30. joulukuuta 2013

Sielu ja piikkilankaa

"GULAG on tosiaan hengellinen kirja, siis kirja hengellisellä viestillä. En kutsu sitä 'uskonnolliseksi', sillä nykyajan käsitteistössämme tämä tarkoittaisi, että Solženitsyn puhuisi Jumalasta, kirkosta, opista ja jumalanpalveluksista. Tätä hän ei tee..."

Ortodoksipappi Alexander Schmemannin (k. 1983) arvioi näin vuonna 1975 kirjailija Aleksandr Solženitsynin (k. 2008) Gulag - Vankileirien saaristo -kirjaa.

Kahden Aleksanterin ystävyys on jo oma kertomuksensa. He tutustuivat, kun Solženitsyn oli karkotettu Neuvostoliitosta. Schmemann oli jo tuttu Solženitsynille "Isä Aleksanterina", radioäänenä, jonka radiolähetyksiä Radio Libertysta kuunneltiin salaa ja luvatta Neuvostoliitossa.

Solženitsyn
©Krasnal Banksy

Hengellinen kirja, luonnehdinta saattaa kuulostaa erikoiselta. Tietenkin Gulag - Vankileirien saaristo -kirjan anti on moninainen. Yksi merkittävä anti on tietenkin koko "lihamyllyn" paljastaminen. Pitkälti oman kokemuksensa, saamiensa kirjeiden ja muun kirjallisuuden avulla Solženitsynin onnistui saamaan tosiasiat kohdalleen, ainakin pääpiirteissään.

"Taiteellisen tutkimuksen kokeilu" on kirjan alaotsikko. Jo mainittu Schmemann pohti ansiokkaasti tätä aihetta. Kirjan aiheena on tietenkin tosiasiat, yritys kertoa maailmalle tapahtuneesta. Solženitsyn sai olosuhteet huomioiden hyvin kootuksi "kovat faktat".

Toisaalta kirjan aiheina eivät ole "vain tosiasiat", Schmemann muistutti. Se muu on siis tuo alaotsikoitu taiteellinen osuus. Tosiasioita nekin, toisella tavalla, kuin vaikkapa leirien määrä, uhriluku tai rangaistusmenetelmät.


Pari aihetta ovat ajoittain esillä kirjassa. Pahuus ja sen kuvaaminen sekä yritys ymmärtää sitä. Suosittu lainaus kirjasta pohtii pahuutta ja kuinka "hyvästä pahaan on vain yksi horjahdus... Ja siis myös pahasta hyvään."
Jos asia olisi niin yksinkertainen! - että jossakin on mustia ihmisiä, jotka pahoin aikein puuhaavat pimeitä asioita, ja että on vain eroteltava heidät muista ja hävitettävä, mutta hyvän ja pahan toisistaan erottava viiva halkoo jokaisen ihmisen sydäntä...
Toisaalta läsnä on "heräämisen" aihe. En parempaa sanaa keksi kuvaamaan Solženitsynin yhtä omaelämäkerrallista säiettä kirjassa. Tällainen havahtuminen on esillä Ensimmäinen selli - ensi rakkaus -luvussa, jo sen nimessä. Havahduttavan kaunis on Saarelta saarelle -luvussa oleva omaelämäkerrallinen kerronta, oikea "kahden maan kansalaisen" kokemus asemahallissa ja junassa. Hieman toisenlaisessa muodossa voi kokemuksiin tutustua kaunokirjallisessa Ensimmäinen piiri -kirjassa (1968). Runollisesti tie lapsuuden uskosta, uskonnottomuuteen ja jälleen uskoon ilmenee vaikkapa otteessa runosta vuodelta 1952.
... ja pauhutta, hiljaa sortui
uskon rakennus rinnastani. 
Mutta kuljettuani elämän ja kuoleman välistä,
kaaduttuani sain kuiluin reunasta otteen
ja katselen kiitollisuudesta väristen
elämääni jonka olen elänyt... 
Kaikkeuden Jumala! Minä uskon jälleen!
Olit kanssani, vaikka kielsin Sinut...
Vankeudessa ja epäinhimillisessä kohtelussa kasvaa uusi ihminen. Toki ei leirien toivoma "uusi neuvostoihminen", vaan jotain muuta. Ihminen, voisi yksinkertaisesti sanoa. Leirien kasvatustehtävä jäi jo varhain sivuseikaksi, kun vangit nähtiin ensisijaisesti "tuotantovälineinä". On aiheellista tiedostaa, että miljoonat eivät "heränneet", vaan peräti muutuivat eläviksi kuolleiksi - zombeiksi.

Schmemannit ja Solženitsyn

Toistuva aihe heräämisessä on ihmisten kohtaaminen. Erilaisia ihmisiä, eri taustoista, erilaisine mielipiteineen. Koko tämä kohtaamisten ja keskusteluiden sarja murtaa Solženitsynin pinnan. Varmaan monen muunkin. Ne yhdistävät heitä, rikkovat kuviteltuja tai todellisia rajoja. Omana itsenään, mutta silti yhdessä. Ihmisinä, ainutlaatuisina sellaisina. Se tapahtuu paljon kokonaisvaltaisemmin, kuin yksin älyllisellä tasolla.
Vuonna 1946 Samarkan leiripisteessä ryhmä intellektuelleja on viimeisillään jo aivan kuoleman rajalla: he ovat näännyksissä nälästä, kylmästä ja ylivoimaisesta työstä - unikin on heiltä riistetty, sillä heillä ei ole paikkaa missä nukkua, korsuparakkeja ei ole vielä rakennettu. Turvautuvatko he varastamiseen? Rupeavatko he koputtelemaan? Niiskuttavatko he tuhoutunutta elämäänsä? Ei! Nähdessään kuoleman olevan lähellä, ei enää viikkojen vaan päivien päässä, he kerääntyvät seinustalle ja kuluttavat viimeisen unettoman vapaa-aikansa seuraavalla tavalla: Timofejev-Resovski kokoaa heidät ”seminaariin”, ja he kiirehtivät vaihtelemaan keskenään sitä, minkä yksi tietää mutta toiset eivät tiedä, – he pitävät toisilleen viimeiset luentonsa. Isä Saveli 'kuolemasta jota ei tarvitse hävetä', hengellisen akatemian käynyt pappi patristiikasta, uniaatti jotakin dogmatiikasta ja kanoniikasta, energia-asiantuntija tulevaisuuden energiatalouden periaatteista, taloustieteilijä (leningradilainen) siitä, miten uusien ideoiden puuttuessa epäonnistuttiin Neuvostoliiton talouselämän periaatteiden luomisessa. Timofejev-Resovski itse kertoo heille mikrofysiikan periaatteista. Kerta kerralta seminaarin jäseniä on vähemmän: pois jääneet ovat ruumishuoneella...
Solženitsyn kertoo eräästä keskustelusta nuoren miehen kanssa. Keskusteliin Jumalasta. Nuori mies hämmästeli miksei voisi "vilpittömästi uskoa Jumalaan". "Muuta hän ei sanonut! ... Kuulla tällaista puhetta vuonna 1923 syntyneeltä ... Niin, niin. Komsomol-nuoruus varisee jo...", pohtii Solženitsyn. Näin hän kuvaa omaa murtumistaan aiheessa, kuten monessa muussa.
Olisin voinut vastata hänelle erittäin varmoja lauseita, mutta varmuuteni oli vankiloissa jo horjahtanut. Mutta lisäksi - ja tämä on tärkeintä - meissä asustaa erillään vakaumuksista jokin puhdas tunne, ja se vastasi minulle, että minä en äsken lausunut julki vakaumustani vaan että tuo oli pantu minuun. Enkä osannut vastata hänelle. Minä kysyin vain:
- Uskotteko te Jumalaan?
- Tietenkin, hän vastasi rehellisesti.
Tietenkin? Tietenkin... 
Useasti politiikka ja aatteet esillä. Aika harvoin suoranaisesti Jumalasta. Eräs henkilö totesi herjaten marxilaisuutta, että "Euroopassa kukaan ei ole enää pitkään aikaan ottanut moista oppia todesta".

Solženitsyn pohtii sitä, kuinka "vielä vuotta varhemmin olisin niin kovin varmasti vitsonut häntä häntä sitaateilla ja naureskellut hänelle niin ylenkatsellisesti! Mutta tämän ensimmäisen vankeusvuoteni aikana on asettunut kerroksittain - milloin se tapahtui? en edes huomannut - niin monia uusia tapahtumia, näkemyksiä ja merkityksiä, että minä en enää pysty..."
"Puheenjohtaja: - Olette siis sitä mieltä, että neuvostovalta menetteli väärin?
Murskaava perustelu! Myöhemmin se toistetaan meille miljoonia kertoja tutkijaviranomaisten yötyöhuoneissa! Emmekä me ikinä uskalla vastata yhtä yksinkertaisesti kuin patriarkka.
Patriarkka: - Olen.
Puheenjohtaja: Sitovatko valtiossa voimassa olevat lait mielestänne teitä vai eivätkö sido?
Patriarkka: - Kyllä, katson niiden sitovan sikäli kuin ne eivät ole ristiriidassa vanhurskauden lain kanssa.
Olisivatpa kaikki vastanneet näin! Meidän historiamme olisi toisenlainen!"


Blogikirjoitus perustuu kirjailija Aleksandr Solženitsynin (k. 2008) Gulag - Vankileirien saaristo -kirjaan. Erityisesti sen neljänteen osaan, Sielu ja piikkilanka -nimeltään. Myös paljolti ensimmäisen osan lukuihin Siniset nauhat ja Ensimmäinen selli - ensi rakkaus. Mielenkiintoinen on myös selostus Saarelta saarelle -luvussa toisessa osassa. Kaikki lainaukset ovat vuonna 2012 julkaistusta lyhentymättömästä yksiosaisesta laitoksesta (3. painos).

Ortodoksipappi Alexander Schemannin (k. 1983) Refelctions on The Gulag Archipelago -artikkeli on luettavissa täällä. Itse olen pohtinut GULAG-ajatuksia -blogikirjoituksessa kirjaa jo aikaisemmin.

Perusteos Gulageista on Anne Applebaumin Gulag - A History -kirja (2003).