10. marraskuuta 2013

Uskon - uskontunnustuksen äärellä

"Uskon..." Hetkeksi on hyvä pysähtyä uskontunnustuksen ensimmäinen sanan äärelle. Kyse on kiistatta keskeisestä sanasta.

Uskontunnustus on paljon enemmän kuin pelkkä luettelo uskonkappaleista. Se on elämänvalinta ja se vaati alituista sitoutumista yhä uudelleen ja uudelleen. Lausumalla uskon ihminen vastaa tähän kutsuun ja samalla sitoutuu ortodoksisen kirkon uskoon. Aamen on jo "allekirjoitus".

Asiaa voi verrata rakkauden tunnustamiseen. "Minä rakastan sinua" ei tarkoita vain jonkun asian toteamista kerran-kaksi, vaan sitoutumista ja uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Uskon kanssa on kyse hyvinkin samanlaisesta antautumisesta.

Isät ja uskontunnustus

Kamppailu epäilyksen kanssa on monen osa. Eräs ortodoksipiispa totesikin, että Jumalan armosta hyvin harvat säilyttävät lapsenuskon koko elämänsä ajan. Toisilla ei ole edes sellaista ollut.

Ihmisen osa elämässä on jäädä vaille lopullista varmuutta. Usko, rakkaus ja moni muukin asia elämässä ei ole 1+1 -kysymys. Pappismunkki Serafim Seppälä (s. 1970) on todennut:
"Vapaus, kuten kaikki muutkin syvälliset asiat - rakkaus, kauneus, syvällisyys itse - edustavat korkeampaa merkitysulottuvuutta, joka ei näy mikroskoopissa. Siksi niille, jotka tahtovat kieltää vapauden, rakkauden, kauneuden tai syvällisyyden olemassaolon, jää aina mahdollisuus inttää vastaan. Kuinka kauan heitä kannattaa kuunnella, on sitten toinen asia."
Ei ateistillakaan ole sen helpompaa, vaikka joku niin ehkä luulee, sillä epäilys on hänenkin osanaan. Ehkäpä sittenkin -ajatus piinaa häntäkin. Osuvasti on sanottu, että vasta uskon täysi kieltäminen paljastaa ettei kysymystä pääse pakoon. Jumalakysymystä ei siis pääse karkuun ja usein ateistit ovat mitä innoikkaimpia "keskustelijoita" uskosta.

Toisaalta on olemassa agnostisismi. Tämä on paljolti "välimalliin" tyytyminen. Se usein väitetään olevan nöyrin ja maltillisin kanta, tai ainakin sellaisena se halutaan nähdä.

Kannasta tulee mieleen filosofi René Descartesin (k. 1650) ajatus liittyen toiseen aiheeseen. Kyse oli elämän tiestä. Metsään eksyessä jotkut jäävät paikalleen pyörimään, eivätkä siten päädy mihinkään. Toiset ottavat yhden sunnan ja päätyvät edes jonnekin, Descartes pohti.

Descartes

Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) luonnehti englantilaista kulttuuria nasevasti erässä haastattelussa. Pohdinta koskee varmaan monia muitakin.
"Englantilaiset ihmiset sanovat usein: 'Tuohan on mielenkiintoista, puhukaamme siitä, tutkikaamme sitä ajatuksena.' Mutta itse asiassa he eivät sen johdosta tee mitään. Jumalan kohtaaminen merkitsee menemistä tiikerin luolaan. Emme kohtaa siellä kissanpoikaa vaan tiikerin... Siihen on astuttava sisälle eikä vain etsiä tietoa."
Uskontunnustus ei alunperin alkanut sanalla uskon, vaan sanalla uskomme. Käytännön syistä nykyään käytetään yksikkömuotoa, eikä monikkoa. Tämä ei kuitenkaan merkitse monikon hylkäämistä. Usko on kylläkin hyvin henkilökohtainen asia, muttei yksityisasia. "Minä uskon..." ja "Me uskomme..." tukevat toinen toisiaan. Ihan arkielämän huomiona se tarkoittaa, ettei ihmisen tarvitse (eikä kuulukaan) kantaa uskoaan yksin, vaan yhdessä muiden kanssa.

Patriarkka Tiihon

Ortodoksinen kirkko on sitoutunut uskontunnustukseensa. Paremmin kuin teologinen esitelmä, tästä uskollisuudesta todistavat lukuisat uskon tunnustajat ja marttyyrit. Yksi esimerkki on vaikkapa pappi Dimitri Klepinin (k. 1944).

Kauniin esimerkin vainotun Venäjän ortodoksisen kirkon elämästä 1900-luvun alussa kertoi venäläinen ortodoksipappi Aleksandr Men (k. 1990):
"Tietyssä kohdassa liturgiaa kuoro lakkaa laulamasta yksin ja koko kirkkokansa yhtyy lauluun. Tämä koko kansan laulu on ikivanha perinne, joka vasta taannoin otettiin taas käyttöön. Käytännön aloitti uudelleen patriarkka Tiihon vallankumouksen ensimmäisinä vuosina. Aloite ei ollut tarkoitukseton. Koko kirkkokansa laulaa yhdessä Nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen. Esipaimeneen ajatus oli, että uskontunnustus iskoituisi ja jäisi jokaisen muistiin, kun heiltä tultaisin viemään pois kaikki - jopa kirjoitettu teksti."