29. marraskuuta 2013

C. S. Lewis - Elämä

Narnia, Tätä on kristinusko ja The Inklings kiehtoo yhä miljoonia. C.S. Lewisia (k. 1963) on jopa sanottu "anonyymiksi ortodoksiksi".

Oxfordin yliopiston suuret hahmot J.R.R. Tolkien (k. 1973) ja C.S. Lewis tunnetaan laajalti. Ne ovat eränlaisia "household name" - tavaramerkkejä.

Narnia-kirjat ovat varmaankin Lewisin tunnetuimmat teokset ja Tolkienin tunnetuin on Taru Sormusten Herrasta. He olivat ystäviä ja heitä yhdisti rakkaus kirjallisuuteen, mutta myös usko. The Inklings -kirjallisuuspiiri oli näiden kahden varassa.

Lewis

Itse asiassa se oli Tolkien, joka antoi ratkaisevan sysäyksen Lewisille uskontiellä. Tärkein apu Tolkienilta tuli 19. syyskuuta 1931 aamuyön tunneilla kestäneen keskustelun aikana. Yöllinen keskustelu liittyi paljolti myytti-sanaan. Tolkienille myytti oli kertomus, joka ilmaisee perustavanlaatuisia totuuksia. Ne eivät ole tahallisesti sepitettyjä valheita, vaan kertomuksia, jotka yrittävät tavoittaa häivähdyksen syvistä totuuksista. Lewis kertoi myöhemmin seuraavasti Tolkienilta saamastaan oivalluksesta.
"Kristinuskon tarina on yksinkertaisesti tosi myytti: myytti, joka vaikuttaa samalla tavalla kuin muutkin, mutta sillä valtavalla erolla, että se todella tapahtui."
Paljonkin voisi kertoa Tolkienin ja Lewisin ystävyydestä, joka tosin koki kolauksia myöhemmin. Ei tosin niinkään uskon vuoksi, vaan muista syistä.

Alister McGrathin (s. 1953) C.S. Lewis -elämänkerta kertoo Lewisin suhteesta Tolkieniin, mutta myös paljon muusta. Se tuo esiin kolme ulottuvuutta Lewisissa - kirjailija, kristinuskon puolustaja ja kirjallisuustieteilijä. Tietenkin kirja myös kertoo riittävän paljon Lewisin lapsuudesta ja muista taustoista.

Moni saa varmasti lisätietoa haluamastaan ulottuvuudesta. Jotakuta saattaa vaikkapa kiinnostaa Narnia-kirjat. Toista ehkä Lewisin vastahakoinen tie kristityksi kiehtoo eniten kun taas jotakuta mahdollisesti pohdituttaa Lewisin erikoinen ja ajoittain sotkuinen yksityiselämä.

©Perussanoma

Keskityn esittelemään lyhyesti Lewisin tietä uskovaksi ihmiseksi. Kaksi lainausta kiteyttävät hyvin Lewisin tien kristityksi. Molemmat ovat osuvasti nimetystä kirjasta - Ilon yllättämä.
"Nuori mies, joka tahtoo pysyä vakaana ateistina, ei voi olla liian varovainen kirjoja valitessaan. Ansoja on kaikkialla."

"Rakastettavat agnostikot puhuvat hilpeästi siitä, miten 'ihminen etsii Jumalaa'. Minun puolestani he olisivat yhtä hyvin voineet puhua siitä, miten hiiri etsii kissaa."
Nämä kaksi lainausta kiteyttävät hyvin Lewisin tien uskoon. Hän kääntyi uskoon kirjallisuuden kautta ja sen vuoksi. Ei luettu teksti pakottanut Lewisiä uskoon, vaan se avasi hänelle näyn. Tämä näky kiehtoi häntä ja samalla hän vastusti sitä. Tie uskoon oli vastahakoinen.

Hän vertasi tietään uskoon shakkipeliin, missä siirrot eivät itsessään ole ratkaisevia, mutta niiden voima piilee yhteisvaikutuksessa. Lewis ei tässä vertauksessa tee siirtoja, vaan ne tehdään häntä vastaan. Irrallaan siirrot ovat ilman merkitystä, mutta osana kokonaisuutta - peliä - ne saavat merkityksen.

Kyse oli kuitenkin vastahakoisesta tiestä. Tie kesti vuosia. Lopputulemasta Lewis toteaa: "Olin varmaan koko Englannin innottomin ja vastahakoisin uskoon tulija sinä iltana..." Hänet "raahattiin ovesta sisään", kuten hän itse asian ilmaisee. Lewis kohtasi jonkin sellaisen, minkä hän ei toivonut olevan totta, mutta minkä hänen oli pakko myöntää todeksi.

Tolkien

Vuonna 1931 käytiin se ratkaiseva keskustelu Tolkienin kanssa, joka muutti Lewisin käsityksen kristinuskosta täydellisesti. Hän oppi paljon Tolkienilta.

Ehkä kyse oli paljolti siitä, että hän tapasi sivistyneen, älykkään ja myös uskovan ihmisen. Lewisin aivot ja sydän yhdistyivät Tolkienin käsissä.

Tolkien myös opetti Lewisille, ettei kristinuskon myytti tarkoittanut maailman muiden myyttien täydellistä hylkäämistä. Sehän oli kaikkien niiden täyttymys ja antaa merkityksen kaikille niille kertomuksille, joita ihmiskunta kertoo itsestään. Kristinusko oli kaikkien niiden totuuden välähdysten, kaikujen ja varjojen täyttymys, jotka nousevat ihmisen kaipuusta ja etsinnästä. Lewisin eräs toteamus vuosia myöhemmin kuvaa hyvin tätä.
"Minua on pyydetty kertomaan, mitä kristityt uskovat, ja aion aloittaa sanomalla, mitä kristittyjen ei tarvitse uskoa. Jos olet kristitty, sinun ei tarvitse uskoa että kaikki muut uskonnot ovat perin pohjin väärässä. Jos olet ateisti, sinun on uskottava, että kaikki maailman uskonnot ovat erehtyneet pahemman kerran keskeisimmässä väittämässään. Jos olet kristitty, voit vapaasti ajatella, että kaikissa muissa uskonnoissa - omituisimmissakin - on ainakin jokin aavistus totuudesta. Kun olin ateisi, minun oli yritettävä vakuutella itselleni, että suurin osa maailman ihmisistä on aina ollut väärässä siinä asiassa, joka on heille tärkein. Kun minusta tuli kristitty, saatoin omaksua avaramman näkökannan..." 
Anonyymi ortodoksi? Luonnehdinta on ortodoksipiispa Kallistos Waren (s. 1934). Hän totesi Lewisista: "Vaikka hänen yhteytensä ortodoksiseen kirkkon eivät olleet laajat, hänen ajattelunsa on usein syvällisesti sopusoinnussa ortodoksisten kantojen kanssa."


Kirjan on julkaissut Perussanoma. Kirjaan voi tutustua ja tilata täältä. Suositeltavaa uutta Perussanomalta on myös Kyrillos Jerusalemilaisen (300-luku) opetuspuheet kasteoppilaille.


14. marraskuuta 2013

Hiljentymisleirin päiväkirja

Joulupaaston alussa Helsingin ortodoksinen seurakunnan diakoniatoimi järjesti hiljentymisleirin Kaunisniemen leirikeskuksessa. Neljän päivän ajan poissa arjen rutiineista ja kiireistä. Tämä on päiväkirja jumalanpalveluksien yhteydessä pidetyistä pienistä opetuspuheista.

Ehtoopalvelus torstaina 14.11.
"Pyhä Serapion ... yksi tunnetuimmista Egyptin erämaan isiä 300-luvulta, teki kerran pyhiinvaellusmatkan Roomaan. Täällä hänelle kerrottiin eräästä kuuluisasta erakkonaisesta, joka asusti pienessä huoneessa poistumatta siitä koskaan. Tuntien suurta epäluuloisuutta hänen elämäntapaansa kohtaan Serapion, joka itse oli suuri vaeltaja, meni hänen luokseen ja kysyi: 'Mitä sinä täällä vain istut?' Nainen vastasi tähän: 'Minä en istu. Minä olen matkalla.'" (Kallistos Ware Ortodoksinen tie -kirjassa, 9)
"Minä olen matkalla." Tämä koskee kaikkia, olkoon ihmiset sitten erämaissa, luolissa, vuorilla, pylväillä, kammioissa, kallionrotkoissa, meren saarilla tai "kaupunkien tungoksessa", kuten ortodoksisen rukouskirjan eräs rukous asian ilmaisee.

Tätä matkaa ei tarvitse ostaa matkatoimistosta, eikä voikaan. Se myös vie pidemmälle, kuin sukellus valtamerten syvyyteen tai lentäminen korkeuksiin.

Leirikeskuksen kirkko
©Helsingin ortodoksinen seurakunta

Akatistos torstaina 14.11.
Joulupaasto alkaa. Se kestää aina Kristuksen syntymäjuhlaan, jouluun, saakka. Akatistos sopii hyvin joulupaaston alkuun. "Iloitse, sinä, jonka kautta Luoja tulee lapsukaiseksi." Ylistetään Jumalansynnyttäjää Neitsyttä Mariaa. Jeesuksen äitiä.

Minä olen etsijä. Joku saatta ehkä luonnehtia itseään näin. Paljon ihmiskunnan historiasta on etsintää, jatkuvaa ja usein levotonta kurottautumista katoavasta ja muuttuvasta maailmasta pysyvän puoleen. Ihmisen itsensä ylittämisen yrittämisen historiaksi, sitä on sanottu. Jos ihminen on etsijä, niin Jumala on Etsijä. "Missä sinä olet?" (1. Moos. 3:9) Näin kysyi Jumala ensin, ei ihminen. Uskoa on jo se, että tajuaa olevansa löydetty.

Jaspers

Pieni huomio. Ihmisen "itsensä ylittämisen yrittämisen historia" on aika yksipuolinen. Ainakin yhdellä tavalla. Ihmishistorian käännekohdissa ja taitekohdissa - akseliaikana tai -aikoina, lainatakseni filosofi Karl Jaspersin (k. 1969) nimitystä - keskeisinä hahmoina ovat miehet. Vaikkapa filosofian historia on "ukkogalleria". Harmoja partoja ja vakavia naamoja, yllin kyllin

"Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi. " (1. Kor. 1:25) Näin apostoli Paavali opetti ja opetukseen varmaankin sopii myös se, että ihmiskunnan sukupolvien joukosta valittiin nuori nainen - Neitsyt Maria.

Ukkogalleria, harmaat hiukaset ja vakavat naamat jäävät "akselina" taustaksi ja nyt laulamme naiselle: "Iloitse..."


Suuressa ehtoopalveluksessa perjantaina 15.11.
Paasto opettaa meitä elämään. Se opettaa näkemään mitä on oleellista, aitoa ja oikeasti tärkeää. Se opettaa siis elämään, voisi sanoa.

On hyvä muistaa, että paasto on annettu heille, jotka tarvitsevat tätä opetusta. Monet eivät paastoa, eikä tarvitsekaan, sillä heitä elämä jo opettaa. Sairaat, uupuneet ja vaikkapa raskaana olevat eivät paastoa. Heitä jo opettaa elämä, voisi sanoa. Toiset siis paastoavat vapaaehtoisesti ja siten oppivat sen, minkä monet jo paastoamaan "pakotetut" oppivat ("Man ger frivilligt av sitt överflöd till dem som fastar ofrivilligt ... öva sig i generositet och solidaritet, och så efterlikna Gud.")

Donin Jumalansynnyttäjän ikoni
©Pravislavie.ru

Lopuksi lyhyt paastoon sopiva kertomus Athosvuoren vanhus Paisiokselta (k. 1994). Ihminen kärpäsenä tai mehiläisenä.
Kärpäsellä on se ominaisuus, että se menee aina istumaan likaan. Esimerkiksi kun kärpänen on puutarhassa, joka on täynnä tuoksuvia kukkia, se ei suinkaan mene mihinkään kukkaan, vaan jos jossakin on ulosteita, se laskeutuu niiden päälle ja alkaa hyöriä niiden kimpussa. Se pitää niiden lemusta eikä suostu lähtemään sieltä pois. Jos kärpänen osaisi puhua ja pyytäisit sitä näyttämään sinulle ruusun puutarhasta, se vastaisi: 'En edes tiedä, mikä ruusu on. Minä tiedän vain, missä on käymälöitä, lantaa, keittiöitä ja likaa.' ... Mehiläisellä on se ominaisuus, että se löytää aina sen, mikä on hyvää ja makeaa, ja pörrää sen ympärillä. Sanokaamme, että se on huoneessa, joka on täynnä likaa. Yhteen nurkkaan on joku kuitenkin pannut pehmeän lukumi-makeisen. Mehiläinen hyrrää huoneessa, mutta ei laskeudu mihinkään, kunnes löytää lukumin ja istuutuu sen päälle. Jos nyt kysyisimme mehiläiseltä, missä on roskia, se ei tietäisi. Se sanoisi: 'Tuolla on neilikoita, tuolla ruusuja, tuolla ajuruohoa, tuolla hunajaa, sokeria ja makeisia.' Yleensäkin se tuntisi kaikki hyvät asiat ja olisi täysin tietämätön kaikesta huonosta..."

Vigilia lauantaina 16.11.
Pieni kertomus - Kuinka paljon maata ihminen tarvitsee? Se löytyy venäläiseltä kirjailijalta Leo Tolstoilta (k. 1910). Vapaasti muunnellen ja lyhenteän sen kerron.

Tolstoi suhde ortodoksiseen kirkkoon oli vaikea. Hän erosi siitä ja hyökkäsi sitä vastaan. Traagisinta on hänen kuolemansa Astapovon asemalla. Kuoleva Tolstoi oli pyytänyt Optinan luostarista ohjaajavanhuksen luokseen. Luostarista lähetettiin kaksi pappismunkkia, mutta heidän pääsy Tolstoin luokse estettiin muiden toimesta. Olisiko Tolstoi halunnut katua? Kuolla sovinnossa ortodoksisen kirkon kanssa? Sitä ei kukaan saa tietää, yksin Jumala tietää.

Kuinka paljon maata ihminen tarvitsee? Kertomuksessa innokas mies ahnehtii maata. Hän ajattelee voivansa ostaa sitä yksinkertaisilta maalaisilta. Laajoilla aroilta löytyy kansa, jolla maata on. Silmänkantamattomiin maata, kaikissa suunnissa. Mies saa erikoisen tarjouksen. Hän saa niin paljon maata, kuin voi auringonnoususta sen laskuun saakka kiertää ja palata takaisin. Aamun koitossa mies lähtee merkitsemään maata. Aamupäivällä tahti kiihtyy, sillä mies ahnehtii maata. Vauhti sen vain kasvaa loppupäivää kohti, ahnehtien lisää maata. Loppua kohti hän juoksee. Hän ehtiikin perille ja tuupahtaa kuolleena maahan. Mies haudataan parin metrin mittaiseen hautaan. Kuinka paljon maata ihminen tarvitsee? Tämän verran...


10. marraskuuta 2013

Uskon - uskontunnustuksen äärellä

"Uskon..." Hetkeksi on hyvä pysähtyä uskontunnustuksen ensimmäinen sanan äärelle. Kyse on kiistatta keskeisestä sanasta.

Uskontunnustus on paljon enemmän kuin pelkkä luettelo uskonkappaleista. Se on elämänvalinta ja se vaati alituista sitoutumista yhä uudelleen ja uudelleen. Lausumalla uskon ihminen vastaa tähän kutsuun ja samalla sitoutuu ortodoksisen kirkon uskoon. Aamen on jo "allekirjoitus".

Asiaa voi verrata rakkauden tunnustamiseen. "Minä rakastan sinua" ei tarkoita vain jonkun asian toteamista kerran-kaksi, vaan sitoutumista ja uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Uskon kanssa on kyse hyvinkin samanlaisesta antautumisesta.

Isät ja uskontunnustus

Kamppailu epäilyksen kanssa on monen osa. Eräs ortodoksipiispa totesikin, että Jumalan armosta hyvin harvat säilyttävät lapsenuskon koko elämänsä ajan. Toisilla ei ole edes sellaista ollut.

Ihmisen osa elämässä on jäädä vaille lopullista varmuutta. Usko, rakkaus ja moni muukin asia elämässä ei ole 1+1 -kysymys. Pappismunkki Serafim Seppälä (s. 1970) on todennut:
"Vapaus, kuten kaikki muutkin syvälliset asiat - rakkaus, kauneus, syvällisyys itse - edustavat korkeampaa merkitysulottuvuutta, joka ei näy mikroskoopissa. Siksi niille, jotka tahtovat kieltää vapauden, rakkauden, kauneuden tai syvällisyyden olemassaolon, jää aina mahdollisuus inttää vastaan. Kuinka kauan heitä kannattaa kuunnella, on sitten toinen asia."
Ei ateistillakaan ole sen helpompaa, vaikka joku niin ehkä luulee, sillä epäilys on hänenkin osanaan. Ehkäpä sittenkin -ajatus piinaa häntäkin. Osuvasti on sanottu, että vasta uskon täysi kieltäminen paljastaa ettei kysymystä pääse pakoon. Jumalakysymystä ei siis pääse karkuun ja usein ateistit ovat mitä innoikkaimpia "keskustelijoita" uskosta.

Toisaalta on olemassa agnostisismi. Tämä on paljolti "välimalliin" tyytyminen. Se usein väitetään olevan nöyrin ja maltillisin kanta, tai ainakin sellaisena se halutaan nähdä.

Kannasta tulee mieleen filosofi René Descartesin (k. 1650) ajatus liittyen toiseen aiheeseen. Kyse oli elämän tiestä. Metsään eksyessä jotkut jäävät paikalleen pyörimään, eivätkä siten päädy mihinkään. Toiset ottavat yhden sunnan ja päätyvät edes jonnekin, Descartes pohti.

Descartes

Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) luonnehti englantilaista kulttuuria nasevasti erässä haastattelussa. Pohdinta koskee varmaan monia muitakin.
"Englantilaiset ihmiset sanovat usein: 'Tuohan on mielenkiintoista, puhukaamme siitä, tutkikaamme sitä ajatuksena.' Mutta itse asiassa he eivät sen johdosta tee mitään. Jumalan kohtaaminen merkitsee menemistä tiikerin luolaan. Emme kohtaa siellä kissanpoikaa vaan tiikerin... Siihen on astuttava sisälle eikä vain etsiä tietoa."
Uskontunnustus ei alunperin alkanut sanalla uskon, vaan sanalla uskomme. Käytännön syistä nykyään käytetään yksikkömuotoa, eikä monikkoa. Tämä ei kuitenkaan merkitse monikon hylkäämistä. Usko on kylläkin hyvin henkilökohtainen asia, muttei yksityisasia. "Minä uskon..." ja "Me uskomme..." tukevat toinen toisiaan. Ihan arkielämän huomiona se tarkoittaa, ettei ihmisen tarvitse (eikä kuulukaan) kantaa uskoaan yksin, vaan yhdessä muiden kanssa.

Patriarkka Tiihon

Ortodoksinen kirkko on sitoutunut uskontunnustukseensa. Paremmin kuin teologinen esitelmä, tästä uskollisuudesta todistavat lukuisat uskon tunnustajat ja marttyyrit. Yksi esimerkki on vaikkapa pappi Dimitri Klepinin (k. 1944).

Kauniin esimerkin vainotun Venäjän ortodoksisen kirkon elämästä 1900-luvun alussa kertoi venäläinen ortodoksipappi Aleksandr Men (k. 1990):
"Tietyssä kohdassa liturgiaa kuoro lakkaa laulamasta yksin ja koko kirkkokansa yhtyy lauluun. Tämä koko kansan laulu on ikivanha perinne, joka vasta taannoin otettiin taas käyttöön. Käytännön aloitti uudelleen patriarkka Tiihon vallankumouksen ensimmäisinä vuosina. Aloite ei ollut tarkoitukseton. Koko kirkkokansa laulaa yhdessä Nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen. Esipaimeneen ajatus oli, että uskontunnustus iskoituisi ja jäisi jokaisen muistiin, kun heiltä tultaisin viemään pois kaikki - jopa kirjoitettu teksti."