1. kesäkuuta 2014

Kuulin lumen satavan

Vauva, juuri syöneenä ja kylläisenä lepäämässä äitinsä sylissä. En keksi parempaa tapaa kuvata levollisuutta. Levollisuutta varpaisiin asti.

Nykymaailma on hyvin meluisa. Monella tapaa meluisa. Pienet äänet peittyvät melun alle. Siellä täällä huutavat mainokset. Kiihkoilija korottaa äänensä. Saarnastuolista jyrisee. Desibelejä ympäriinsä. Ääni on jopa jäänyt vauhdissa toiseksi.

Maailman äänitaso on ennenkuulumaton, ihan kirjamellisesti. Ei kovinkaan kauan sitten ympäristön kovin ääni oli kirkonkellojen soitto. Vain tykit ja ukkonen veivät voiton kellojen soitosta.

©Pravoslavie.ru

Toki vaikkapa Ranskan vallankumoushallitus 1700-luvun lopussa takavarikoi tuhansia kirkonkelloja. Pyrkimys oli saada voitto kirkkojen "akustisesta vallasta". Ja jäiväthän vallankumouksellisten rummut äänessä kakkosiksi.
Olen kuullut lumen satavan. Silloin oli talvinen iltapäivä Uppsalassa. Olin polkenut huojuen kotiin... yliopiston kirjastosta, epätavallisen tiuhan lumisateen lävitse, laittanut polkupyörän telineeseensä, ottanut kirjakassin ja silloin se tapahtui...
Ruotsin akatemian jäsen ja historijoitsia Peter Englund (s. 1957) kertoo yllä eräästä nuoruutensa illasta. Olen kuullut lumen satavan, hän kertoo. Se tapahtui "hiljaisuuden äkkinäisessä ikkunassa".
Hetken verran läheinen katu oli autoton eikä lähelläni ollut ketään, ja samalla tuuli tyyntyi. Ei kuulunut lainkaan ääniä. Siinä olin vain minä, yksin kaiken valkoisen keskellä. Ja tässä hiljaisuuden äkkinäisessä ikkunassa havaitsin jotakin, jota en ollut aiemmin kuullut, ja seisahduin, aivan hiljaa, sillä kahlaavat askeleeni, vieläpä hengitykseni, olivat äänekkäämpiä kuin se. Se oli hyvin, hyvin rahisevaa ääntä, täysin suuntaamatonta, kuin heikkoa tinnitusta, ja kesti muutaman sekunnin ennen kuin käsitin. Kuulin lumen satavan..."
Hiljaisuutta ei oikein ole. Jo lumisateella on äänensä. Hiljaisuutta ei ainakaan täällä puolen ole. Ihmisen äänimaisema on kuitenkin muuttunut valtavasti. Ratkaisevalla tavalla. Ihminen ei usein edes tiedä miltä jotkin asiat kuulostavat. Elämän pienet äänet. "Se on saanut meidät unohtamaan sen, että niillä on ääni", Englund kirjoittaa.

Englund
©Svenska Dagbladet
©Oskar Kullander

Vanhassa maailmassa ääniä oli ja paljon. Työtä, eloa ja kaikenlaista kuului sekä maaseudulla että kasvavissa kaupungeissa. Yksi merkittävä syy äänen muuttumiseksi meluksi oli vapaa-ajan ja työn erottaminen toisistaan.

Kaupunkien vaurastunut väki erotti kasvavassa määrin työn ja muun elämän toisistaan. Enää ei asuttu verstaalla. Asunnolla se kaipasi lepoa, rauhaa ja juuri uutuutta, hiljaisuutta.

"Akustinen vallankumous" oli jo nurkan takana. Höyrykone, pian sähkömoottori ja polttomoottori. Työnteko sai monet kuuroiksi.

"Äänen volyymia on kierretty ylös ja ylös, pahan kierteenä", on Englundin arvioi. Äänimaisema on kovin erilainen nyt. Ihminen ei ole niinkään siirtynyt hiljaisesta maailmasta meluisaan. Hiljaisuus on jo nykyään jopa muuttunut tuotteeksi ja ostettavaksi "kokemukseksi".

Ääniä on aina ollut, kuurous on nykyään kuitenkin erityislaatuista. Esimerkiksi jo mainituilla kirkonkelloilla oli aikanaan "ääni". Nobelkirjailija Aleksandr Solženitsyn (k. 2008) sanoi kirkonkellojen soiton pidättäneen ihmisiä "laskeutumasta nelin kontin".

Ääni on siis merkityksellinen. Pienet ja suuretkin, kirkonkellotkin. Niillä on ääni ja sitten ääni. Täytyy kuulla ja kuunnella, voisi sanoa.

Taivaan kellot
©Wikipedia

Ortodoksinen kirkko on täynnä "pyhää melua". Se ei kuitenkaan ole meluisa kirkko. Viisas ortodoksipappi kirjoitti kerran jumalanpalveluksen äänen ja menon "tulkitsevan hiljaisuutta", ei niinkään peittävän tai pelkäävän sitä.

Ortodoksinen usko ja elämä kulkee enemmänkin keskitietä. "Between Utopia and Escape", kuten ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) osuvasti nimesi yhden luentonsa ortodoksisen kirkon tiestä läpi meluisan ja vauhdikkaan nykymaailman. Ei satumaata, eikä myöskään pakoilua.

Ehkä alku löytyy vaikkapa kävelyssä. Pienessä rauhallisessa kävelyssä, jopa kaupungissa. Erityisesti pienten, mutta myös suurten äänien seasssa. Iltaisin tai miksei aamuvarhaisella.

Alku löytyy myös rukouksessa, ehkä jo kävellessä. Vaikkapa siinä, että on hiljaa. Ehkäpä Jumala on yrittänyt jo kauan saada puheenvuoroa...

Ihmisellä voi toisaalta olla tarvetta huutaa Jumalalle. Huutaa ja itkeä. Ehkäpä joku on joutunut liian kauan käyttämään muiden sanoja tai "hurskaasti" ollut hiljaa. Oma sisin ääni on jopa melkein unohtunut.

Hiljaisuuden ja pienten äänten äärellä huomaa puhuttelun. Se puhuttelee ihmistä. "Bit before it", sanoi eräs tiedemies nokkelaasti. Perinteisemmin sanottuna: "Alussa oli Sana..."

©Lars Ahlbäck

Blogikirjoitus on saanut innoituksensa Peter Englundin Hiljaisuuden historia -kirjan (2005) kahdesta kirjoituksesta. Ne ovat "Hiljaisuuden historiasta" ja "Ikävystymisen historiasta".

"Hiljaisuuden historia on kirjoituskokoelma, jossa autioille kaduille putoavat lumihiutaleet vievät menneisyyden äänimaailmaan. Ruuvimeisseli, paperiliitin, hammasharja ja näyteikkuna kertovat omat tarinansa, samoin silmälasit, jotka osaltaan tekivät teollisen vallankumouksen mahdolliseksi. Maailman ensimmäinen finanssikupla versoo tulppaaninsipuleista, muodin vaihtelut ja eri aikojen kauneusihanteet muokkaavat naisen vartaloa..."