, epätoivoisen toivolla.
Jos epätoivomme tulee kyllin syvältä, jos se mitä pyydämme ja itkemme on niin olennaista, että siihen sisältyvät kaikki elämämme tarpeet, silloin löydämme rukoussanat ja kykenemme tavoittamaan rukouksen ytimen: me kohtaamme Jumalan.
©Leppävirtaa

Tärkeää on myös kyetä lepäämään hengellisesti. Ei niinkään ottaa vapaapäivää uskosta, vaan levätä Jumalan kanssa. Huumorilla eräs teologi kertoi, kuinka häntä epäiltiin ateistiksi, kun hän ei lounaalla puhunut jumalallisista asioista.

Yksi vaara on "hengellinen ruuansulatushäiriö". Vielä vaarallisempi on lähes demoninen "hengellinen ahneus".
Käännä vain katseesi Jumalan puoleen ja hymyile hänelle. On hetkiä, jolloin voit sanoa Jumalalle: "Minun yksinkertaisesti täytyy levätä, en jaksa olla kanssasi koko aikaa." Tämä on täysin totta. Et vielä kykene kestämään Jumalan seuraa koko aikaa. Hyvä on, sano hänelle niin. Jumala tietää sen aivan hyvin, mitä tahansa teetkin. Mene yksiksesi ja sano: "Nyt lepään. Hetkiseksi suostun olemaan vähemmän jumalinen." Tällä tavalla voimme levätä ja katsella asioita, jotka ovat myös Jumalan: puita, rakennuksia... 


Blogikirjoitus on osa kirjoitusten sarjaa Rukouskoulu-kirjasta. Metropoliitta Antonin elämään voi tutustua lyhyesti täällä.