24. tammikuuta 2013

Isä meidän -rukous

Herran rukousta on lausuttu jatkuvasti 2000 vuoden ajan. Jokaisena hetkenä jossakin maapallolla lausutaan itse Kristuksen opettamaa rukousta.

Rukous vie kristinuskon ytimeen. Mietiskelemällä ja erityisesti lausumalla rukousta voi saada innoitusta elää todeksi kristillistä uskoa. Kirkon rukouksista Herran rukous tai Isä meidän -rukous on siis erityinen.

Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) tähdentää painokkaasti, että se "ei ole vain mikä tahansa rukous, vaan se on kristittyjen rukous." Rukous oli Kristuksen vastaus hänen opetuslastensa hartaaseen pyyntöön opettaa heitä rukoilemaan.

Metropoliitta Antoni

Rukouksen oppii helposti ulkoa, mutta sen todeksi eläminen vaati elämänmittaista kilvoittelua. Tyhjentävää selitystä rukouksesta ei ole mahdollista tehdä. Herran rukous, lainatakseni vapaasti erään kirkkoisän oivallusta Raamatun teksteistä, "kasvaa yhdessä lukijoiden kanssa."

Meidän Isämme

Lähestymällä Jumalaa sanalla Isä tunnustamme hänen isällisen huolenpitonsa. Ihminen ei siis ole orpo eikä jonkin sokean sattuman tai kohtalon aikaansaannos. Jokainen ihminen on kaivattu ja merkityksellinen. Sanalla Isä ilmaistaan lapsenomaista luottamusta ja tuttavallisuutta.

Teologian ja filosofian piirissä käytetään lukuisia käsitteitä Jumalasta, joista ehkä tunnetuimmat ovat Herra, Luoja, Kaikkivaltias ja Ensimmäinen syy. Herran rukouksessa Jumalaa saa kutsua tuttavallisesti Isäksi. Harvoja säilyneitä Kristuksen äidinkielen sanoja on juuri sana abba tai isä.

Rukouksessa ihmiset lähestyvät yhdessä Isä Jumalaa. Rukouksessa lausutaan "Isä meidän...", eikä itsekkäästi "Minun Isäni...". Rukous yhdistää kristityt toistensa kanssa, vaikka sen lausuisikin yksin. Monikkomuoto toistuukin läpi rukouksen. Tietä Jumalan luo ei kuljeta kyynärpäätaktiikalla. Itsekkään ihmisen rukous, Athosvuoren munkin mukaan, kuuluu äärimmillään näin: "Minä itse olen oma jumalani. Tulkoon minun valtakuntani. Tulkoon itselleni luksusta ja ylenpalttisesti aineellista hyvää. En pyydä anteeksiantoa, koska en itsekään anna anteeksi. Etsin nautintoa ja vihaan kaikkea kivuliasta. Sillä minun on valtakunta, voima ja kunnia."

On myönnettävä, että sanalla isä voi olla ikävä kaiku. Eräiden mielestä maskuliininen sana on ilmaisu miesten ylivallasta suhteessa naisiin uskonnon piirissä. Toisille sana saattaa muistuttaa lapsuuden ehkä julmastakin hahmosta.

Gregorios Teologi

Aikanamme tiedostamme yhä paremmin tasa-arvon vaatimukset. Kirkko ei kuitenkaan ole koskaan nähnyt Jumalalla olevan sukupuolta - hän ei ole mies eikä nainen. Gregorios Teologi 300-luvulla korosti, ettei teologisia käsitteitä saa ottaa liian kirjaimellisesti. Gregorios hieman huvittuneena totesi, että jos käsitteet otetaan liian kirjaimellisesti, niin silloin Jumala on mies, koska sanat jumala (theos) ja isä (pater) ovat maskuliinisia, kun taas feminiininen sana jumaluus (theotes) tekee Jumalasta naisen. Pyhä Henki olisi tämän logiikan mukaan peräti sukupuoleton (koska pneuma-sana on neutri), Gregorios päättelee.

Moni kärsii rakastavan isän puutteesta. Sen verran asiasta voi sanoa yleisesti, että Isä Jumala on kaiken aidon isyyden esikuva. Toisin kuin monet isät Jumala ei lähtenyt karkuun, hyväksikäyttänyt tai pahoinpidellyt, vaan kumartui yksinäisen ihmisen puoleen. Kaunis varhaiskristillinen veisu kiteyttää asian näin:
"Herra on minun auttajani, hän on ilmoittanut itsensä minulle vilpittömällä viattomuudellaan, hänen suuruutensa on muuttunut pieneksi hänen lempeydestään. Hän tuli minun kaltaisekseni, jotta voisin ottaa hänet vastaan. Minä en vavissut häntä katsoessani..." 

Kunnia olkoon sinulle

Rukous jatkuu lauseilla "Pyhitetty olkoon", "Tulkoon sinun" ja "Tapahtukoon sinun tahtosi". Pyynnöt kertovat elämän tärkeysjärjestyksestä.

Lauseet kääntävät huomion ihmisestä Jumalaan. Usein ihminen vaatii Jumalalta huomiota, vaikka Jumalalla olisi suurempi syy moittia meitä. Metropoliitta Antoni on kiteyttänyt asian nurinkurisuuden osuvasti:
"Me valitamme sitä, että Jumala ei ilmaise itseään meille niinä muutamina minuutteina, jotka hänelle varaamme, mutta mitä sanomme niistä kahdestakymmenestäkolmesta ja puolesta tunnista, jolloin Jumala on saattanut kolkuttaa ovellemme, mutta olemme vastanneet: 'Olen varattu, valitan!'" 
Mikä on minulle tärkeää? Onko Jumalalla sijaa elämässäni? Olenko kristitty vain sunnuntaisin, tai ehkäpä vain jouluna ja pääsiäisenä? Lohduttava tieto on se, että pyynnöt ovat myös avunpyyntöjä:
"Anna minulle voimaa ymmärtää tahtosi, auta minua huomaamaan tahtosi, joka on monesti epäselvä minulle, ja anna minulle voimia, jotta voisin tehdä sinulle tilaa elämässäni." 

Elämän leipä

Anomus jokapäiväisestä leivästä on hämmentänyt monia. Lauseeseen sisältyy harvinainen kreikan kielen sana. Sanan tarkasta merkityksestä on kiistelty, mutta sana käännetään useimmiten "jokapäiväiseksi". Tämä onkin sen perusmerkitys, mutta se tarkoittaa myös "oleellista" tai suunnilleen "yliluonnollista".

©Lars Ahlbäck

Mitä leipää siis pyydetään? Kirkkoisät jakaantuvat pääpiirteissään kolmeen ryhmään tulkinnoissaan. Leipä on monien mielestä jokapäiväinen ravintomme, kun toisille se viittaa nimenomaan yliluonnolliseen Elämän leipään, eli ehtoolliseen. Kolmas ryhmä näkee leivän sekä arkisena leipänä että ehtoollisleipänä. Sanan etymologiasta ei tarvitse tehdä ongelmaa, vaan rukouksessa pyydetään sekä jokapäiväistä ravintoa että ilmaistaan kaipuuta ehtoolliselle.

Supermarkettien aikana pyyntö ruuasta saattaa tuntua ihmeelliseltä. Pyyntö muistuttaa, että yltäkylläisyyden aikanakin jokapäiväinen ravinto otettaisiin vastaan kiitollisuudella ja arvonannolla. Helposti unohdetaan, kuinka kiitollisia meidän tulisi olla siitä, että saamme jokaisena päivänä ruokaa.

Jokapäiväinen ehtoollinen? Ehtoollinen nähdään nykyaikana usein jokaviikkoisena tai peräti vain jokavuotisena tapahtumana. Varhaisten kirkkoisien aikana tilanne oli täysin toinen - ehtoolliseen osallistuminen oli usein jokapäiväistä. He rukoilivat, että yksikään päivä ei jäisi väliin. Heille ehtoollinen oli erottamaton osa arkielämää. Nykyaikana pyynnön leivästä voi nähdä myös ilmaisuna kaipuusta ehtoolliselle ja sen arvon ymmärtämisestä.

Anna meille anteeksi

Pyyntö on hämmästyttävä, sillä siihen sisältyy ehto. Jotta saisimme anteeksi, tulee meidän itsekin antaa anteeksi. Liitoksena toimivat sanat "niin kuin". Sanapari "niin kuin" esiintyy muuallakin Kristuksen opetuksessa. Hän kehottaa olemaan täydellinen, niin kuin taivaallinen Isä on täydellinen. On oltava valmis armahtamaan, niin kuin Isä Jumalakin armahtaa. Kristuksen käskyistä suurimpia on: "Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne." (Joh. 13:34)

Sanat "niin kuin" kehottavat itsetutkiskeluun. On syytä välttää liian yleistä pohdiskelua, sillä riidat ja vihanpito koskevat useimmiten ihmisiä omassa lähipiirissämme - minua, häntä, tuota ja meitä, eikä ensisijaisesti ihmisyyttä yleiskäsitteenä. On sanottu, että joku voi rakastaa ihmisyyttä, mutta vihata lähimmäistään. Voimme rukoilla voimaa antaa ja pyytää anteeksi, mutta tulee muistaa, että tie anteeksiannosta sovintoon ja unohtamiseen voi olla pitkä.
Herra, armahda

Kiusaus ja paha

Rukouksen viimeistä lausetta on vaikea ymmärtää. Pintapuolisesti saattaa vaikuttaa siltä, että Jumala saattaa meidät kiusaukseen. Jumala näyttää olevan kiusaaja, jonkinlainen taivaallinen kouluttaja. Yksi syy epäselvyyteen on käännöksessä. Pyyntöä onkin vaikea kääntää, mutta se tarkoittaa suunnilleen: Älä salli meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.

Kyse on koetuksen kestämisestä. Elämä on täynnä tilanteita, jolloin usko horjuu. Onnettomuuksien, sairauden tai selittämättömän pahan edessä usko on usein koetuksella. Monesti ihminen, ehkäpä jo nuorena, makaa sairaalan sängyssä ja miettii Jumalan olemassaoloa. Miksi minulle tapahtui näin? Moni saa vain yhden sanan suustaan - miksi?

Pyydämme Isää olemaan tukenamme koetuksen aikana. Yritämme toivoa, luottaa ja kestää. Kristuksen sanat lohduttavat: Älä pelkää! Erään kirkkoisän neuvo äärimmäisen tukalassa tilanteessa on yllättävän syvällinen ja samalla humoristinen: Mene nukkumaan!

Rukous ja elämä

Jo mainittu Gregorios Teologi korosti, että Jumalan mielessä pitäminen pitäisi olla yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Vietätkö hengityselämää? Kysymys on hölmö, mutta yhtä luonnollista kuin hengitys pitäisi olla rukouksenkin.

Moni saattaa kokea kirkon opettajien neuvot ehdottomiksi ja kuin vieraalta planeetalta tuleviksi. Lohdullista on muistaa, että jo aamu- ja iltarukousten lukeminen on paljon. Herran rukouksella on keskeinen osa niitä. Ehkä työmatkalla voimme mielessämme rukoilla lyhyesti tai vain olla ja ihmetellä olemassaoloa. Sunnuntaina yritämme päästä jumalanpalvelukseen. Kaikki tämä on jo paljon. Tätä kaikkea ei pidä vähätellä, vaan se on jo alku paljon suuremmalle.


Blogikirjoitus on alunperin ilmestynyt Analogi-lehdessä (2/2009). Tampereen ja Turun seurakunnat ovat julkaisseet yhteistä lehteä vuodesta 2000. Hämeenlinna tuli mukaan vuonna 2001, ja seuraavan vuoden alusta lehti sai nykyisen nimensä. Analogi tarkoittaa kirkoissa käytettävää kaltopöytää. Lehteen voi tutustua laajemmin täältä.


21. tammikuuta 2013

Publikaani ja fariseus

Suuri paasto lähestyy. Hiljalleen ortodoksinen kirkko valmistaa meitä lähestyvään paastoon. Tätä valmistavaa aikaa kutsutaan valmistusviikoiksi.

Ortodoksinen kirkko ymmärtää hyvin, ettei suuren paaston ponnisteluun voi ryhtyä "yön yli". Tämän ortodoksinen kirkko on oppinut jo varhain. Syystä paastokautta edeltää valmistava aika.

Valmistavana aikana ortodoksinen kirkko hiljalleen ja astettain "säätää meidät paasto aaltopituudelle". Valmistautumisella on sekä ulkoinen että sisäinen ulottuvuus. Yhteistä sekä ulkoiselle että sisäiselle on maltti. Tulevien viikkojen aikana kirjaimmellisesti "laskeudutaan" paastoon. Laskeudutaan paastoon, eikä hypätä.

Rukouksia järvellä

Ihminen on tullut tutuksi vuosituhansien aikana ortodoksiselle kirkolle. Se ymmärtää hyvin, ettei paastoa voi aloittaa yhdessä yössä. Patojen ääreltä kilvoittelijaksi yön yli on lähes mahdottomuus. Vanha erämaaisien viisaus on, että ääripäät koskettavat toisiaan. Haitariliike niiden välillä on alituinen. Kultainen keskitie on siis oikea tie. Moni tietää tämän kokemuksesta. Hyvin usein hyvät aikeet ja "uuden elämän" alut murenee jo alkuunsa. Tammikuussa tämä on monelle tuttua, kun uuden vuoden uusi elämä on jo muisto vain.

Tämä "liukuminen" paastoon on armollinen tapa. Voisi sanoa sen olevan ymmärtäväinen tai ihmisläheinen. Ortodoksinen kirkko ei odota meidän ottavan suuren loikan tänään, vaan kutsuu meitä vähitellen ottamaan pieniä askelia kohti paastoa.

Itse asiassa ortodoksinen kirkko ei näe paastoa taakkana, vaan suurena lahjana ja tukena. Se ole pappien "keksintöä" kiusatakseen muita. Ei papisto ole vapautettu paastosta, katumuksesta tai muusta kilvoittelusta. Ortodoksinen kirkko jumalanpalveluksissaan iloisena toivottaaa lähestyvän paaston tervetulleeksi.

Lähiviikkoina alkaa ulkoinen valmistautuminen. Silloin ortodoksinen kirkko jo kiinnittää huomion syömiseen, juomiseen ja muuhun "ulkoiseen". Ensiaskel on sisäinen, mutta ulkoinen on jo lähiaikoina mukana.

Puhe sisäisestä ja ulkoisesta on hieman harhaanjohtava, sillä kyse on saman asian kahdesta puolesta. Ne ovat rinnakkain aina ortodoksisessa kirkossa. Tämän vuoksi puhe "hengellisestä paastosta" helposti johtaa harhaan.

Publikaani ja fariseus
Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: "Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan." Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!" Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.
Evankeliumiteksti on lähestyvän paaston ensimmäinen (jos ei lasketa viikko sitten luettua evankeliumitekstiä Sakkeuksesta). Se on eränlainen "ohjelmajulistus" tielle kohti paastoa.

Kyse on kahdesta tavasta lähestyä Jumalaa. Kaksi miestä astuvat Jumalan eteen. Yksi meni pois vanhurskautettuna ja korotettuna. Toinen alennettuna.

Pyhän Kolminaisuuden kirkko Oulussa

Fariseus on eränlainen aikansa uskonnollinen ammattilainen. Hän tiesi ja tunsi uskon vaatimukset. Hän myös eli tarkasti niiden mukaan. Publikaani sen sijaan oli eränlainen verotuksen yksityisyrittäjä. Hän teki työtä Rooman valtakunnan hyväksi. Unohtakaa nykyiset veroviranoimaiset. Publikaanin toiminta oli veronperintää yksityisyrittäjänä. Eränlainen perintätoimi. Paljon oli kyse riistosta ja hyväksikäytöstä.

Fariseuksen elämä oli moitteeton. Publikaanin oli kaikkea muuta.

Äkkiseltään vaikuttaa siltä, että molemmat ovat Jumalan edessä. Jos kuitenkin ollaan tarkkoja, huomaamme että fariseus itse asiassa vain puhuu itsestään. Hän ei ikään kuin edes lähesty Jumalaa, vaan puhuu itsestään. Minä olen tätä, minä teen tätä ja minä en ole tuollainen. Minä, minä ja minä. Ortodoksinen kirkko laulaakin syystä fariseuksen "pöyhkeilevästä kerskailusta".

Publikaani ei paljon puhu. Ei ainakaan itsestään. Hän kääntyy tietoisena itsestään Jumalan puoleen. Hän lausuu sanat mistä kaikki alkaa: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!"


Tänään ortodoksinen kirkko ei tosiaan vaadi meiltä ammattikilvoittelijan kykyjä. Ei suuria uskon urotekoja. Ensiaskel on vasta menossa. Tänään meidät on kutstuttu astumaan Jumalan eteen omana itsenämme. Kaikkineensa.

Ehkä me emme tunne mitään. En syntisyyttä, eikä hyveellisyyttä. Kylmyys tai jonkinlainen viileys on ehkä ainoa kokemuksemme.

Tänään meidät on kutsuttu astumaan Jumalan eteen juuri sellaisina, kuin olemme. Ei kertomaan itsestämme, vaan Jumalaa kaipaavina ja häntä etsivinä.


Blogikirjoitus perustuu Oulun Pyhän Kolminaisuuden ortodoksisessa katedraalissa liturgiassa 20.1.2013 pidettyyn opetuspuheeseen. Kirjoituksessa on myös hyödynnetty samaisessa paikassa vigilian jälkeen 19.1.2013 pidettyä opetuspuhetta.


9. tammikuuta 2013

Patriarkan pyhäinjäännökset - tarua ihmeellisempää

Neuvostoliiton toimesta lukuisia pyhäinjäännöksiä katosi. Jumala kuitenkin pitää huolen pyhistään ja mitä ihmeellisimmillä tavoilla ne ovat löytyneet. Patriarkka Tiihonin pyhäinjäännösten löytyminen on tarua ihmeellisempää.

Tiihonin palvelu patriarkkana oli haastava. Tämä on lievästi sanottu, sillä tulevina vuosikymmeninä Venäjän ortodoksinen kirkko kärsi suunnattomasti. Koko Neuvostoliiton aikana sitä joko vainottiin avoimesti tai sitten salakavalasti yritettiin kaivertaa tyhjäksi.

Tämä on jo takana ja Neuvostoliitto jää historian kirjoihin yhtenä "valtakuntana". Ortodoksinen kirkko on jo nähnyt niitä lukuisia. Tarkoitus on kertoa Neuvostoliiton ensimmäisen patriarkan pyhäinjäännöksista. Hyvä on silloin pitää mielensä taustalla Neuvostoliiton perustajan Vladimir Leninin (k. 1924) "jäännökset" jotka makaavat mausolemissa Punaisella torilla.

Patriarkka Tiihon

Patriarkka Tiihon Bellavinin (k. 1925) elämä on luku sinänsä. Hän ei suorastaan kuollut martyyrina, koska muun muassa Lenin pelkäsi, että hänestä tulisi vielä suositumpi kansan keskuudessa. Häntä pidettiinkin pidätettynä ja "hihnassa" pitkiä aikoja. Vankeudessa ja vainottuna hän hiljalleen kuihtui pois, vaikkei sekään ole mahdotonta että hänet tavalla tai toisella otettiin hengiltä.

Uskallan väittää, että patriarkan pyhäinjäännösten kohtalo on tarinaa ihmeellisempi. Moni kyyninen ja modernin kriittinen varmaankin hetkellisesti edes "murtuu". Muuten Leninin mausoleumista Tiihonin kerrottaan sanoneen, rakennuksen alla tapahtuneen viemäröintihaverin jälkeen: "Sellainen öljy, kuin pyhäinjäännökset" (venäjäksi По мощам и елей)

Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Aleksi Ridiger (k. 2008) siunasi patriarkka Tiihonin pyhäinjäännösten etsinnän aloittamisen. Ennusteet eivät olleet hyvät.

Kukaan ei oikein tiennyt missä Tiihonin jäännökset olivat. Kukaan ei olisi yllättynyt, jos ne olisi hävitetty. Patriarkka oli uusien vallanpitäjien silmätikku, Izvestija-lehden listassa "neuvostovallan vihollisista" hän oli ykkösenä. Teorioita siitä mitä oli tapahtunut pyhäinjäännöksille Donskoin luostarin tultua suljetuksi vuonna 1927 oli paljon. Huhun mukaan Tiihonin ruumis olisi poltettu. Toisen huhun mukaan ne olisi laskettu nimettömään hautaan saksalaisella hautausmaalla Lefortovossa. Kolmas huhu kertoi Donskoin luostarin munkkien piilottaneen ruumiin jonnekin luostarin alueelle.

Patriarkka Aleksi

Hävittämisen puolesta puhui vuonna 1932 tapahtunut. Neuvostovallan tukema lahkolaisen ryhmittymän "metropoliitta" Aleksandr Vvedenskin (k. 1946) esiintyminen kannattajilleen patriarkan jumalanpalveluspuvussa. Samassa puvussa patriarkka oli haudattu. Kaikki tunnistivat puvun, joka oli ollut moskovalainen mittatilaustyö patriarkalle. Toivo tuntui olevan menettetty.

Donskoin luostarin tultua palautetuksi Venäjän ortodoksiselle kirkolle alkoi siis Tiihonin pyhäinjäännösten etsiminen. Luostarin pienen katedraalin kunnostustyöt olivat alkaneet ja tilanne oli suotuisa patriarkan ruumiin etsimiselle. Syystä tai toisesta etsintä jäi puolitiehen ja vuonna 1992 peruskorjaus oli valmis ja jumalanpalvelukset alkoivat taas pikkukatedraalissa. Mahdollisuus tutkia rakenteita ja tilaa pyhäkön alla oli siis menetetty.

Marraskuussa vuonna 1992 Donskoin luostarinjohtaja lähti matkalle ja jätti luostarin silloisen pappismunkki Tihon Sevkunovin (s. 1958) vastuuseen luostarista.

Pappismunkki Tiihon oli tuolloin hieman flunssainen, joten hän nautti illalla teetä hillon kera. Kesken kaiken yövalvoja ilmoitti palokunnan olevan luostarin muurien ulkopuolella ja pyrkimässä sisään. "Palaako jotain?", toipilas Tiihon kysyi. "Ei varmasti pala", vastasi valvoja ja lisäsi, "Jos jotain palaa, niin se on palopäällikön päässä."

"Pikkukatedraali"

Yksi palomiehistä oli "tuttu tapaus" luostarille. Hän tapasi usein istua luostarinohtajan kanssa filosofoimassa elämästä. Kerran tämä palomies oli "humalapäisen filosofoinnin" seurauksena yrittänyt murtautua yöllä luostariin. Tiihonin oli siis pakko raahautua sairaana palomiehiä vastaan. He jankuttivat, että teillä on tulipalo ja joku oli siitä soittanut. Luostarin portit avattiin, että palokunta näkisi itse, ettei luostarissa pala yhtään mikään. Kaikki luostarin keskusaukiolla seisovat pystyivät huomaamaan, että kaikki oli rauhallista ja hyvin. Yhtäkkiä pikkukatedraalista näkyi liekkejä ja kuului ääniä. Yö oli kiivas ja työläs. Vasta aamuyöstä pyhäkköön pystyi menemään.

Kaikki paloi pyhäkön sisällä, mutta alttari ja ikonostaasi jäivät ehjäksi. Vähän vain sai nokea päällensä. Tutkija ihmetteli asiaa, kun kerran ikonostaasi oli ikivanhaa puuta. Sen olisi pitänyt palaa poroksi. Pappismunkki Tiihon muisti, että pyhät ehtoollislahjat oli pantu alttariin päivällä. "Te laitoitte mitä?", tutkija kysyi. Hänelle yritettiin selittää asia, mutta hän vain skeptisesti totesi: "Jaahas... joskus näin käy, eikä sitä voi selittää."

Korjaus oli taas edessä. Taas pyydettiin patriarkalta siunaus etsiä patriarkka Tiihonin pyhäinjäännöksiä. Hän kehotti valppauteen ja varovaisuuten etsinnöissä. Moni oli neuvonut patriarkkaa olematta siunaamasta etsintää, sillä oli hyvin todennäköistä, ettei mitään löytyisi. Kaikenlaiset lahkolaiset olisivat nähneet pyhäinjäännösten löytymättä jäämisessä todistuksen Venäjän ortodoksisen kirkon "tyhjyydestä". Patriarkka kuitenkin totesi, että jos ne löytyvät on se suuri ilo, mutta jos eivät, niin kerrotaan sekin.

Patriarkka Tiihonin hauta-arkun kansi avattiin ja alettiin kaivaa syvemmälle. Lopulta tultiin kanteen, missä luki "Hänen pyhyytensä Tiihon, Moskovan patriarkka". Kammio löytyi, mutta se oli tyhjä. Kynttilävalo paljasti vain hämähäkinseittiä. Kaikki läsnäolijat kävivät tarkastamassa, jos vaikka olisi löytynyt jotain. Ei löytynyt. Mieliala oli kaikilla maassa. Lopulta huomattiin, ettei ollut kyse hautakammiosta, vaan vanhasta lämmitysjärjestelmän holvista.

Paikalle tuli hyvin vanha mies, joka tiesi kertoa, että patriarkka oli haudattu tasan viisi metriä itään merkitystä hautapaikasta. Etsijäseurue päätti pyytää neuvoa ja siunauksen uudestaan patriarkalta. Hän siunasi jatkoetsinnät.

Pyhänjäännkset löydetty
©Pravoslavie.ru

Hauta löytyi. Kaunis puuarkku tekstillä "Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Tiihon". Kukaan ei uskonut silmiään. Heti soitettiin patriarkka Aleksille. Oli puoliyö ja pyhän synodin kokous oli juuri päättynyt. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin patriarkka oli luostarissa. Patriarkka otettiin vastaan kellonsoitolla ja tunnelma oli kuin pääsiäisenä. Patriarkka halusi varmistua ja totesi: "Kaikesta huolimatta, meidän on tarkistettava - onko todella kyse hänen pyhäinjäännöksistä?"

Pappismunkki Tiihon puki päälleen jumalanpalvelusvaatteita ja laskeutui kammioon. Hän raotti kantta ja kokeili arkun sisältä. Hän koski vaatekappaleeseen ja sitten olkapäähän. "Hän on täällä", hän huusi. "Riittää! Tule takaisin! Tule takaisin! Ja sulje kansi nopeasti", käski patriarkka värisevällä äänellä.

Helmikuun 19. päivä vuonna 1993 patriarkka ja joukko muita avasivat arkun. Muinaisen tavan mukaan pyhäinjäännökset pestiin. Hämmästykseen patriarkalla oli samat jumalanpalvelusvaatteet, jotka oli ollut lahkolaisen Aleksandrin päällä 1930-luvulla. Lopulta selvisi, että pukuja oli tehty kaksi kappaletta.



Tähän kertomukseen voi tutustua arkkimandriitta Tiihon Sevkunovin Everyday Saints and Other Stories -kirjassa. Kirja on ollut venäjäksi ja muilla kielillä myyntimenestys. Harva hengellinen kirja saa miljooniamyynnin. Olisi toivottavaa, että kirja aikanaan käännettäisi suomeksikin. Kirjaan voi tutustua täällä.

Suosittelen kirjaa lämpimästi. Sen äärellä saa monta naurua, mutta myös hämmästyä uskon ihmeellisyyttä.


7. tammikuuta 2013

Alexander Schmemann - Uskosta ja epäuskosta

Kaikkein vaikeinta maailmassa on puhua kaikkein yksinkertaisimmasta ja tärkeimmästä. Ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) piti elämänsä aikana lukuisia puheita radion välityksellä Neuvostoliitossa oleville ihmisille.

Uskova ja ei-uskova - millaisia abstrakteja sanoja ne ovatkaan! Ikään kuin uskova uskoisi aina. Ikään kuin ei-uskova eläisi koko ajan epäuskossaan. Evankeliumissa sairaan lapsen isä heittäytyy Kristuksen eteen ja sanoo: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani!" (Mark. 9:24). Näissä sanoissa on enemmän ihmistä koskevaa syvää ja aitoa totuutta kuin kaikissa uskoa ja epäuskoa koskevissa kiistoissa.

Apostoli Pietari kielsi kolmesti Kristuksen ylipapin puutarhassa. Kristus katsoi Pietariin ja tämä muisti, kuinka oli luvannut kuolla Kristuksen puolesta. Pietarista sanottiin, että hän lähti pois ja "puhkesi katkeraan itkuun" (Matt. 26:75). Ja vielä, itse Kristus kuolemaansa edeltävien kärsimysten hetkellä lausuu Jumalalle kauheat sanat: "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" (Matt.27:46). Mitä kaikki tieteelliset todistukset voisivat merkitä näiden esimerkkien rinnalla?

Schmemann

Uskova todistaa uskostaan asiana, joka on itsestään selvä. Ei-uskova todistaa yhtä suopeasti epäuskonsa totuudesta itsestään selvyytenä. Jos uskova on vain rehellinen itselleen, niin hän tietää, että elää liian usein kuin Jumalaa ei olisi. Niin usein hän elämän melun keskellä vaikuttaa menettävänsä uskonsa. Ei-uskova saattaa kaivata Jumalaa, valoa ja totuutta enemmän kuin uskova, itseensä tyytyväinen fariseus. Siksi kaikki uskoa ja epäuskoa koskevat kiistat ovat loppujen lopuksi niin tyhjiä ja tarpeettomia. Usko ei ole koskaan syntynyt kenessäkään todistusten ja argumenttien perusteella, ei edes ihmeiden perusteella.

Evankeliumi on täynnä kertomuksia Kristuksen ihmeteoista. Kuinka sitten kävi niin, että loppujen lopuksi kaikki hylkäsivät ja kavalsivat Hänet? Mutta kun ei tapahtunut mitään ihmettä, kun Hän kuoli kaikkien hylkäämänä ristillä, Hänet ristiin naulinnut sadanpäämies huudahti: "Tämä oli todella Jumalan Poika!" (Matt.27:54).

Mieleen muistuu Raamatun kertomus profeetta Eliasta, jolle oli sanottu, että hän näkisi Jumalan. Aluksi tuli myrsky, mutta Jumala ei ollut myrskyssä. Sitten näkyi tuli, mutta Jumala ei ollut tulessa. Lopulta kuului – kuten Raamatussa ihmeellisesti sanotaan - "hiljainen humina" (1. Kun. 19:12) - ja Jumala oli siinä. Toisin sanottuna kuului hiljainen ääni - tuulen henkäys, ja joku ja jokin kosketti ihmisen sielua. Tapahtui salaperäinen kohtaaminen.

Aate jumalana...
©Bettmann/Corbis

Juuri tällaisesta uskosta puhuu koko kristinusko. Siinä on sen ydin: se ei ole ukkosessa, ei myrskyssä eikä tulessa. Se saavuttaa todellisesti vain sen, joka voi - kuten evankeliumi sanoo - ottaa vastaan salaperäiset sanat: "Tuuli puhaltaa missä tahtoo" (Joh. 3:8). Kuka kykenee kuulemaan ennen kuulemattoman sanan taivaan valtakunnasta orjan muodossa, mahdottomalta tuntuvan hyvän sanoman nöyrästä Jumalasta?

Tällaisia ajatuksia tulee mieleen, kun kuulee tai lukee uskontoa koskevista väittelyistä. Molemmilta puolilta kuuluu kehu voitoista, niissä on voima voimaa vastaan, propaganda propagandaa vastaan, viha vihaa vastaan ja loppujen lopuksi, hyvin usein, paha pahaa vastaan. Mutta koko kristinusko opettaa, että pahalla ei voiteta pahaa eikä vihalla vihaa - kaikki tuo on tästä maailmasta, josta on kauan sitten sanottu, että se "on pahan vallassa" (1. Joh. 5:19).

Eikö meidän itseämme uskoviksi kutsuvien olisi jo aika muistaa kristinuskon syvällinen paradoksi - kristinuskossa voittaa vain risti, sen voittamaton ja saavuttamaton voima, sen kauneus ja syvyys, joka valloittaa mielen. Kristus ei tullut pelastamaan meitä voimalla tai ulkoisella voitolla. Hän käski meitä, jotta tietäisimme, millainen on henkemme, jotta meissä olisi ristin voima. Ja hämmästyttävää on se, että nykyäänkin siellä, missä taistellaan uskontoa vastaan, voittavat ne, jotka vastaavat voimaan vain totuudella, vihaan vain rakkaudella ja uhrilla, propagandan meluun ja nauruun sillä samalla "hiljaisella huminalla", hiljaisuudella ja aidon uskon valolla. Ja niin melun yli kuuluu vain heidän äänensä, pimeyttä valaisee vain heidän valonsa, jota pimeys ei saa valtaansa.

Solovjev
©Wikipedia

Vladimir Solovjev (k. 1900) on kirjoittanut kirjan, jonka nimi on paradoksaalinen - Hyvyyden puolustus. Siinä hän osoittaa selvästi, että kristittyjen heikkous on melkein aina siinä, että he itse eivät usko hyvyyteensä. Kun koittaa aika taistella pahuutta vastaan, he vastustavat sitä samanlaisella pahalla, vihalla ja pelolla. On todellakin aika puolustaa hyvyyttä. Se tarkoittaa, että on aika uskoa sen voimaan ja sen sisäiseen jumalalliseen voittamattomuuteen.

On aika olla asettamatta pahuuden vallassa olevalle maailmalle vastapainoksi ihmettä, auktoriteettia tai leipää, kuten Fjodor Dostojevskin (k. 1881) legendassa suuresta inkvisiittorista. Sille pitää asettaa vastakohdaksi se hyvyyden, rakkauden, toivon ja uskon riemuitseva kuva, jonka puutteesta koko ihmiskunta huokaa. Me alamme voittaa uudelleen vasta silloin, kun puolustamme hyvyyttä itsessämme ja uskomme siihen.

Pääsiäisen jälkeisinä päivinä kirkossa lauletaan vielä: "Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi." Kuolemalla kuoleman, sillä ennen ylösnousemusta hän täyttää hyvyydellä, rakkaudella ja uhrilla kaikesta pahasta kauheimman - kuoleman ja tuhoamisen. Itse kuoleman hän täyttää elämällä ja kun hän tuhoaa kuoleman, niin silloin, vain silloin koittaa ylösnousemuksen valoa antava aamu. Silloin ja vain silloin ne, jotka ovat antaneet Hänelle kaiken maanpäällisen rakkautensa ja menevät haudalle voitelemaan Hänen ruumistaan toivomatta mitään, saavat kuulla Häneltä sanoista ainoan: "Iloitkaa!" (Matt.28:9). Tästä alkaa kristinusko...

Tietäköön jokainen meistä uskovista, että meillä on parhaimpina hetkinä ainutlaatuinen ja mihinkään vertaamaton kokemus, vaikka uskomme on heikko ja riittämätön ja vaikka meihin kohdistuvatkin Kristuksen sanat "te vähäuskoiset" (Matt. 8:26). Jos tätä kokemusta ei olisi ollut sadoilla ihmisillä ennen meitä, niin mistä meille olisi tullut usko, miten tietäisimme, että kaksi tuhatta vuotta sitten maailmassa tapahtui asia, jolla on ratkaiseva merkitys elämällemme nykyään?

Dostojevski
©Wikipedia

Usko muodostuu varmuudesta, että kaikki, mitä Kristus teki ja sanoi, Hän teki minun vuokseni ja sanoi minulle. Aika, paikka tai mikään muu ei erota minua Hänestä. Vain oma epäuskoni, unohdukseni ja lukemattomat rikkomukseni saavat sen aikaan.

Haluaisin omistaa nämä keskustelut uskolle, ei vain sen objektiiviselle ja teologiselle sisällölle, vaan ennen kaikkea sen henkilökohtaiselle kasvulle sielussa.

Mitä vastaisin, jos minulta kysyttäisiin: Mitä Jumala merkitsee sinulle? Mitä tarkoitat, kun lausut tuon salaperäisen ja samanaikaisesti niin tutun ja arkipäiväisen sanan? Kuka Kristus on sinulle? Kristityt sanovat, että hän kuoli puolestamme, nousi kuolleista, että kuolema voitettiin hänessä, "eikä yhtään kuollutta ole haudoissa". Mitä tämä kaikki merkitsee, ei vain sanoina tai viittauksina oppineisiin kirjoihin, vaan ihmisen todellisessa elämässä? Te puhutte kirkosta, mitä se merkitsee? Te puhutte Kolminaisuudesta, Pyhästä Hengestä, armosta ja sakramenteista, syntien anteeksi antamisesta.

Kaikkien näiden sanojen takana on oltava elävä ja henkilökohtainen kokemus, mitä ne merkitsisivät muutoin? Maailmassamme, joka on niin kaukana uskosta, on vaikeaa saavuttaa tuo kokemus, on vaikeaa puhua siitä vilpittömästi, mutta yrittäkäämme.

Pappeuteni kolmekymmentä vuotta kestäneen taipaleen aikana olen ymmärtänyt, että kaikkein vaikeinta maailmassa on puhua kaikkein yksinkertaisimmasta ja tärkeimmästä. Paljon helpompaa on esittää toisten ajatuksia, viitata vieraaseen kokemukseen ja puhua vierailla sanoilla. Puhua sydämestä sydämeen on niin vaikeaa.

Tätä ajattelet ja kaipaat aikanamme, joka on täynnä vihaa, pelkoa ja halpamaisuutta.


Radipuheet on julkaistu Ortodoksisten opiskelijoitten liiton Logos-lehdessä (4-5/2007). Blogijulkaisuun on yhdistetty kaksi puhetta ja samalla lyhentäen toimitettu ne. Kyse on puheista Uskosta ja epäuskosta ja Uskon henkilökohtaisesta luonteesta.