9. joulukuuta 2013

Rukoileva kädellinen

"Uskot paskaan, pakenet todellisuutta." Harva ilmaisee itsensä näin suoraan. Moni kylläkin ajattelee koko kysymyksen uskosta olevan kaikkea muuta kuin mielekäs. Ihmisen tulisi olla "kotona maailmankaikkeudessa", eikä paeta todellisuutta.

Kotona maailmankaikkeudessa. Tätäkin ihminen on, mutta myös koditon. Ihmisen kokemus vaikkapa kärsimyksestä, kauneudesta, hyvästä, pahasta, kuolevaisuudesta, mielekkyydestä, mielettömyydestä ja rakkaudesta tekee hänestä auttamattomasti kodittoman maailmankaikkeudessa - jopa useimmiten rukoilevan kädellisen.

©Perussanoma

Rukoileva kädellinen -kirja (2013) on kainuulaislähtöisen, nykyisin Helsingissä asuvan Pappi-nimimerkin kirja.
Monien näyttäisi olevan aidosti vaikea ymmärtää, miksi aikuinen ihminen uskoo Jumalaan tai 'jeesus-satuihin'. Minun on taas vaikeampi ymmärtää, miksi aikuisen ihmisen on vaikea ymmärtää, miksi aikuinen ihminen uskoo Jumalaan... 
Yksi kirjan kantava aihe on juuri kertominen siitä, miksi aikuinen ihminen uskoo Jumalaan. Tai se edes yrittää auttaa monia ymmärtämään tätä tosiasiaa.

Kirjan tyyli on mielenkiintoinen. Sen sivuilla esiintyy viittauksia vaikkapa C.S.I. ja House -televisiosarjoihin. Simpsonitkin vilahtavat jossain kohtaa. Musiikin, kirjallisuuden ja muun taiteen alalta on lukuisia esimerkkejä. Toki on niitä perinteisiäkin viittauksia - filosofeja ja teologeja.

Kaikki pysyy hyvin koossa. Monesti huomaa, että viittaukset eivät ole pinnallista referointia tai vaikkapa mielistelyä, vaan juuri ajattelun hedelmää.
En kuitenkaan koe olevani yksin. Siksi lainailen varsin vapaasti niin kirjojen kuin tv-sarjojen, niin elokuvien kuin musiikinkin maailmasta - ihan siitä ilosta, että rukoilevan kädellisen jälkiä näyttää löytyvän vähän joka puolelta. Jos uskonnollisuus on ihmiselle vähäänkään luonteenomaista, on vain luonnollista, että se pilkahtelee esille mitä moninaisimmista lähteistä...
"Mitä moninaisimmista lähteistä..." Ne kaikki kertovat mitä on olla ihminen, olkoon se sitten Sopranos-sarjan tunnusmusiikin tehneen yhtyeen laulun sanoissa: "Don't call the doctor... Don't run for the priest. I'm gonna find some faith. Just because I burned my Bible ... It don't mean I'm too sick to pray." Tai vaikkapa Albert Camus'n (k. 1960) väitteessä: "Onko elämä elämisen arvoista vai ei? Kaikki muut kysymykset tulevat vasta sen jälkeen."

Camus
©Wikipedia

Kysymyksiä riittää. Elämän suuria kysymyksiä, taidetaan sanoa. Ikuisuuskysymyksiä on toinen nimitys.

Wim Wendersin (s. 1945) Berliinin taivaan alla -elokuvassa (1987) antaa seuraavan ehdotelman kysymyksistä. Voisi sanoa ihmisen "laijityypilliset" kysymykset.
Miksi minä olen minä? Miksen ole sinä? Miksi olen tässä, miksen tuolla? Milloin alkoi aika? Mihin loppuu avaruus? Onko elämä auringon alla unta vain? Onko se mitä näen ja kuulen ja haistan vain maailman kuvajainen maailman edessä? ... Kuinka on mahdollista, että minä, joka olen minä, en ollut olemassa ennen kuin tulin ja että minä, joka olen minä, lakkaan joskus olemasta se mikä olen?
On niitä, jotka kuittaavat olankohautuksella nämä kysymykset. Ne ovat mielettömiä ja peräti illuusio. Olisi yksinkertaisesti jätettävä ne sikseen ja keskittyttävä muuhun. Toki joku voi kokea olevansa "kotona maailmankaikkeudessa" samalla mutkattomalla tavalla kuin vaikkapa lähipuiston orava. Hän voi ehkä ajatella kysymysten olevan jotenkin tarpeettomia ja osoittavan ihmisen tilannetajun pettämistä ja itsensä korottamista muun luonnon yläpuolelle. Vaikkapa äsken mainitun oravan yläpuolelle. Tilannetajun ajatellaan jotenkin poistavan kysymykset itsestään ja ne loppuisivat kuin "sadekuuro puolipilvisenä sadepäivänä".

"Kun lapsi oli lapsi..."

En itse kylläkään ole koskaan tavannut tällaista tilannetajua omaavaa ihmistä. Toki jokunen ihminen on kirjoissaan julistanut nuo kysymykset mielettömiksi. Oravan aatoksia en tunne. 1900-luku on esimerkiksi myös nähnyt aatteita, jotka ovat tietoisesti jättäneet taakseen tällaiset kysymykset metafyysisenä hölynpölynä ja päättäneet muuttaa maailman. Rapatessa roiskuu, verisempää vuosisataa saakin etsiä.
"Monien näyttäisi olevan aidosti vaikea ymmärtää, miksi aikuinen ihminen uskoo Jumalaan tai 'jeesus-satuihin'. Minun on taas vaikeampi ymmärtää, miksi aikuisen ihmisen on vaikea ymmärtää, miksi aikuinen ihminen uskoo Jumalaan..." 
Ei tarvitse itse ottaa askelta uskoa kohti, mutta luulisin monen ymmärtävän lainauksen ilmaisevan hämmästyksen. Ihminen elämän kysymysten äärellä kuvainnollisesti "seisoo varpaillaan" tai yrittää "sormenpäillään hipaista" taivasta.

Miljoonat ja miljardit ihmiset uskovat, toivovat, rakastavat, kärsivät, iloitsevat, hämmästyvät ja ties mitä. Miljardit kurottautuvat pysyvää kohti, ulos tai vaikkapa sisälle sieltä missä kaikki virtaa, eikä mikään ole pysyvää.

"Kun katson silmiisi, tunnen miten jokin sinussa ja meidän
välillämme saa minut suorastaan inttämään, että ei Jumala
ole lakannut olemasta olemassa. Sinä saat hänet elämään..."
(Shakira)

Rukoileva kädellinen -kirja käsittelee näitä aiheita monipuolisesti ja nuorekkaalla tavalla. Kirja ehkä auttaa ymmärtämään. Toki ihminen saa kuitata kysymykset ja erityisesti uskon vastauksen mielettöminä. Samalla saapi sitten sanoutua irti valtavasta määrästä ihmiskunnan ponnistuksista tieteen, taiteen ja kaiken kulttuurin saralla. Ehkä ei tarvitse sanoutua irti niistä, mutta voihan niitä lukea jonkinlaisina kuriositeetteina ja täyttää elämänsä jollakin muulla.

Kardinaali Joseph Ratzingerin (s. 1927), emeritus-paavi Benedictus XVI luonnehti kerran asennetta leppoisaksi ja kylläiseksi nojatuoli-ateismiksi. Jos laulaja Shakiran (s. 1977) tuntemukset kuvassa yllä hymyillyttävät, voi ehkä pohtia omaa pikkusieluista elitismiään.
"Kristillinen usko todistaa yksittäisen elämän arvosta tavalla, johon vahvinkaan humanismi ei uskaltaudu. Kaikesta elämään kuuluvasta selittämättömästä kärsimyksestä huolimatta kristillinen vakaumus on, että jokainen elämä on äärettömän arvokas. Itsensä Jumalan tahtoma ja rakastama: iankaikkisen vaalimisen ja huolenpidon arvoinen. Humanisti voi lohduttautua kuoleman äärellä toteamalla: 'Elämä jatkuu'. Elämä ylipäätään. Muodossa tai toisessa: muistoissa, lapsissa, kätten töissä. Ja se on totta. Kristillinen toivo on kuitenkin enemmän ja röyhkeämpää: se on tyhjän haudan toivoa. Kun kristitty toteaa, että elämä jatkuu, hän haluaa uskoa, että myös kuolleen elämä vielä jatkuu. Että hänen tarinansa ei ole päättynyt. Juuri tämä tietty elämä - tyttären, puolison, äidin, ystävän - on Jeesuksen Kristuksen Isälle niin rakas ja tärkeä, ettei Hän halua sen hajoavan elämään ylipäätänsä..."


Rukoileva kädellinen -kirja on Perussanoman julkaisema. Nidottu, 149 sivua. Kirjaan voi tutustua täällä.