1. kesäkuuta 2013

Maailman elämä

Luonnollinen ja yliluonnollinen. Hengellinen ja aineellinen. Idealistinen ja materialistinen. Järki ja ilmoitus. Sanapareja on enemmänkin, lähes loputtomiin.

Voin hyvin ymmärtää miksi Tuomas Akvinolainen (k. 1274) jätti suurteoksensa Summa theologiae kesken. Ihminen on toki kutsuttu rakastamaan Jumalaa koko "mielestään" tai kaikilla "aivosoluillaan", Pentti Saarikosken (k. 1983) raamatunkäännöstä vapaasti venyttäen.

©Ortodoksi.net
Ihmisen älyllistä kurottautumista tälle ja tuolle puolen ei pidä väheksyä, olkoon se sitten teologiaa, filosofiaa tai jotain muuta. Kaikessa tulee ilmi ihmisen "nälkä ja jano". Kerrotaan, että Friedrich Nietzsche (k. 1900) totesi ihmisen kaipaavan ikuisuutta, mutta joutuu kokemaan sen vain silmänräpäyksinä.

Välillä tulee silti mieleen, että ovatko filosofian, teologian ja ihmisen ajatusrakennelmat kurottautumista, vai onko kyse joskus - ja jopa usein - juuttumisesta "risuaitaan".

Haluaisin lyhyesti kertoa ortodoksipappi Alexander Schmemannin (k. 1983) pohdiskelusta aiheesta, erityisesti hänen Maailman elämän edestä -kirjassaan. Hän aloittaa "ruoasta, tästä näennäisesti toisarvoisesta aiheesta", verrattuna elämän suurten ja ikuisten kysymysten vieressä.

Feuerbach
"Ihminen on sitä, mitä syö." Tällä kuittauksella saksalainen materialistifilosofi Ludwig Feuerbach (k. 1872) aikoi tehdä lopun kaikista "idealistisista" pohdiskeluista ihmisestä.

Kauhistuksen kauhistus, ihmisen hengellinen "ylärakenne" kyseenalaistettiin. Oliko ihmisellä sellainen? "Uskonto sanoi kyllä, Feuerbach ei", tiivistää Schmemann.
"Molemmat vastaukset annettiin saman vastakkainasettelun - hengellisyys vastaan aineellisuus - puitteissa. "Hengellinen" - aineellinen, pyhä - epäpyhä, yliluonnollinen - luonnollinen - nämä vastakohdat ovat vuosisatojen ajan olleet ainoita hyväksyttyjä, ainoita ymmärrettäviä ajatuskaavoja..."
Uskonnollinen vastaus ei usein ole kovinkaan ylevä. Se tekee helposti elämän "armotiiviiksi" ja tarjoaa uskonnollista elämää. Päämääränä on saattaa ihminen "hengelliseen" elämään ja elämän tekeminen "uskonnolliseksi". Tuttua varmaan monelle. Arkielämän rinnalle, tueksi ja mausteeksi tarjotaan "hengellisyyttä".
"'Uskonnollinen elämä tekee maallisen elämän, jossa syödään ja juodaan, epäasialliseksi ja tarpeettomaksi, se ei anna sille mitään todellista merkitystä paitsi että se on harjoitusta hurskaudessa ja kärsivällisyydessä. Ja mitä hengellisempi 'uskonnollinen juhla-ateria', sitä maallisemmalta ja aineellisemmalta tuntuvat neonvalomainokset SYÖ, JUO, joita näemme valtateittemme varsilla..."
Schmemann
©S. Schmemann
Toki on myös eräänlaista yhteiskunnallisesti suuntautuvaa sosiaaliaktiivista uskonnollisuutta. "'Syövään' ja 'juovaan' ihmiseen suhtaudutaan kovin vakavasti, melkein liian vakavasti...", pohtii Schmemann. Uskonnollisuus palvelee yhteiskunnallisia, poliittisia, taloudellisia ja monia muita ajankohtaisia asioita. Ne itse asiassa määräävät uskon arvon tai itse asiassa uskolla ei ole paljoakaan sanottavaa tässä. Iskulauseina ovat vaikkapa sanat tasa-arvo, suvaitsevaisuus ja oikeudet. Ne melkein leijuvat omassa erillistodellisuudessaan.
"Ihminen syö ja juo, taistelee vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta elääkseen, omistaakseen elämän täyteyden. Mutta mikä se on? Mikä on itse elämän elämä? ... Loppujen lopuksi jonkin lopullisen analyysin tuloksena me väistämättömästi oivallamme, että toiminnalla ei itsessään ja sen vuoksi ole mitään merkitystä. Kun kaikki komiteat ovat täyttäneet tehtävänsä, kun kaikki paperit lähetetty ja kaikki käytännön tavoitteet saavutettu, täytyy seurauksena olla täydellinen ilo. Mistä?"
Haluaisin jakaa kanssanne nyt Schmemannin perusajatuksen, ajatusmallien tuolla puolen.
"'Ihminen on sitä, mitä syö.' ... Kauan ennen Feuerbachia Raamattu määritteli ihmisen samalla tavalla. Raamatun luomiskertomuksessa ihminen esitetään ennen kaikkea nälkäisenä olentona ja koko maailma hänen ravintonaan. Ensimmäisen Mooseksen kirjan ensimmäisen luvun kirjoittajan mukaan vain kehotus lisääntyä ja vallita maata edeltää Jumalan ihmisille antamaa ohjetta ravita itsensä maasta... Ihmisen on syötävä, jotta hän eläisi. Hänen on otettava maailma ruumiiseensa ja muunnettava se omaksi itsekseen, lihaksi ja vereksi. Hän on todella sitä, mitä hän syö, ja koko maailma esitetään pelkästään ihmisiä varten valmistettuna, kaiken käsittävänä ateriapöytänä. Tämä kuva juhla-ateriasta pysyy läpi Raamatun keskeisenä kuvana elämästä. Se on kuva elämästä luomisvaiheessa ja kuva elämästä sen lopussa, täyttymyksessään: '... te saatte syödä ja juoda minun pöydässäni minun valtakunnassani.'" 
"Raamatussa ruoka, jota ihminen syö, ja maailma, josta hänen on tultava osalliseksi elääkseen, ovat Jumalan hänelle antamia, ja ne on annettu yhteydeksi Jumalaan. Maailma ihmisen ruokana ei ole jotakin 'aineellista' ja aineellisiin toimintohin rajoittunutta ja siten erityisesti 'hengellisistä' toiminnoista erillistä tai niille vastakohtaista... Kaikki olemassa oleva on Jumalan lahja ihmiselle, ja se kaikki on olemassa tehdäkseen Jumalan tunnetuksi ihmiselle ja liittääkseen ihmisen elämän Jumalan yhteyteen. Se on Jumalan rakkautta, joka on tehty ruoaksi ja ihmisen elämäksi..."
Ihminen kuitenkin söi jotain kiellettyä, mitä tahansa se merkitseekään, ja erosi muusta. Kuvaavaa on, että lankeemus alkaa juuri kielletyn syömisestä. "Sitä ei ollut annettu ihmiselle lahjaksi. Jumala ei sitä antanut eikä siunannut: se oli ruokaa, jonka syöminen oli tuomittu rajoittumaan itsetarkoitukseksi, ei koitumaan Jumala-yhteydeksi. Se kuvaa mailmaa, jota rakastetaan sen itsensä vuoksi, ja sen syöminen kuvaa elämää, joka ymmärretään itsetarkoitukseksi", pohtii Schmemann.

Ottakaa syökää... Juokaa tästä te kaikki...
©S. Schmemann
En aio nyt käsitellä Schmemannin syvällistä pohdintaa lankeemuksesta ja iloa siitä, ettei Jumala jättänyt
ihmistä maanpakolaisuuteensa ja hämmentyneen kaipuunsa tukaluuteen. Ihminen valitsi syödä leipänsä ja nähdä elämän tavalla, "joka yksinkertaisesti palauttaisi hänet takaisin maahan, josta sekä hän että leipä oli otettu: 'Sillä maa sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.'"

Schmemann piti kauniin radiopuheen ja se lähetettiin Neuvostoliittoon, missä sitä ja muita hänen puheitaan kuunneltiin salaa Radio Libertyn taajuuksilta. Materialistisen yhteiskunnan kasvatit saivat kuulla hätkähdyttävän kysymyksen: "Mitä jos kaikki on ilmoitusta?"
"Sana 'ilmoitus' on sanana vasta vähän aikaa - viimeisten kahdensadan vuoden aikana - kehittynyt synonyymiksi yliluonnolliselle ja ihmeelliselle. Se on jotakin havaittavan faktan vastaista ja tieteen kanssa yhteen sopimatonta. Sen sopimattomuudesta tieteen ja 'oikean' elämän kanssa mikä tahansa ilmoitus nähdään fiktiona, mieleikuvituksen tuotteena tai vielä pahemmin tietämättömyyden ja välinpitämättömyyden seurauksena. Tämä maailmankuva on vähitellen riisunut ihmiseltä (mutta onneksi ei kaikilta) paljon syvällisemmän ja rikkaimman ymmärryksen maailmasta... Meille lähes kerrottaan, että kaikkia elämää, maailmaa ja niihin liittyviä kysymyksiä voidaan lähestyä ja ymmärtää vain tietokoneen avulla..."
Moni kylläkin aavistaa, että on olemassa myös jotain muuta. "Ihmiset ymmärtävät edellä sanotun vaistomaisesti vaikkakaan eivät järjellisesti. Vuosisatoja kestänyt maallistuminen ei ole onnistunut muuttamaan syömistä pelkästään sellaiseksi seikaksi, jossa vain hyötynäkökohdat otettaisiin huomioon. Ruokaan suhtaudutaan yhä kunnioittavasti. Ateria on yhä eräänlainen rituaali - viimeinen 'luonnollinen sakramentti', joka ilmentää perheyhteyttä ja ystävyyttä, sitä elämää, joka on enemmän kuin syömistä ja juomista. Vieläkin syöminen merkitsee enemmän kuin vain ruumiin elintoimintojen ylläpitämistä... [Ihmisellä] on yhä sakramentaalinen elämän nälkä ja jano", Schmemann esittää.

Päätän tämän blogikirjoituksen toiseen Schmemannin radiopuheen osaan. Sekin lähetettiin Neuvostoliittoon, mutta sopiihan se nykyihmisellekin, olkoon olosuhteet mitkä tahansa.
"Lapsi ei tunne vielä elämän jakaantumista menneeseen, nykyiseen ja tulevaan, tätä surullista kokemusta lopullisesti menetetystä ajasta. Lapsi elää täysin nykyhetkessä, hän on täysin läsnä siinä, olipa sitten kyse ilosta tai surusta. Hän on täynnä iloa, siksi puhutaan lapsennaurusta tai lapsenhymystä. Hän on täynnä murhetta tai epätoivoa, siksi puhutaan lapsenkyynelistä ja siksi hän itkee ja nauraa niin helposti ja hillittömästi. Lapsi on eheä sekä suhteessa aikaan että koko elämään, hän antautuu täysin kaikkeen. Hän ei suhtaudu maailmaan järkiperäisesti tai analyyttisesti. Hän ei ota vastaan sitä vain yhdellä aistilla, vaan koko olemuksellaan. Siksi maailma avautuu hänelle kaikissa ulottuvuuksissaan. Jos eläimet puhuvat lapselle tai puut kärsivät tai iloitsevat, aurinko hymyilee ja jos tyhjä tulitikkulaatikko voi muuttua autoksi, lentokoneeksi tai taloksi, se ei tarkoita, että lapsi olisi tyhmä tai kehittymätön. Lapselle on nimittäin annettu ja paljastettu ihmeellinen syvyyden ja kaiken kaikkeen liittymisen tunne. Lapsella on lahja yhdistyä täysin maailmaan ja elämään. Kasvaessamme me todellakin menetämme toivottomasti kaiken sen."