26. huhtikuuta 2013

Rukouksesta

Rukous on luonnollista. Ihmisyyden merkki. Vanhastaan osa ihmiselämää ja sitä tänäkin päivänä.

Paljon on rukouksesta kirjoitettu. Ajattelin lyhyesti ja ehkä hieman epätavanomaisesti kertoa siitä. Toivottavasti osaan kertoa jotain ja kannustaa rukoukseen. Ilman rukouksen "happea" usko muuttuu helposti aatteeksi tai jopa "vaatteeksi". Ilman rukousta "tukehtuu".

Luonnollista

Ihminen ei elä "yksin leivästä". Väittäisin, että tämä toinenlainen "nälkä" on luonnollista ihmiselle. Se on itse asiassa ihmisyyden merkki. Ihminen tarvitsee myös hengenravintoa, hyvinkin laajassa mielessä. Välittämistä, ystävyyttä ja paljon muuta.

Ihminen on jo vanhastaan monin tavoin ilmaissut tätä tarvettaan. Pohdiskellut ja rukoillut. On syntynyt filosofiaa - Kiinasta Kreikkaan. Monin eri tavoin ihminen on kurottautunut "tuolle puolen", kuten sanotaan. Kaipuu käy "aavan meren tuolle puolen", taitaa laulukin kertoa.

Eipä taida löytyä ihmistä tai ihmiskulttuuria ilman tätä ulottuvuutta. Toki "moderni projekti" tai millä nimellä sitä haluaa kutsua, pyrkii uuteen uljaaseen maailmaan ilman Jumalaa, jumalia, rukousta ja paljon muutakin. Filosofiakin joutuu "todistamaan" tarpeellisuutensa, kun se ei ole "tuottavaa".

Feofan Erakko
©Pravoslavie.ru

Tilanne on hyvin poikkeuksellinen maailmanhistoriassa. Toki voidaan hyvällä syyllä nähdä poltetut pyhäköt ja uskontoallergia ja kaikki muu jo mainittu, myös merkkinä "kaipuun" häviämättömyydestä. Se ei vain häviä, ei vaikka kuinka "neutraalia" tilaa yritetään luoda.

Hammassärky on meille kaikille tuttu. Ehkä joku säästynyt siltä. Hammassärky tuntuu ja on kaiken aikaa läsnä. Mitä ihmettä? Miksi pappi puhuu hampaista?

Venäläinen piispa Feofan Erakko (k. 1894) vertasi rukousta osana elämää hammassärkyyn. Se on alati läsnä ja mielessä. Ihanteellisesti. Gregorios Teologin (300-luku) vertasi Jumalan mielessä pitämistä hengitykseen.

Liian helposti ihminen unohtaa, että rukous ja hengellinen elämä laajemmin on luonnollinen osa elämää, läsnä kuten hengitys tai hammasärky. Toki sen poissaolo ei heti ole havaittavissa elämässä. Arki rullaa, kuten normaalisti, vaikkei rukoile. Toista on, jos pidättelee hengitystään, sillä silloin pian pakko hengittää. Väitän silti, että rukouksetta eläminen on hidasta "tukehtumista".

Moni ei varmaan tunnista tätä "tukehtumista". Kaikkihan tuntuu jatkuvan ihan tavanomaisesti rukouksettakin. En nyt tätä lähde pohtimaan, muuten kuin toteamalla, että monen etsimä rauha löytyy juuri rukouksessa jos jossain ja edes hetkellisesti. Augustinus (k. 430) on sanonut "sydämemme on vailla rauhaa siihen asti, kunnes se löytää levon" Jumalassa.

Rukoussääntö

Moniko on käynyt ruokakaupassa nälkäisenä ja ilman ruokalistaa? Tämän tehneet tietävät, ettei se ole kovinkaan pitkäjänteistä ruoanhankintaa.

Moni kuntosali ja liikuntapaikka on tupaten täynnä vuoden ensikuukausina. Kausikortit ja jopa jäsenyys käy kaupaksi. Aika pian jumpassa ja punttisalilla on taas tilaa.

Yksi hengellisen elämän alkutaipaleen kompastuskivistä on liika yrittäminen. Paras sana tämän lopputulokselle on lopahtaminen. Jo viisaat, olkoon tausta mikä tahansa, ovat tienneet, että ääripäät koskevat toisiaan. Matka ääripäitten välillä on lyhyin. Maltti on siis valtti ja puuhun ei voi kivetä latvasta.

Moni kaipaa elämäänsä hengellisyyttä. Lukuisat lopahtaneet yritykset sen saralla saattavat lannistaa. Se on jo hyvä, että on tunnistanut itsessään tämän "nälän ja janon", vaikka usein on käynyt kuten vaikkapa jumpan kanssa.

Pravoslavie.ru

Alussa olisi siis hyvä aloittaa maltillisesti. Korostaisin iltarukouksia, yksinäisyydessä tai yhdessä. Viisi tai kymmenen minuuttia rukouksen äärellä. Aamuisin voi aluksi hengähtää ja tehdä ristinmerkin. Aikanaan esiintyy tarvetta "kasvattaa" tätä rukoussääntöä ja se tapahtuu aina ja vain rippi-isän tai luotetun hengellisen ohjaajan siunauksella. Omavaltaisuus on usein rukouselämän tuhoksi - joko yritetään liikaa tai välillä liian vähän.

Tämän lisäksi päiväsaika olisi hyvä saattaa rukouksen piiriin. Ristimerkki ruualla, ennen ja jälkeen. Jeesuksen rukousta vaikkapa aamubussissa. Ei myöskään saa unohtaa kehoa. Ortodoksisessa perinteessä kehokin on mukana. Kumarretaan, tehdään ristinmerkkiä, kunnioitetaan ikoneita, seistään kykyjensä mukaan ja monella muullakin tapaa.

Tärkeää on muistaa jumalanpalvelukset. Usko ei ole "yksityinen hengellinen projekti", vaan jaettua uskoa ja elämää. Jumalanpalveluksien unohtaminen on merkki epäterveestä hengellisyydestä. Jumalanpalvelusta ja rukousta ei voi korvata joogalla, tietoisuusharjoituksilla tai ties millä.

Omin sanoin

Ortodoksinen rukouskirja voi olla hämmentävä esine. Rukouksia rukouksien perään. Paksujakin teoksia ne voi olla.

Rukouskirjoja on erikokoisia. Eivät ne kaikki ole jättikokoa. Yhteistä niille on joko laaja valikoima valmiita perinteisiä rukouksia tai sitten pienempi valikoima niitä. Iltarukouksia, aamurukouksia, rukouksia ennen ja jälkeen ehtoollisen, rukouksia päivän eri tilanteisiin ja paljon muuta.

Ortodoksinen kirkko käyttää jumalanpalveluksissa valmiita ja perinteisiä rukouksia. Pappi tai kukaan muu ei jumalanpalveluksessa "keksi" niitä tilanteesta riippuen tai muustakaan syystä.

Mozart
©Wikipedia

Omassa rukouselämässä - "yksinäisyydessä" - ortodoksisen perinteen mukaan perinteisillä valmiilla rukouksilla on tärkeä asema. Ne on ehdottomasti pidettävä mukana rukouselämässä, antamassa kehyksen kaikelle. Rukouselämä ei kuitenkaan koostu vain näistä perinteisistä ja valmiista rukouksista. Omin sanoin voi ja pitääkin rukoilla.

Jotkut hieman vierastavat näitä perinteisiä rukouksia. Ne ovat jotenkin "epäaitoja", eivätkä "minun" rukouksiani. Ne ovat kuitenkin meille annettua perinnettä ja oppaita. Jos joku haluaa pianistiksi aloittaa hän ehkä ukko nooalla, mutta on myös syytä tutustua Wolfgang Amadeus Mozartiin (k. 1791) tai vaikkapa Frédéric Chopiniin (k. 1849). Samalla tavalla rukouselämän esimerkeiksi ja mitoiksi on ortodoksisessa rukouskirjassa hengellisten "mozartien" rukouksia. Tällä asenteella on ehkä helpompi arvostaa syvällisemmin perinteisiä rukouksia.

Rukoilla saa siis myös omin sanoin. Ilmaista ilonsa, surunsa, huolensa, pelkonsa, tarpeensa ja kaikkea mitä elämään liittyy. Jopa vihansa. Saattaa kaikkensa Jumalan eteen.


Blogikirjoituksen taustana on Raahen, Kempeleen ja Vihannin tiistaiseuroissa pidetyt alustukset.


18. huhtikuuta 2013

Papilta kysyttyä 28

Ekskommunikaatio tänään? Miten ortodoksit perustelevat pappien kutsumista isäksi? Kunnioittavatko ortodoksit paavia?

Ekskommunikaatio tänään?

En ole kanonisen lain asiantuntija. Jotain osaan toki vastata.

Ekskommunikaatio, kirkollisesta yhdeydestä erottaminen, on yhä käytössä. Ortodoksinen kirkko erottaa yhä tänään henkilöitä yhteydestään, syystä tai toisesta. Useimmiten vakavan harhaopin, lahkolaisuuden tai eripuraisuuden vuoksi.

Mielenkiintoista on verrata tätä tapaa luterilaiseen kirkkoon, joka "ei ekskommunikoi jäseniään mistään syystä". Kanta on aika erikoinen, ainakin ortodoksiselta tai myös käsittääkseni katoliselta kannalta. Itseäni ihmetyttää "huoleton" ehdottomuus, "ei... mistään syystä".

Ekskommunikaatio - henkilön erottaminen kirkollisesta yhteydestä - tapahtuu eräällä tavalla post factum. Se todetaan jo tapahtuneen "sisäisen" ja myös usein "ulkoisen" erkaantumisen jälkeen. Etääntyminen siis todetaan tapahtuneeksi. Henkilö on itse irtaantunut ja erottanut itsensä äitikirkon yhteydestä.

Ekumeeninen patriarkaatti
On hyvä huomata, että ortodoksinen kirkko sallii vapauden pohdiskella ja miettiä asioita. Ei se ole diktatuuri, vaan juuri äiti-kirkko. Tilaa teologisille mielipiteille on aina ollut. Ongelmaksi ja huolenaiheeksi asiat muuttuvat, jos ryhtyy opettamaan ja levittämään aatoksiaan jotka ovat ortodoksisen uskon, opin, opetuksen ja elämän vastaisia. Erityisesti uskon ja sen elämän keskeisiä kappaleita kohtaan. Ekskommunikaatio saattaa jo häämöttä.

Tämä kuulostaa ehkä rajulta. Kyse on silti huolenpidosta, välittämisestä ja rakkaudesta. Lahkolaisilla ja harhauttajilla on lähes poikkeuksetta hyvin itsekäs lähestymistapa. Kyse on minun ajatuksistani, minun opetuksestani, minun totuudestani ja minun siitä tai tästä. Ortodoksinen kirkko kantaa huolta meidän uskosta. Ekskommunikoitu ei toki jää täysin eristyksiin. Aina on mahdollista palata. Tällöin se tapahtuu katumuksen myötä ja harhan kieltämisellä.

Rydén @Vassula Rydén
On myös tapauksia, missä henkilö ihan tietoisesti haastaa. Tästä saa hyviä otsikoita ja henkilö voi esiintyä "marttyyrina" mediassa (ja se voi jopa olla taloudellisesti kannattavaa).

Yksi tuore tapaus on Vassula Rydén (s. 1942), jonkinlainen aikamme "profeetta", "näkijä" ja omalla True Life In God -kultillaan. Vuonna 2011 Konstantinopolin patriarkaatti ja sen pyhä synodi erotti Rydénin ortodoksisen kirkon yhteydestä. Perustelut olivat pitkälti jo yllä yleisellä tasolla annetut. Varjellaakseen laumaa "hengelliseltä sekaannukselta", kuten synodi toteaa. Vuosia asiaa on seurattu huolella ja nyt sitten ortodoksinen kirkko "puhalsi pilliin" ja vihelsi "pelin poikki".


Miten ortodoksit perustelevat pappien kutsumista isäksi?

"Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa." (Matt. 23:9) Näin opetti Kristus.

Eritysesti hieman ylivirittyneet lahkolaiset syyttävät ortodoksista kirkko sekä katolista kirkko omien pappiensa kutsumista isäksi. Isä Teemu tai isä Sergei, esimerksiksi. Jotain aiheesta täällä. Itse olen pitänyt koko tätä "selitäpä tämä sinä ortodoksi" haastetta vähän hassuna.

Monet lapset kutsuvat isäänsä isäksi. Ehkä iskäksi tai isiksi. Jään läpi pudonnut saattaa huutaaa: "Pelastakaa minut. Apua." Monessa kaupungissa löytyy kylttejä tekstillä: "Pelastustie". Kahdessa jälkimmäisessä tapauksessa ei ole kyse pelastuksesta uskon mielessä (hienosti ilmaistuna soteriologiasta). Lapsen isä-kutsu ei ole Taivaallisen Isä Jumalan puoleen kääntymistä. Harva heittelee raamatunlauseita näissä tapauksissa.

Hopko
Ortodoksipappi Thomas Hopko (s. 1939) on pohtinut asiaa hyvin ja hauskasti (englanniksi) yhdessä podcast-jakossaan.

Pohjimmiltaan ortodoksisessa tavassa kutsua pappia isäksi on kyse hengellisenn isyyden tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Se ei ole pois Isä Jumalalta, koska kaikki aito isyys maan päällä on "kuvastus" Taivaan Isään isyydestä.

Tietenkin, jos kutsuu pappia Isäksi, nähden hänet puolijumalana on hakoteillä ja Kristuksen sanat ovat hyvä muistutus. Tai, jos joku asettuu opettajana Opettajaksi (vrt. Matt. 23:8). Vaikkapa ihminen tehdään guruksi ja nähdään "as good as God", kuten eräs väitöskirja guruista otsikoitiin. Sama koskee sanaa pappi. On pappi Mikko tai pappi Aleksi. Kuitenkin Kristus on ainoa ylipappi, ihan Pappi isolla P:llä. Papin pappeus - kuten hänen isyytensä - on osallisuutta Pappeudesta ja Isyydestä.

Apostoli Paavali ilmaisi asiat kauniisti monesti:
"Minä polvistun Isän eteen, hänen, jonka asemaa jokainen isän ja lapsen suhde taivaassa ja maan päällä kuvastaa..." (Ef. 3:14-15)
"En kirjoita tätä tuottaakseni teille häpeää vaan ojentaakseni teitä kuin rakkaita lapsiani. Vaikka teillä Kristukseen uskovina olisi tuhansia kasvattajia, teillä on vain yksi isä. Minähän teidät olen evankeliumia julistamalla synnyttänyt Kristukseen Jeesukseen uskoviksi." (1. Kor. 4:14-15)


Kunnioittavatko ortodoksit paavia?

Kyllä. Kunnioittavat ja pitävät arvossa. Onhan hän katolisen kirkon johtaja. Ortodoksinen kirkko tunnistaa hyvinkin paljon aitoa, oikeaa ja totuudenmukaista katolisessa kirkossa.

Paavi Franciscus
Toki ortodoksit ovat jokseenkin eri mieltä paaviudesta, sellaisena kun se nykyään nähdään ja on nähty. Viime vuosikymmeniä on yritetty selvittää puolin ja toisin paaviutta. 1900-luku on ollut tärkeä vuosisata ekumenian saralla, joka aluksi on oppimista tuntemaan toisensa.

Perinteinen sanonta "ensimmäinen vertaistensa joukossa" (latinaksi primus inter pares) kuvastaa ortodoksisen kirkon näkemystä paavista. Nykyään toki paavius ja katolinen oppi kirkosta ei ole ihan ortodoksisen kirkon mieleen. Toki paaviudessa voidaan korostaa "palvelijoiden palvelijaa", kollegialisuutta ja vaikkapa primus inter pares -ajatusta ja näin lieventää paavin "yksinvaltiaan" asemaa.

Ortodoksisen kirkon näkemystä paaviudesta ja muutenkin piispan asemaa "ensimmäisenä vertaistensa joukossa" (vaikkapa patriarkka suhteessa omiin kanssapiispoihinsa) tulee ilmi kahdessa mielikuvassa.

Paavi ja patriarkka vuonna 2006
Keskiajalla Konstantinopolin patriarkan piti tavata paavi. Tuolloin oli tapana, että paavin jalkaa suudeltiin kumartaen häntä tervehtiessä. Kyse oli, ei vain kunnioituksen eleestä, vaan myös alamaisen. Kyse oli "etiketistä", mutta myös paljon muusta. Tähän ei tietenkään patriarkka voinut suostua. Lopulta tässä etiketti-kysymyksessä päädyttiin poskisuudelmaan. Kahden vertaisen kohtaaminen tapahtui poskisuudelmilla, ei ryömien toisen jalkojen juureen suutelemaan niitä.

Yksi vertaus. Pyöreä pöytä kuvastaa hyvin vertaisuutta. Päätypöytä sen sijaan viestii ihan jostain muusta. Pyöreän pöydän äärellä voi toki olla, ja pitääkin olla puheenjohtaja ensimmäisenä vertaistensa joukossa. Kaikki silti samalla tasolla, vaikkakin joku ensimmäisenä. Väittäisin, että ortodoksisen kirkon kantaa primus inter pares -ajatukseen kuvaa hyvin pyöreä pöytä "puheenjohtajalla".

Kysymyksellä ortodoksisen kirkon suhteesta paaviuteen on yli tuhannen vuoden historia. Nykyään ortodoksisen kirkon ja katolisen kirkon välit "asiallisen veljelliset". Pitkä matka on silti edessä. Ehkä olen kahdella mielikuvalla osannut ilmaista jotain näkemyseroista tai ainakin ortodoksisen näkemyksen.



Kysymys ja vastaus
Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.

14. huhtikuuta 2013

Papilta kysyttyä 27

Miksi ortodoksit vihkivät avioliittoon useamman kerran? Aloite tasa-arvoisesta avioliittolaista?

Miksi ortodoksit vihkivät avioliittoon useamman kerran?

"Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako." (Matt. 19:6)

Tähän esimerkiksi katolinen kirkko viittaa kannassaan avioliiton "purkamattomuudessa" ja ortodoksisen kirkon ihanne yhdestä avioliitosta rakentuu.

Ortodoksinen kirkko on "samoilla linjoilla" katolisen kirkon kanssa, mutta mukana on "myötätuntoista todellisuudentajua", kuten eräs ortodoksipappi on todennut.

©Helsingin ortodoksinen seurakunta

Merkittävä asema ortodoksisen kirkon "myötätuntoisen todellisuustajuisen" kannan muotoutumisessa on ollut Gregorios Teologin (300-luku) eräs puhe jo mainituista Kristuksen sanoista. Hän tuli siihen tulokseen, että poikkeuksellisesti toinen ja jopa kolmas avioliitto on mahdollinen.

Ihanne on selkeästi yksi avioliitto. Toinen avioliitto voidaan suoda ja kolmas on poikkeuksellisesti sallittava. Neljättä ortodoksinen kirkko ei tunne, vaikka maailma hyväksyisi kymmenennen.

Toinen ja kolmas vihkiminen tapahtuu ortodoksisessa kirkossa katumussävytteisen kaavan puitteissa. On hyvä huomata, että avioeron syyksi ei ortodoksisessa kirkossa kelpaa ihan mitä vain ja tämä vaikuttaa osaltaan siihen voidaanko vihkiä toiseen avioliittoon.

On muistettava, että kanta uudelleenvihkimisestä nousee uskon aapis-asioista - Kristuksen tuoman pelastuksen ja nöyrän rakkauden esittelystä. Siihen verrattuna fariseukset - silloin ja tänään - kysymyksineen ovat aika sydämettömiä. Katolisen kirkon ehdoton jyrkkyys koetaan hieman liialliseksi.

Gregorios
©Saint Gregory of Sinai Monastery

Gregorios on "moderni" siinä mielessä, että hän jyrähtää naisten epäreilusta asemasta avioerotilanteessa. Hän ei tykkää siitä, että asetelmassa on koko ajan kysymys saako mies erota. "En hyväksy tätä lainsäädöstä. En hyväksy tätä tapaa. Ne jotka säätivät lain olivat miehiä ja siksi heidän lakinsa ovat ankaria naisia kohtaan...", Greogorios jyrähtää.

Ortodoksinen kirkko hyväksyy toisen avioliiton vedoten apostoli Paavaliin, joka sanoo: "Jos sinulla ei ole enää vaimoa, älä etsi itsellesi uutta. Mutta jos menetkin naimisiin, et tee väärin." (1. Kor. 7:27-28) Tietyissä harvinaisissa tapauksissa, jopa kolmas sallitaan.

Ortodoksinen kirkko sallii siis toisen ja kolmannenkin liiton erityisistä syistä. Ihanne on kuitenkin aina yksi ja ainutlaatuinen avioliitto, joka ortodoksisen käsityksen mukaan ei muuten pääty siihen "kunnes kuolema meidät erottaa", vaan jatkuu ajasta ikuisuuteen. Ei kuolemalla ole sanavaltaa, ei kuolema aseta rajaa rakkaudelle.

Tarkkaavainen lukija huomaa jännitteitä kirjoituksessani. Ihanne, todellisuus, vastaantuleminen, jyrkkyys ja muukin. Kaikkea tätä elämä on. On hyvä huomata, että ortodoksinen kirkko yrittää nähdä "ison kuvan" näissä kysymyksissä. Ne ratkaistaan, kuten seisoen itse Kristuksen edessä.

Ihanteena yksi avioliitto, toinen suodaan ja poikkeustilanteessa kolmaskin.


Aloite tasa-arvoisesta avioliittolaista?

Ajankohtainen kysymys. Paljon esillä olevan aihe. Pari ajatusta.

Aloite tasa-arvoisesta avioliittolaista ei sinänsä koske ortodoksista kirkkoa, sillä aloite ei pakota ortodoksista kirkkoa mihinkään.

Arkkipiispa Leo (s. 1948) ilmaisi ortodoksisen kirkon kannan ytimekkäästi: "Käytettäköön suomalaisessa yhteiskunnassa mitä käsitteitä tahansa, meille avioliitto on vain miehen ja naisen välinen liitto."

Arkkipiispa Leo
©Yle

Arkkipiispan yhden lauseen lausunto kumpuaa siitä, että ortodoksinen opetus avioliitosta, joka muuten on sakramentti ortodoksisessa kirkossa, on selkeä. Eri mieltä toki voi olla, muttei tämä muuta ortodoksisen kirkon opetusta ja kokemusta asiasta.

Pari huomiota. Huomioni eivät varmaan ole monen mieleen. En kuitenkaan usko, että aiheen kaikkiin vaikeisiin kysymyksiin olisi jo vastattu, eikä kaikkea kyseenalaistamista voi vain olankohautuksella tai patavanhoillisuuden syytöksellä ohittaa.

Käsillä oleva aloite ja muut vastaavat vaatisivat hieman malttia. Kysymys on kuitenkin tavoitteesta, joka on nuorempi kuin "kännykät ja netti" ja on "millisekunteja" vanha asia ihmiskunnan historiassa. Ei ehkä ihan onnistunut luonnehdinta, mutta on siinä jotain pohdittavaa.

Avioliitto, olkoot sen muodot moninaiset ja puitteet kaikenlaiset, on syntynyt osaltaan "järjestäytyneiksi" puitteiksi suvunjatkumiselle. Rakkaus, välittäminen, ystävyys ja muut ulottuvuudet ovat tärkeitä, mutta perhe mahdollisesti "sukuajatkavana puitteena" on luonnollinen ydinosa ihmiselämässä - sekä yksilöllisesti että yhteisöllisesti. Olkoon perhe laaja tai ytimekkäämpi. Sillä on oikeus suojaan tai edes varjelevaan malttiin mullistavien vaateitten edessä.

Luonnollinen ydinosa? Suoja? Mitä ihmettä? Luonnehdinta perheestä löytyy täältä: "Perhe on yhteiskunnan luonnollinen ja perustava ydinosa ja sillä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan... (Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, artikla 16)

YK
©Wikipedia

Avioliitto - taas monissa muodoissa ja eri puitteissa - ei niinkään ole kehittynyt, ties missä ihmisyyden alkuhämärässä, sulkeakseen ulos seksuaaliset vähemmistöt, vaan se kehittyi juuri puitteiksi palvelemaan jotain mitä luonnostaan vaikkapa mies ja mies eivät saa aikaiseksi.

Kenenkään rakkautta, välittämistä tai ystävyyttä ei kyseenalaisteta, mutta rakkauden tunteen tai kokemuksen varaan, ei ole avioliittoa tai perhettä asetettu yhteiskuntien, kulttuurien ja yhteisöjen luonnolliseksi ydinosaksi. Avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, sen yksi keskeinen tarkoitus on varjella mahdollisesti siihen syntyviä tai ehkä jo syntyneitä lapsia.

"Instituutio" on muuttunut aikojen saatossa. Se on kiistatonta. Roolit ja muodot ovat kokeneet muutoksia, paljon hyviä sellaisia. Tämä on luonnollista, sillä "instituutiokin" käy vuoropuhelua muuttuvan maailman kanssa ja heijastaa sitä. Tämä suhteellisuus tai heijastavuus ei silti poista sitä perustehtävän tosiasiaa.

Ortodoksinen kirkko on tässä "alkuhämärässä" syntyneessä luonnollisessa ydinosassa aikanaan tunnistanut jotain "sakramentaalista" ja Luojan aikomusta. Syystäkin avioliitto on sakramentti ortodoksisessa kirkossa ja perhe koetaan parhaimmillaan jopa "pieneksi kirkoksi".

On mahdollista, että nimekkeen alle tuodaan paljon muitakin liittoja tai kehitetään joku toinen nimeke.

Ortodoksiselle kirkolle avioliitto-nimekkeen alla oleva on ja pysyy "perinteisenä".


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.


4. huhtikuuta 2013

Papilta kysyttyä 26

Demonit? Dancemessu? Mitä tarkoittaa BB?

Demonit?

Moni suhtautuu tähän leppoisasti, jopa virnistäen. Ortodoksinen kirkko kuitenkin tietää kokemuksesta pahan voimien olevan todellisuutta. Paha ja hänen palvelijansa. Hullujako olette, ajattelee ehkä joku.

Itsemurha sähköaitaan
Hulluja? Maailman silmissä juutalaisten joukkotuhon yksi keskeisimpiä hahmoja oli psykologisesti pitkälti terve. Mikä sitten on hulluutta voi syystä kysyä. Eräs saksalainen professori totesi, että kaikki demonit, ihmeet ja moni muu asia ei ole enää todellisuutta maailmassa missä käytetään sähköä. Ymmärrän professorin ajatuksen, mutta katsellessani sähköistettyjä piikkilangalla varustettuja aitoja mieli hieman muuttuu.

Modernin maailmankäsityksen mielestä puhe demoneista ja enkeleistä on käsittämätöntä, sillä ei oikein ole "aistia" sitä varten. Maailmankuva on muuttunut suuresti muinaisuudesta, jolloin "liikenne oli raskas valtatiellä taivaan ja maan välillä", kuten Yalen yliopiston professori Jaroslav Pelikan (k. 2006) kuvaili maailmaa kristinuskon alkuaikoina.

Maailmassa rellestää voimia. Kaikki eivät ole myötämielisiä. Pahoja voimia on. Pahan päämäärää on saada ihmiset kääntämään huomionsa pois Jumalasta. Totuus, hyvä ja kauneuskin käy, kunhan ihminen viedään kuilun reunalle. Suuria temppujakin se saattaa käyttää, ihan näyttäytyäkin, kertovat kokeneemmat, että lopulta saisi pelolla ihmiset valtaansa.

Antonios Suuri
Epätoivo on päämääränä. Monet "eturintaman" ihmiset, vaikkapa erämaaisät, kertovat että demonit eivät toimi avoimesti. Useat ihmiset ovat jo omien himojensa ja epäjumaliensa vietävänä. Pompa diaboli voi hyvin yhä tänään. Mitä nyt sitä häiritsemään. Suuret kilvoittelijat kuitenkin kohtaavat demonit, ihan kirjaimellisesti, kun he nousevat himojensa aallokon yläpuolelle. Esimerkkinä suuresta kilvoittelijasta käy Antonios Suuri (k. 356).

Luulo, että pahuutta voitaisiin selittää on jotenkin naiivi. Pahuus on pahuutta juuri siitä syystä, että se on kasvotonta ja selittämätöntä. On olemassa pahuutta, joka on niin tyhjää, pimeää ja "kylmää", että nokkelakin ihminen jää tuppisuuksi sen edessä.

Ajateltavaa saa myös katolisen papin, emeritus professorin, Anders Piltzin (s. 1943) sanoista:
"Mutta, onko paholainen olemassa persoonallisena voimana, eikä vain vertauskuvana käsittämättömälle pahalle? Aluksi voi miettiä muuttuko kysymys pahasta jotenkin 'helpommaksi', jos sen tekee persoonattomaksi? Neljävuotias lapsi murhataan toisten lasten toimesta leikissä. Päivähoidon henkilökunta löytää aamulla satanistien ristiinnaulitsemana kanin, lasten lempieläimen. Nuoret varastavat ruumiinosia. Olen itse todistanut kuinka nuori mies farkuissa varasti ehtoollisen katolisessa mesussa Dachaun keskitysleirissä vuonna 1987. HIV-tartunnan saanut mies yrittää levittää oman onnettomuutensa mahdollisimman monelle. Se joka haluaa selittää tämän huonosti toimivan biologiana luo enemmän kysymyksiä, kuin niihin vastaa... Ei yksikään filosofinen tai biologinen malli kykene järkeistämään pahan olemassaoloa... Pahuus on metafyysistä."

Ratzinger
Usein lahkolaisuudessa ja erityisesti sen ylivirittyneissä muodoissa demoneilla ja maailmanlopulla on keskeinen sija. Jumala jopa jää kakkoseksi. Kyse on eräänlaisesta "uskonnollisesta hyperventilaatiosta". "Sairaalloinen uskonto on ihmisen hengen vaarallisin sairaus." Näin totesi kardinaali Joseph Ratzinger (s. 1927) aikanaan.

Väite, että lääkkeet olisivat väylä demoneille on vaarallinen ja vastuuton väite. Toki mielialalääkkeitten ylilääkitys ja liian "tekninen" ihmisen kohtaaminen on väärin ja siinä on jopa jotakin epäinhimillistävän demonista. Hieman huumorilla - ja samalla kriittisesti - eräs ortodoksiteologi kutsui psyykelääkkeitä "modernin maailman eksorksismiksi".

"Olen riivattu." Olen tämän kuullut. Tietenkin pappi on varovainen, voisi sanoa kriittinen. Kyllä pappi tietää, että mieli voi tehdä temppuja. Moni asia voidaan selittää ja vaikkapa johtaa johonkin sairauteen tai häiriöön. Alkoholillakin on joskus osuutensa. Joskus ihmiset ihan ilkeyttään keksivät tarinoita, jopa "hurskaita valheita".

Mutta on tapauksia...


Dancemessu?

Dancemessu ©Nina Riski
Dancemessuja ei ole ortodoksisessa kirkossa. Eräs ortodoksipappi vastasi kerran netti-pappisvihkimystä kyselevälle, että ortodoksinen kirkko pitäytyy "perinteiseen" tapaan, eikä harrasta online-vihkimyksiä tai mail-order -pappeutta. Samaa voisi varmaan sanoa dancemessuista - siis ihan perinteisesti mennään.

Mielenkiintoinen ilmiö dancemessut ovat. En ole koskaan sellaisessa ollut. En varmaan menekään. Mitä olen lukenut ja nähnyt messuista, ne vaikuttavat olevan oire "pihalla" olemisesta. En tiedä montako -messu-liitteellä olevia messuja edes on olemassa. Miksei vain voi olla ihan perusmessu - sana ja sakramentti, luterilaisittain ilmaistuna?


Mitä tarkoittaa BB?

Löydä XB...
BB on lyhenne vastauksesta Воистину воскресе! Se tarkoittaa Totisesti nousi. XB ja BB lyhenteet kuuluvat yhteen.

Kyse on kirkkoslaavin kielestä ja se liittyy ortodoksisen kirkon pääsiäisaikaan, jolloin toivotetaan useilla kielillä: Kristus nousi kuolleista! Tähän vastataan: Totisesti nousi! Toki toisille BB saattaa tarkoittaa Birgitte Bardot (s. 1934), mutta ortodoksisessa kirkossa se viittaa pääsiäiseen.

Kirjoitetussa tekstissä saatta esiintyä lyhenteitä. XB - Хрїстóсъ воскрéсе! BB - Воистину воскресе!

Samalla "logiikalla" suomeksi toivotus olisi seuraava. KNK - Kristus nousi kuolleista! TN - Totisesti nousi! Lisää aiheesta täällä.


Kysymys ja vastaus
Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.


1. huhtikuuta 2013

Tunnustuskirja

"Pika-ajattelun tuottamaa sekajätettä", pursuaa yltäkyllin. Uskontokeskustelussa runsain määrin. Tunnustuskirja on tervetullut puheenvuoro tässä "keskustelussa".

Yllättävä moni taho osallistuu keskusteluun. Välillä sana keskustelu pitäisi laittaa lainausmerkkeihin, sillä taso ei aina päätä huimaa. Pika-ajattelun sekäjätettä löytyy paljon, useilta tahoilta.

©Kirjapaja
Uskonto-sanan käyttö myös hyvin mielenkiintoinen. Sanan huolimaton käyttö on yleistä. "Uskontoa" ei ole olemassa, vaan kyse on yleiskäsitteestä. Toinen on vaikkapa eläin. "Yleisesti voi puhua käsitteellä eläin, mutta kun on astunut eläintarhaan se muuttuu merkityksettömäksi. Silloin täytyy aloittaa erottamaan krokotiilien ja norsujen välillä", pohti eräs jesuiitta.

Katolisesta "eläintarhasta" käsin Antti Nylén (s. 1973) kertoo Tunnustuskirja-kirjassaan itsestään ja muustakin. Kirjassa on paljon mielenkiintoista ja purevia huomioita.

Nylénin huomiot omasta "neitseellisestä", ei-uskonnollisesta, taustastaan suhteessa uskonkysymyksiin - ja erityisesti kristinuskoon - ovat mielenkiintoisia. Tausta antoi hänelle "tuoreen" näkökulman. Asia viehätti sitten aikanaan ihan eri tavalla, eikä se ollut ennakkoluulojen ohdakkeiden tuttu-juttu. Vältän sanaa kolahti, sillä Nylén korostaa, ettei tie uskoon ollut kääntymys, joka Nylénin mukaan on hänen kohdallaan "aivan liian dramaattinen" sana. Uskoon hän "ajautui"ja "myöntyi".

Ihan erikseen ovatkin sitten Paavali (1. vs), Augustinus (k. 430) tai vaikkapa metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003).

Arkkimandriitta Tiihon
Henkilökohtaisesti luulen, että "maallistuneessa lännessä" kasvaneilla olisi paljon oppimista entisten ateististen valtioiden kasvateista. Olkoon sitten valtio Neuvostoliitto, Albania tai joku muu. Heidän "neitseellinen" taustansa ja omakohtainen kokemuksensa ateistisesta "aivopesusta" on kertomisen arvoinen.

Minuun teki syvän vaikutuksen Jugoslaviassa kasvaneen kanssaopiskelijani kertomus omasta tiestään uskoon ja kasteelle teini-ikäisenä. Ateistisen aivopesun jälkeen usko oli hänelle kapinaa, vapautta, tuoreutta, kauneutta ja herkkyyttä. Se oli "neitseellistä" tavalla, minkä me vain hatarasti osaamme kuvitella.

Hauska on nuoren elokuvaohjaajakoulussa istuneen, tulevan arkkimandriitta Tiihon Sevkunovin (s. 1958) muistelu:
"Oliko se Puskhin, Dostojevski ja Newton jotka olivat olleet niin alkeellisia ja pinnallisia etteivät he olleet tajunneet elämän tosiasioista mitään? Olivatko nämä nerot oikeasti idiootteja? Tai olimmeko me idiootteja? Me neuvostoliittolaiset - ja myös meidän ala-asteen ateismin opettajamme Marina? Tämä oli kysymys, joka antoi nuorille mielillemme paljon vakavaa ajateltavaa..."
Nylén ©Ville Hytönen/Savukeidas
Nylén kirjoittaa nasevasti uutisoinnin tasosta katolisesta kirkosta ja sen käsittelystä. Paavi on suomalaisessa mediassa totisesti erehtymätön, siinä mielessä että hän on aina väärässä. Kirjassa monta hassunhullua esimerkkiä, ihan Helsingin Sanomiin päätyneitä "uutisankkoja".

Nylén pohtii myös kondomeja, homoja, aborttia ja naispappeutta. Ulkopuolisen silmin katolisen kirkon päähänpinttymänä ovat nämä aiheet, vaikkakin ne kertovat enemmänkin tarkkailijan päähänpinttymästä. On itse asiassa laskettu, että esimerkiksi paavi Johannes Paavali II:n (k. 2005) lausunnoista vain 3% käsitteli seksuaalietiikkaa, kun mediasta usein saa sen käsityksen, että luku olisi 97%.

Evangelium Vitae
Nylén käsittelee näitä ikuisuusaiheita asiallisesti. "Luonnonoikeuden" vahva asema katolisen kirkon etiikassa saa parisen sivallusta. "Biologismi" sana taitaa jopa esiintyä. Käsittääkeni Nylén hyväksyy luonnolle "kielen", muttei "kielioppia". Kyse on merkittävä erosta ja "kielioppi" vasta olisikin "biologismia" ja tarvetta olisi humelaiselle giljotiinille.

Katolisen kirkon opetus saa ymmärrystä osakseen, vaikkei Nylén orjallisesti allekirjoita kaikkea. Hän käy vuoropuhelua katekismuksen, kiertokirjeiden ja kardinaali Joseph Ratzingerin (s. 1927) kanssa. Ratzingerista tuli Nylénin "oma paavi".

Otetaan vaikkapa yksi aihe. Abortti. Elämän ja kuoleman kysymys. Ne jotka haluavat tietää kondomeista, homoista ja muusta à la Nylén joutuvat lukemaan kirjan. "Keskustelu katolisuudesta alkaa melkein aina aiheista, joihin se myös päättyy: abortista, ehkäisystä, homoista, avioerosta, naispappeudesta..."

Median tuomio...
Abortti on vaikea aihe. Elämää ja kuolemaa. Nylén tunnistaa kaksi "yksinkertaista ja kuuluvaa mieltä" abortista. Yhdet kannattavat elämää ja toiset valinnanvapautta. Keskustelun kiihkeys johtuu siitä, että molemmat mielet näkevät itsensä viimeisenä sanana. Jää vain nyrkit ja pyssyt, Nylén huomauttaa.

Molemmat kannat saavat osansa. Kaavamaiset aborttia puolustavat puheet saavat Nylénin pohtimaan:
"Eikö alkio tai sikiö aivan ilmiselvästi ole myös jotakin muuta kuin raskaana olevan naisen ruumiin osa? Raskauden edetessä se erkanee yhä selvemmin, kunnes lopulta ja väistämättä on lihallisesti täysin itsenäinen olemassaolo. Onko joku tästä eri mieltä? Abortin rinnastaminen parturikäyntiin on sietämätöntä roskapuhetta..."
Aborttivastustajia Nylén toruu murha-sanan käytöstä, sillä "abortti ei ole murha. Sillä sanalla on merkityksensä, joka ei lainkaan sovi tähän". Tähän toki Nylénilla on oikeus päätyä ajattelussaan.

Ortodoksinen kirkko on rajuimmillaan silti puhunut murhasta, tahaton tappo se ei ainakaan ole. Nylén on skeptinen apokalyptisia "kuoleman kulttuuri" visioita kohtaan. Itse olen kyllä mieltynyt Evangelium Vitae -kiertokirjeen (1995) lähes ilmestyskirjallisiin ja eeppisiin näkymiin.

Kirja on mielenkiintoinen. Suosittelen. Nylén ajoittain vähän kompastuu nokkeluuteensa.


Oikea oppi -kirja
Tunnustuskirja-kirjan on julkaissut Kirjapaja. Antti Nylén on esseisti ja kääntäjä. Mielenkiintoinen kännös on Oikea oppi -kirja. Kirjassa on sivuja 241. Kirjaan voi tutustua täällä.