11. marraskuuta 2014

Sielusta ja ruumista

Ihminen on sitä, mitä syö. Ja myös paljon enemmän. Kysymys sielusta ja ruumiista on yksi ihmisen suurista kysymyksistä. Matka sormenpäistä sielun syvyyksiin on pitkä.

Matka sormenpäistä sielun syvyyksiin on vajaa metri, saattaa joku tokaista. Riippuu toki vähän siitä mittaako etäisyyden päästä tai sydämestä. Yksi saattaa vähän virnistää sanaa sielu. Matkaa ei ehkä sittenkään mitata ihan näin.

Ihminen on "sekoitus", sielua ja ruumista, opettaa ortodoksinen kirkko. Voidaan myös käyttää sanoja hengellinen ja aineellinen, sisin ja uloin ja monella muullakin tavalla ilmaista tämä "sekoitus".

Ihminen elää "kaksinkertaisesti", sieluna ja ruumiina. Hän on yhdyssiteenä näkyväisen ja näkymättömän välillä. Sielu ja ruumis luotiin yhtä aikaa, opettaa ortodoksinen kirkko. Ei toista ensin ja toista sitten. Sielun ja ruumiin suhde on monesti köydenvetoa, kumpikaan ei kuitenkaan voi vedota ensisijaisuuteensa.

©dickuhne

Sielu sanana pohjautuu kreikkalaiseen psyyke sanaan. Tuttu varmaankin vaikka sanasta psykologia, joka menneessä tunnettiin juuri sielutieteenä. Sanan merkitys on paljon muutakin. Sielu sana viittaa pääosin elämään.

Latinaan siirrryttäessä sanana oli anima. Kyseisen sanan johdannainen tulee vastaan englanniksi sanassa animal. Ihmiset eivät ainoastaan elä, vaan myös eläimet.

Elämän merkkinä on monesti ollut hengitys tai veri. Jos hengitys toimii ja veri kulkee, silloin eletään. Raamattu kertoo kuinka Jumala muovasi maan tomua ja puhalsi tähän elämän henkäyksen. Ihmisestä tuli elävä olento. Veri on esillä monessakin yhteydessä juuri merkkinä elämästä.

Raamattu ei niinkään tarjoa teoriaa ihmisestä sieluna ja ruumiina. Tämä oli itsestäänselvyys ja tätä se myös on suuremmalle osalle ihmisistä.

Ihmisessä on yhtaikaa kaksi puolta. Ei niinkään eri osaa, vaan enemmänkin kaksi puolta. Ikään kuin ykseys, eikä jonkinlainen summa.  "Se henkinen puoli...",  on pelissä mukana, kuten urheiluvalmentajat hyvin tietävät, eikä vain kroppa, ilmaistakseni asian hyvin vapaasti.

Monesti ajatellaan sielun olevan ruumiissa. Toki voi myös ajatella ruumiin olevan sielussa. Tämä on jo hieman erilainen tapa lähestyä aihetta. Sielu on eräänlainen muoto.

Silmät, sielun peili

Ihmisen sukulaisuus muuhun elämään on hyvin läheinen. Jo varhain kuitenkin oivalllettiin, ettei ihminen ollut aivan samanlainen. Se että eläimillä on sielunsa onkin aivan perusaapista ortodoksiselle kirkolle. Sielun korkein alue - mieli, järki ja tietoisuus - on jo eri asia.

Ihmiselämä ei ole ikään kuin vieraalta planeetalta. Ihmisen erilleen vetäminen muusta elämästä ei ole oikein. Suuntaus ei ollut kristillisen materialismin mukaista, kuten ortodoksipappi Sergei Bulgakov (k. 1944) kannan ilmaisi.

Ortodoksiselle kirkolle ihminen on suurenmoinen, mutta hänen jalkansa ovat silti mudassa. Ortodoksinen usko lähestyy ihmisen erityisyyttä juuri korostamalla sielun korkeimpia kykyjä. Mieli tai järki vähitellen eriytyi omaksi aiheekseen. Usein käytetään sanaa nous, hengellinen ymmärrys tai mieli.

Sana nous on aika lailla epämääräinen, ja syystäkin. Se viittaa mielen ja järjen korkeimpiin - tai ehkä paremmin sanottuna syvimpiin - ja kuolemattomiin alueisiin. Tähän korkeuteen pääsee armon varassa ja se vie "sydämen" syvyyksiin.

Vankila

Ortodoksinen kirkko muistuttaa, että ihminen on ihminen suhteessa Jumalaan. Kuvaavaa on, että juuri ihmisen halutessa olla vain ihminen, syntyy kaikkein epäinhimillisintä. Vain Jumalan varassa on paljon puhuttu sielun kuolemattomuus, itsessään se ei ole kuolematon.

Nykyaikana käydään kovaa kamppailua ihmisestä. Käsitykset ihmisestä ovat lukuisat, ja hän on muuttunut jonkinlaiseksi roolien oireeksi. Ihminen on alati itsekseen tulemisen liikkeessä ja tätä päättömällä tavalla. Näin käy, kun ihminen kieltää juurensa.

Ortodoksinen kirkko on oppinut tuntemaan ihmisen hyvin. Ihmisen suuruus, hyvässä sekä pahassa on tuttua. Pohjimmiltaan ihminen pysyy itselleen salaisuutena. Ihminen sekä tuttu että tuntematon. Tuttu monella tavalla ja silti niin tuntematon.
 
Ihminen on pohjimmiltaan salaisuus. Onhan ihmisen syvyyksissä kuva, joka heijastaa itse Luojaa. Suuri salaisuus, muttei siis heitteillä.

Rukous
Vasili Surikovin maalaus

Suhde Jumalaan on mitä inhimillisintä ihmisessä. Ilman tätä elämänlankaa kaikki vääristyy. Lankeemus on paljolti juuri ihmisen halua olla ihminen ilman Jumalaa. Tai kuten kreikkalaiset kirkkoisät olisivat suunnilleen sanoneet: jumala ilman Jumalaa.

Ylpeä itseriittoisuus - muista ihmisistä ja Jumalasta on jotain äärimmäisen pahaa. Ajattelen, siis olen - on helposti mitä suurinta itsekkyyttä ja se pirstouttaa. Syystäkin tie elämään Kristuksen mukaan alkaa "itsensä" kieltämisessä, vihaamisessa ja hukkaamisessa.

Kasvoissa taitaa olla eniten ihmiskehon lihaksista. Toki voi peilissä tuijoitella omia kasvojaan, mutta elämä löytyy toisista kasvoista. Totuudella on kasvot, opettaa ortodoksinen kirkko.

Kristuksen ikoni