25. kesäkuuta 2014

Kirkkokäyttäytyminen

Kirkkokäyttäytyminen mietityttää monia. Se on ikuisuusaihe. Monelle asia aiheuttaa epävarmuutta ja voi jopa nostaa kynnystä tulla jumalanpalvelukseen. Jo näistä syistä on aiheellista tuoda asiasta muutamia näkökohtia.

Kirkossa käyminen on tärkeää. Kaikki ovat tervetulleita jumalanpalveluksiin - ehdoitta ja poikkeuksetta.

Itse Kristus kutsuu meitä: "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon." (Matt. 11:28) Eräässä paastojumalanpalveluksessa julistetaan: "Kristuksen valkeus säteilee kaikille." Palvelukset ovat kaikkia varten.

Kristus
©Wikipedia

Lyhyt kertomus korostaa kirkossa käymisen tärkeyttä.

Eräs herra ihmetteli palvelijansa ahkeraa osallistumista jumalanpalveluksiin. Miksi käyt niin usein kirkossa, herra kysyi toruvasti.

Sanomatta mitään palvelija otti hehkuvasta hiilloksesta hiilen erilleen. Hiilen hehku hiipui ja se mustui. Hetken päästä palvelija nosti mustuneen hiilen takaisin hiillokseen, ja taas se hehkui. Tämän vuoksi käyn useasti kirkossa, palvelija vastasi.

Tule jumalanpalvelukseen, se on tärkeintä. Älä murehdi käyttäytymistä liikaa. Toki on joitakin perustapoja ja käytäntöjä. Yleisen käyttäytymisen suhteen on vain muistettava, että ihminen astuu pyhään paikkaan.

Väitän, että jumalanpalveluksissa kaikista tavoista huolimatta on vähemmän paineita, ehtoja ja sääntöjä kuin "maailmassa". Hauska on 300-luvun kirkkoisän Gregorios Teologin kehu hyvin käyttäytyvästä äidistään - äiti ei nimittäin koskaan sylkenyt lattialle kirkossa.

Ristinmerkki, kynttilöiden sytyttäminen ja ikonien kunnioitus ovat yleisiä tapoja. Ne oppii helposti.

Tule jumalanpalvelukseen, se on tärkeintä. Tätä sietää toistaa...

Ortodoksisiin jumalanpalveluksiin osallistutaan seisten. Se on kunnioituksen osoitus Herran huonetta kohtaan ja samalla osoitus, että olemme kääntyneet kulkemaan tietä kohti häntä. Seisominen on myös ihmisen luonnollisin rukousasento, itse asiassa asennoista raamatullisin. Toki jumalanpalveluksissa myös istutaan.

Nykyihminen istuu paljon. On väitetty, että päivästä lähes kymmenen tuntia kuluu istuallaan. Määrä alkaa olla jo terveyshaitta.

Monet hämmästelevät sitä, että ortodoksisessa kirkossa seistään jumalanpalveluksissa. Hämmästely on ymmärrettävää, sillä tosiaan nykyihminen istuu paljon - sekä töissä että vapaa-aikana.

"Kyse on vain tavasta", saattaa joku huomauttaa. Näin, onkin. Kyllä ortodoksinen kirkko tämän tietää sanomattakin. Huomoitavaa on kuitenkin se, että seisomisessa on kyse itse Kristuksen ja apostolien asennosta rukoilla.

Kun seisotte...

Itsestäänselvyytenä todetaankin: "Kun seisotte rukoilemassa..." (Mark. 11:25) Seisominen on mitä raamatullisin rukousasento, samaa ei voi sanoa istumisesta. Seisominen on siis ollut tavallisin rukousasento alusta saakka, läpi vuosituhansien.

Miksi sitten seisoa jumalanpalveluksissa? Perinteen velvoittavuuden lisäksi mieleeni nousee ainakin kolme seikkaa.

Seisominen on kunnioituksen osoittamista. Tällaista ilmenee jo ihan arkielämässä lukuisissa esimerkeissä. Se on varmaan tuttua kaikille, elämän eri aloilta. Mitä suuremmassa määrin ihmisen on syytä seistä kunnioittavasti Luojansa edessä, erityisesti jumalanpalveluksissa, häntä rukoillessaan.

Kristinuskon varhaisimpia nimiä oli yksinkertaisesti tie. Seisominen jumalanpalveluksessa kertoo ihmisen oleva tällä tiellä. Vaelluksen suunta tulee ilmi siinä, että jumalanpalveluksessa menosuunta on käännetty kohti alttaria. Kristitty ei siis harhaile sinne tänne.

Kasteesta
©Pravoslavie.ru

Jo kasteessa tämä tulee ilmi. Kasteessa tapahtuva perustavanlaatuinen suunnanotto on syvällinen. Kasteelle tuleva luopuu "kiusaajasta ja kaikista hänen toimistaan ja sanansaattajistaan, kaikesta hänen palvelemisestaan ja korskeudestaan", kuten papin käsikirja asian ilmaisee. Tämän jälkeen kastettava asettuu Kristuksen puolelle ja tunnustaa uskonsa häneen. Luopuminen ja asettuminen ilmaistaan ensiksi kääntymällä poispäin ja sitten kääntymällä kohti alttaria. Tätä kaikkea seisominen ilmentää - tiellä olemista, elämän suuntaa ja selän kääntämistä pahalle.

Seisominen edesauttaa valppautta. Hyvä asento antaa rukoilijalle valppaan ja keskittyneen mielen. Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) vertasi aikanaan seisomista vartiosotilaan valppauteen seisoessaan vartiossa - pitkiäkin aikoja. Tottuminen seisomiseen vaatii aikaa ja kilvoittelua. Tasajaloin ja jalat hartioiden leveydellä on hyvä asento. Kyse ei kuitenkaan ole vain asennosta, vaan myös asenteesta.

Hämmästelin kerran jääkiekko-ottelussa, kuinka seisomapaikoilla olevat seisoivat kiltisti yli kahden tunnin mittaisen ottelun, mutta jumalanpalveluksissa jo vartti tuntuu olevan monelle tuskaa.

Kuorolaisia Moskovassa
©Российский православный университет

Väsymyksen, korkean iän, sairauden tai muiden vaivojen johdosta saa myös istua, vaikka lähes koko jumalanpalveluksen.

Tärkeintä on, että tulee jumalanpalvelukseen. Eräs venäläinen piispa muistutti: "On parempi istuen ajatella Jumalaa, kuin seisoen ajatella jalkojaan." Tämä ei silti tarkoita, että seisomisen ensisijaisuudesta rukousasentona jumalanpalveluksessa luovuttaisiin. On hyvä muistaa, että on myös kohtia jumalanpalveluksissa missä istuminen on täysin sopivaa ja sallittua.
"Seisokaamme hyvin, seisokaamme pelvossa, ottakaamme vaarin..." (Jumalallisesta liturgiasta)


15. kesäkuuta 2014

Tee itsestäsi mestariajattelija

Monesti luvataan suuria. Tyyneyttä sekä tehokkuutta, rauhaa sekä rahaa. Käsiteltävänä on virtahevoista olohuoneissa aina makuhuoneen petoihin. Oma-apu oppaita löytyy runsaasti.

Yksi mielenkiintoinen ja antoisa opas usein aika lailla kirjavassa valikoimassa on filosofi Lauri Järvilehdon (s. 1977) Tee itsestäsi mestariajattelija -kirja (2012).

Järvilehto
©Lauri Järvilehto

Itse luin kirjaa uskonasiosta ajattelevana henkilönä. Eikä vain ajattelevana, vaan myös pappina niistä opettavana. Varmaankin halinnon virkamies tai vaikkapa taitelija soveltaisi omilla tavoillaan kirjan antia elämiinsä.

Ajattelin esitellä lyhyesti osan kirjan annista yhden ortodoksipapin näkökulmasta. Paljon on kyse kirjan herättämistä ajatuskuluista.

Kirjan monet oivalliset ja käytännölliset neuvot löytyvät kirjasta lukemalla sen. Monissa kohdissa saa hyviä oivalluksia ja neuvoja ajattelutyön kirkastamiseksi. Yksi tärkein. Älä koskaan ole ilman muistiinpanovälineitä - olkoon se kynä ja paperi tai älypuhelin.

Ensimmäisenä kävi mielessä kutsu rakastaa Jumalaa joka solulla, myös aivosoluilla. Näin voisi sanoa, lainaten vapaasti Pentti Saarikosken (k. 1983) Evankeliumista Matteuksen mukaan -käännöstä. Vaikkei ajattelu ole vain yksin soluja. Tämä onkin yksi kirjan annista itselleni.
Poikkeuksetta jokainen tutkittu maailman huipputekijä, oli kyse sitten urheilijoista, muusikoista tai tieteentekijöistä, oli harjoitellut omalla alallaan määrätietoisesti vähintään kymmenentuhatta tuntia. Toisin sanoen, huipputekijät olivat harjoitelleet määrätietoisesti ainakin kolme tuntia päivässä kymmennen vuoden ajan... Se on aika paljon hääräämistä yhden asian parissa. Tällä hetkellä keskimääräinen länsimainen ihminen käyttää tämän verran aikaa päivittäin lähinnä televisiota katsellen.
Kerrotaan, että Tuomas Akvinolainen (k. 1274) nuorukaisena suututti perheensä. Tuomas halusi yksinkertaiseksi munkiksi. Kylläkin oppineeksi, muttei perheen toivomaksi rikkaaksi luostarinjohtajaksi. Perhe yritti saada Tuomaan "järkiinsä" lukitsemalla hänet suvun linnaan.

Tuomaan veljet lähettivät nuoren naisen - ilotytön - häntä viettelemään. Tuomas taisi viskoa palavan puupalasen naisen suntaan. Melkein vuoden Tuomas vietti tässä kotiarestissa ja oppi tuona aikana ulkoa Raamatun ja Sentenssit-oppikirjan neljä kirjaa. Keskimääräinen länsimainen mies olisi varmaan valinnut naisen...

Tuomas-esimerkki on ehkä hieman kömpelö. Kyse on kuitenkin esimerkki valinnan merkityksestä. Myös muistutus ajankäytöstä. Esimerkki ei muuten ole kirjasta, mutta monesti kirja tuo esiin juuri ajankäytön, toimeen tarttumisen, suunnitelmallisuuden ja kutsumuksen merkityksen.

Kani ja sorsa.
©Wikipedia

Nykyihminen kuullessaan parikymppisen Tuomaan kokemasta suhtautuu siihen lähes ymmärtämättömänä. Väittäisin nykyihmisen aatosten Tuomaasta kertovan ivallisesti enemmänkin nykyihmisestä, kuin Tuomaasta.
Yksikään ihminen ei ole äitinsä kohdusta maailmaan putkahdettuaan säveltänyt sinfoniaa tai sprintannut satasen maailmanennätystä. Itse asiassa joka ikinen iikka on osannut syntyessään kaksi asiaa: pitää meteliä ja hamuta sapuskaa...
Harjoitus tekee mestarin, kertoo sanonta. Toki ei mikä tahansa sutiminen, kirja muistuttaakin, ja aiheesta. Moni maratonille pyrkinyt on harjoittelussa telonut polvensa jo parissa kuukaudessa. Liikaa ja liian nopeasti. Moni hengellistä elämää kaivannut on toisaalta saanut hengellisen ähkyn.

Tie sohvalta maratonille käy rauhallisen kävelyn kautta. Tie syvälliseen hengelliseen elämään kulkee viisiminuuttisten iltarukousten ja sunnuntaisten jumalanpalvelusten kautta. Hengelliset suurteokset saattavat jopa olla haitaksi alussa ja ennenaikaisina. Ensikertalainen pianon äärellä ei aloita Frédéric Chopinilla (k. 1849) ja rukousta aloitteleva nousee ja tekee ristinmerkin.

Tämä ei ole piippu

Intuitiosta puhutaan usein. Näppituntuma arkisemmin ilmaistuna. Toki monet vannovat kylmään järkeen, eikä puhu eikä pussaa. Tunneihminen sen sijaan pohtimatta pussaa ja puhuu päättömästi. Vastakkainasettelu on kuitenkin turhaa, eikä vastaa todellisuutta. Ajattelun kolme tapaa on juuri järki, tunne ja intuitio.

Hieman lukuja. Tietoinen puoli mieltä osaa käsitellä viidestä seitsemään asiaa. Arkisemmin ilmaistuna ihminen osaa kiinnittää huomionsa noin seitsemään asiaan kerrallaan. Siinä onpi tietoisuuden rajat.

Esimerkiksi kolmen lapsen hoito kotona vie lähes koko huomion. Yhdellä on nälkä, toinen huutaa pyyhkimään. Jo tässä vaiheessa on viisi asiaa viemässä huomioita. Jauheliha tirisee paistinpannulla ja puhelin soi. Seitsemän on siis jo koossa.

Ihmisen ajattelun suuruus piileekin pinnan alla. Tiedostamaton on syvyyksien syvyys. Taas lukuja. Tietoisen mielen teho on noin 40 bittiä sekunnissa. Tiedostamaton yltää huikeaan 11,2 miljoonaa bittiä sekunnissa.

Intuitio on, mutkat suoristaen, tiedostamattoman ihmiselle ilmaisema näppituntuma. Tässä tiedostamattomassa se suuri ajatustyö tehdään. Syystäkin muistiinpanovälineitä on syytä kantaa mukana. Korjuu ei usein katso aikaa eikä paikkaa. Kirjan mukaan on jopa suihkua kestäviä muistiinpanovälineitä.

Newman
©Signum

Tarkoitus ei ole harrastaa pikkunäppärää uskon puolustelua, mutta eräs ajatus kävi mielessä. Toki kaikenlaista hassuakin käy mielessä.

Ihmisyyden näppituntuma on, että Jumala on olemassa. Jo muinaisuudessa tämä oivallettiin. Ei oikein löytynyt ihmisiä missään ilman jotain jumaluutta. Jo varhain myös tajuttiin, ettei akkojen tarut kauan kantaneet, mutta että aavistus korkeimmasta jostakin istui lujasti.

Eriäviäkin aatoksia toki esiintyy, erityisesti nykyaikana. Miljardien ja taas miljardien kymmenisen miljoonaa sekunnissa bittiä työstävä "näppituntuma" on kuitenkin aika lailla selvä. Ei vain muinaisuudessa, vaan myös tänään. Vastaväitteet vaikuttavat välillä hieman nipotukselta ja viisastelulta. Ehkäpä joskus ihmetellään miten ihminen saattoi luottaa niihin.

Valoa on tarpeeksi niille, jotka haluavat nähdä, ja tarpeeksi pimeyttä on niille, jotka eivät halua nähdä, on muistutettu.

"Kymmenentuhatta vaikeutta ei luo yhtäkään epäilystä...”, kuuluisasti pohti toisaalta John Henry Newman (k. 1890).


1. kesäkuuta 2014

Kuulin lumen satavan

Vauva, juuri syöneenä ja kylläisenä lepäämässä äitinsä sylissä. En keksi parempaa tapaa kuvata levollisuutta. Levollisuutta varpaisiin asti.

Nykymaailma on hyvin meluisa. Monella tapaa meluisa. Pienet äänet peittyvät melun alle. Siellä täällä huutavat mainokset. Kiihkoilija korottaa äänensä. Saarnastuolista jyrisee. Desibelejä ympäriinsä. Ääni on jopa jäänyt vauhdissa toiseksi.

Maailman äänitaso on ennenkuulumaton, ihan kirjamellisesti. Ei kovinkaan kauan sitten ympäristön kovin ääni oli kirkonkellojen soitto. Vain tykit ja ukkonen veivät voiton kellojen soitosta.

©Pravoslavie.ru

Toki vaikkapa Ranskan vallankumoushallitus 1700-luvun lopussa takavarikoi tuhansia kirkonkelloja. Pyrkimys oli saada voitto kirkkojen "akustisesta vallasta". Ja jäiväthän vallankumouksellisten rummut äänessä kakkosiksi.
Olen kuullut lumen satavan. Silloin oli talvinen iltapäivä Uppsalassa. Olin polkenut huojuen kotiin... yliopiston kirjastosta, epätavallisen tiuhan lumisateen lävitse, laittanut polkupyörän telineeseensä, ottanut kirjakassin ja silloin se tapahtui...
Ruotsin akatemian jäsen ja historijoitsia Peter Englund (s. 1957) kertoo yllä eräästä nuoruutensa illasta. Olen kuullut lumen satavan, hän kertoo. Se tapahtui "hiljaisuuden äkkinäisessä ikkunassa".
Hetken verran läheinen katu oli autoton eikä lähelläni ollut ketään, ja samalla tuuli tyyntyi. Ei kuulunut lainkaan ääniä. Siinä olin vain minä, yksin kaiken valkoisen keskellä. Ja tässä hiljaisuuden äkkinäisessä ikkunassa havaitsin jotakin, jota en ollut aiemmin kuullut, ja seisahduin, aivan hiljaa, sillä kahlaavat askeleeni, vieläpä hengitykseni, olivat äänekkäämpiä kuin se. Se oli hyvin, hyvin rahisevaa ääntä, täysin suuntaamatonta, kuin heikkoa tinnitusta, ja kesti muutaman sekunnin ennen kuin käsitin. Kuulin lumen satavan..."
Hiljaisuutta ei oikein ole. Jo lumisateella on äänensä. Hiljaisuutta ei ainakaan täällä puolen ole. Ihmisen äänimaisema on kuitenkin muuttunut valtavasti. Ratkaisevalla tavalla. Ihminen ei usein edes tiedä miltä jotkin asiat kuulostavat. Elämän pienet äänet. "Se on saanut meidät unohtamaan sen, että niillä on ääni", Englund kirjoittaa.

Englund
©Svenska Dagbladet
©Oskar Kullander

Vanhassa maailmassa ääniä oli ja paljon. Työtä, eloa ja kaikenlaista kuului sekä maaseudulla että kasvavissa kaupungeissa. Yksi merkittävä syy äänen muuttumiseksi meluksi oli vapaa-ajan ja työn erottaminen toisistaan.

Kaupunkien vaurastunut väki erotti kasvavassa määrin työn ja muun elämän toisistaan. Enää ei asuttu verstaalla. Asunnolla se kaipasi lepoa, rauhaa ja juuri uutuutta, hiljaisuutta.

"Akustinen vallankumous" oli jo nurkan takana. Höyrykone, pian sähkömoottori ja polttomoottori. Työnteko sai monet kuuroiksi.

"Äänen volyymia on kierretty ylös ja ylös, pahan kierteenä", on Englundin arvioi. Äänimaisema on kovin erilainen nyt. Ihminen ei ole niinkään siirtynyt hiljaisesta maailmasta meluisaan. Hiljaisuus on jo nykyään jopa muuttunut tuotteeksi ja ostettavaksi "kokemukseksi".

Ääniä on aina ollut, kuurous on nykyään kuitenkin erityislaatuista. Esimerkiksi jo mainituilla kirkonkelloilla oli aikanaan "ääni". Nobelkirjailija Aleksandr Solženitsyn (k. 2008) sanoi kirkonkellojen soiton pidättäneen ihmisiä "laskeutumasta nelin kontin".

Ääni on siis merkityksellinen. Pienet ja suuretkin, kirkonkellotkin. Niillä on ääni ja sitten ääni. Täytyy kuulla ja kuunnella, voisi sanoa.

Taivaan kellot
©Wikipedia

Ortodoksinen kirkko on täynnä "pyhää melua". Se ei kuitenkaan ole meluisa kirkko. Viisas ortodoksipappi kirjoitti kerran jumalanpalveluksen äänen ja menon "tulkitsevan hiljaisuutta", ei niinkään peittävän tai pelkäävän sitä.

Ortodoksinen usko ja elämä kulkee enemmänkin keskitietä. "Between Utopia and Escape", kuten ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) osuvasti nimesi yhden luentonsa ortodoksisen kirkon tiestä läpi meluisan ja vauhdikkaan nykymaailman. Ei satumaata, eikä myöskään pakoilua.

Ehkä alku löytyy vaikkapa kävelyssä. Pienessä rauhallisessa kävelyssä, jopa kaupungissa. Erityisesti pienten, mutta myös suurten äänien seasssa. Iltaisin tai miksei aamuvarhaisella.

Alku löytyy myös rukouksessa, ehkä jo kävellessä. Vaikkapa siinä, että on hiljaa. Ehkäpä Jumala on yrittänyt jo kauan saada puheenvuoroa...

Ihmisellä voi toisaalta olla tarvetta huutaa Jumalalle. Huutaa ja itkeä. Ehkäpä joku on joutunut liian kauan käyttämään muiden sanoja tai "hurskaasti" ollut hiljaa. Oma sisin ääni on jopa melkein unohtunut.

Hiljaisuuden ja pienten äänten äärellä huomaa puhuttelun. Se puhuttelee ihmistä. "Bit before it", sanoi eräs tiedemies nokkelaasti. Perinteisemmin sanottuna: "Alussa oli Sana..."

©Lars Ahlbäck

Blogikirjoitus on saanut innoituksensa Peter Englundin Hiljaisuuden historia -kirjan (2005) kahdesta kirjoituksesta. Ne ovat "Hiljaisuuden historiasta" ja "Ikävystymisen historiasta".

"Hiljaisuuden historia on kirjoituskokoelma, jossa autioille kaduille putoavat lumihiutaleet vievät menneisyyden äänimaailmaan. Ruuvimeisseli, paperiliitin, hammasharja ja näyteikkuna kertovat omat tarinansa, samoin silmälasit, jotka osaltaan tekivät teollisen vallankumouksen mahdolliseksi. Maailman ensimmäinen finanssikupla versoo tulppaaninsipuleista, muodin vaihtelut ja eri aikojen kauneusihanteet muokkaavat naisen vartaloa..."