13. lokakuuta 2014

Ortodoksisesta ihmiskuvasta

Ollako vai eikö olla, siinä pulma. Eipä ole pulma, eihän se ole edes ihmisen valinta. Täälläpä ollaan, hetken vain. Selkäranka kaartuu lähes kysymysmerkin kaltaisena.

Tuhansia vuosia sitten tehtiin nerokas koe. Linnunmunia avattiin päivittäin. Vähitellen pienen linnun elämän kehittyminen selkisi. Elämä kehittyy munan sisällä, jokaisena päivänä astetta pidemmälle. Jo muutaman päivän kuluttua pikkuruinen sydän näkyy veripisteenä.

Ihminen on tomua, kertoo Raamattu. Hänen syntymäpaikkansa on jossain Charles Darwinin (k. 1882) lämpimän lammikon seuduilla. Avatut linnunmunat jo yli kaksi tuhatta vuotta sitten kertoivat paljon lintujen elämästä, nykyaikana tiedetään jo yhtä sun toista myös ihmisestä.

©Gosia Siudzinska
©TrekEarth.com

Ortodoksisen kirkon ihmiskuvaa kehutaan usein myönteiseksi. Myönteiseksi ihmiskuvan tekee sen näkymä jo mainitusta tomusta ja lämpimän lammikon elämästä.

Ihminen on eläin, joka on saanut erityisen kutsun, opetti eräs 300-luvun kirkkoisä. Tomua, muttei vain tomua. Jumalan kuva myös, opettaa ortodoksinen kirkko. Tähän ei ole aina helppoa uskoa. Moni toki haluasi uskoa, kaikesta pahasta huolimatta.

Aavistellen moni tietää ihmisen olevan tomua enemmän. Haparoiva kyky rakastaa, välittää, uhrautua, ystävystyä, luoda, tutkia ja vaikkapa kysellä itseltään tyhmiä kysymyksia. Kysymyksiä itseään koskien tai peräti nauraa itselleen.

Ihminen on tomunakin jumalkykyinen. Uskot paskaan, pakenet todellisuutta, lauloi joku vihaisesti uskovista ihmisistä. Kaipa asian voi kuitata paskana. Vanha viisaus on, että suu puhuu sitä mitä sydän on täynnä.

©Wm. B. Eerdmans Publishing Company

Ihminen tekee paljon pahaa. Tavallaan ihmisen kyky vaikkapa tuhota kokonaisia eläinlajeja tai elämä maapallolla pariinkin otteeseen aseillaan, myös kertoo ihmisen suuruudesta.

Jo antiikin aikana tajuttiin ihmisen olevan mikrokosmos. Ihminen pienoismaailmana on solmukohta maailmassa. Hän on sekä hyvässä että pahassa suuri. Luova sekä tuhoisa, molempia suurenmoisella tavalla.

Ihmiselon kudoksessa on jotain vialla. Viallisuutta on kaikkialla. Kaikki on langennutta, appelsiinimehu sekä viski, opetti huumorilla eräs ortodoksipappi. Kaikki on irvokasta.

Ortodoksinen kirkko ottaa lankeemuksen ja synnin hyvin vakavasti. Ihminen ja maailma ovat auttamattomasti Jumalan pelastuksen tarpeessa. Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan koskaan ole innostunut liiallisesti pessimismistä ihmiseen liittyen, ei se Jumalan kunnia siitä kirkkaampana loista. Irvikuvassakin on kuvan kaltaisuutta.

©Lars Ahlbäck

Teologia on vaikea laji. Paljon kummallisia sanoja. Yksi teologinen termi on ekonomia. Monelle tuttu sanasta talous. Teologiassa sana viittaa Jumalan taloudenpitoon. Ei niinkään taloudellisessa, vaan kodinhoidollisessa mielessä. Jumalan ekonomia on huolenpitoa ihmisestä ja maailmasta. Sanat kaitselmus ja sallimus ovat myös hyviä.

Maailma on nähnyt profeettoja ja muitakin viestintuojia. Ei vain kristinuskon piirissä. He ovat kaikki tavoillaan yrittäneet saada ihmisen palaamaan Jumalan tykö. Tai edes nostamaan katseensa. Lämmin lammikko tai joku orjuuttavaksi himoksi vääristynyt vietti on kuitenkin vetänyt puoleensa.

Kauneus on myös ollut osviittana. Apostoli Paavali muistutti, että Jumalan voima ja jumaluus ovat aina olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan maailmassa.

Jumala on ekonomiassa kurouttautunut monesti ihmisen ja maailman puoleen. Tässä näkymässä jokikinen elämä on suuri draama, pohjamutia myöten merkityksellistä.


Jumalan ekonomian ainutlaatuisin teko ja huolenpito oli Kristus. Hän on vastaus. Hän on Jumalan selitystä ja tulkintaa. Jumalan kasvot, kaikkien ja kaiken kaipaamat kasvot. Kristus on vastaus kaikkeen kaipaukseen ja kaikkeen uteluun.

Tarkoitus jo kaiken alussa oli, että itse Jumala tulisi luotunsa luokse. Tätä oli aavisteltu, vähän arveltu. Kyse ei ole siis ensisijaisesti hälytystehtävästä, vaikka mitä suuremmassa määrin myös sitä, vaan jo alussa kaiken luodun kudoksessa olevan täyttymys.

Ihmiskuvan myönteisyys ei siis yksin johdu taustasta. Ihminen mikrokosmoksena jakaa paljon muun elämän ja luodun kanssa. Hyönteiset, taivaankappaleet tai meret ovat sukua ihmiselle. Nykytiede kertoo hyvinkin paljon näistä yhtäläisyyksistä. Kaikenlaisista tomun ainesosista.

Harva kokee reiluksi tulla määritellyksi taustansa vuoksi. Harva haluaa tulla elämässä jo ennakkoon roolitetuksi. Ihan kuin tausta tai vaikkapa sukupuoli määrittelisi täysin ihmisen.

Ortodoksinen kirkko haluaakin usein muistuttaa, ettei vastaus kysymykseen ihmisestä löydy vain taustassa, ikään kuin roolissa kädellisenä eläimenä, vaan yhtä paljon ihmiselon kutsumuksessa.

Minä olen tie, totuus ja elämä, kertoi Kristus.