9. elokuuta 2013

Piispa - kirkon merkki

Ajat olivat muuttuneet. 300-luvun aikana kirkko kasvoi ja sen myötä vaikutusvalta yhteiskunnassa. Se näkyi ja kuului. Maan alta oltiin siirrytty näkyväksi ja kuuluvaksi osaksi yhteiskuntaa.

Ei kovinkaan kauan sitten seurakunnat Rooman valtakunnassa muistuttivat vaikutusvallaltaan pieniä yhdistyksiä. 200-luvun alussa 60 miljoonan asukkaan valtakunnassa oli arviolta vain 200 000 kristittyä. 200-luvun puolivälissä määrä oli vähän yli miljoona kristittyä - kaksi prosenttia väestöstä.

Ambrosius Milanolainen
Ukrainalainen seinämaalaus

Kesän 325 tapahtumat herättävät ajatuksia. Ne kuvaavat hyvin murrosta. Keisari otti vastaan sadoittain piispoja, jotka olivat kokoontuneet ensimmäiseen yleiseen kirkolliskokoukseen Nikeassa. Tilanne oli piispoille varmaan hämmentävä. Jo vuosisatoja keisari ja valtakunnan valtaapitävät olivat olleet kristityille vainoajia, kiduttajia ja tappajia.

Nyt keisarillisissa tiloissa asteli juhlavieraina kovia kärsineiden esipaimenten joukko. Osa nilkutti, toisilta puuttui joku raaja ja oli jopa kidutuksesta sokeutuneita. Yksi ele kuvaa hyvin tätä "mannerlaattojen" mullistusta. Keisari tervehti Niilin laakson piispaa Pafnutiosta suutelemalla hänen silmäkuoppaansa, silmänsä tämä oli menettänyt vainoissa.

Kirkosta tuli yhteiskunnallinen tekijä. Piispoista tuli yhä itsevarmempia. Tämä kaikki kuvastuu hyvin Milanon tunnetun piispan Ambrosiuksen (k. 397) elämässä.

Ambrosius sai hyvän ja laadukkaan koulutuksen. Ajan tavan mukaan Ambrosiusta ei kastettu lapsena vaikka hänen vanhempansa olivatkin kristittyjä. Ambrosiuksen urakehitys oli suotuisa ja hän nousikin pian valtakunnan hallinnossa johtotehtäviin. Hänen elämänsä koki täyskäännöksen vuonna 374.

Kaikenlaisten käänteiden jälkeen Ambrosius "löysi itsensä", kuten hän asian itse ilmaisee, 7. joulukuuta vuonna 374 piispana, "opettamassa sitä, mitä hän itse ei edes ollut oppinut". Hän oli jopa ollut karkumatkalla, paeten piispuutta. Nopeassa tahdissa tästä maallikosta tehtiin piispa. Yhtenä sunnuntaina hänet kastettiin, viikon päästä sunnuntaina hänet vihittiin papiksi ja sitä seuraavana sunnuntaina piispaksi. Ambrosiuksen panettelijat väittivät kaiken olleen hänen vaikutusvaltaisten ystäviensä järjestämää.

Ratzinger

Ambrosius on jäänyt monen mieleen käänteentekevänä henkilönä Augustinuksen (k. 430) kääntymisessä ja henkilönä joka aikanaan myös kastoi tämän. Augustinus kohtasi Ambrosiuksessa sivistyneen, koulutetun ja älykkään piispan. Se teki vaikutuksen älykkö-Augustinukseen, joka piti kristinuskoa moukkamaisena ja sivistymättömänä uskona.

Suuren vaikutuksen Augustinukseen teki myös älykkö Marius Victorinuksen (k. 363) kääntymys, missä Ambrosiuksella oli myös osansa.

Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että sekä Marius että Augustinus tajusivat totuuden tien löytyvän yhteisössä ja vaelluksella osana yhteisöä. Kauan nämä molemmat olivat ajatelleet, että he jo tiesivät yksinään kaiken ja kirkon "järjestäytyneen uskon" olevan eräänlaista "platonismia kansalle". Tähän liittyen kardinaali Joseph Ratzinger (s. 1927), paavi Benedictus XVI, kirjoitti hyvin näiden älykköjen ahaa-elämyksestä:
"Uskovien 'me' ei ole toissijainen lisäys pikkusieluisille... Kristinusko ei ole idea, vaan elämää... eikä se ole minuuden mystiikkaa Jumalassa [Mystik der Selbstidentifikation des Geistes mit Gott], vaan kuuliaisuutta ja palvelua. Se on itsensä ylittämistä, minuutensa vapauttamista, juuri astumalla jonkin palvelukseen, joka ei ole itsetehtyä ja tai -ajateltua..."
Yksi tunnetuimmista tapahtumista Ambrosiuksen elämässä oli vääntö keisari Theodosiuksen (k. 395) kanssa. Tapahtumasta saa ajateltavaa ihan nykyajankin kirkko-valtio -vääntöön ja "uskonto pois politiikasta" keskusteluun, vaikkakin Ambrosiuksen välienselvittelyä keisarin kanssa ei nähty kummankaan taholta "poliittisena".

Taitelija on Peter Paul Rubens (k. 1640) on maalannut Ambrosius evää Theodosiukselta pääsyn Milanon katedraaliin -taulun. Itse asiassa aihe on mielikuvituksen tuotetta, mutta kuvaa hyvin taiteellisin keinoin Ambrosiuksen kurinpalautuksen keisarille.

©Wikipedia

Yhteenoton taustalla olivat tapahtumat huhtikuussa vuonna 390 Thessalonikassa. Eräs kaupunkiin sijoitettu sotilaspäällikkö oli pidättänyt tunnetun vaunukilpa-ajajan, joka oli yrittänyt raiskata miespalvelijan. Kansa suuttui suuresti pidätyksestä, sillä kilpa-ajajaa tarvittiin kisaamaan. Ei yleisöä kiinnostanut raiskausyrityksen uhriksi joutunut, vaan kisojen viihdearvo. Sotilaspäällikkö tähän ei suostunut. Kansanjoukko raivon vallassa tappoi sotilaspäällikön.

Tästä vuorostaan raivostui keisari Theodosius ja kutsui Thessalonikan väen sirkukseen katsomaan kilpa-ajoja. Kesken kilpailun keisarin joukot ryhtyivät teurastamaan väkeä sirkuksessa, "leikaten heitä kuin maissia sadonkorjuussa". Uhriluvuksi arveltiin 7000 henkilöä.

Ambrosius sai kuulla tapahtuneesta. Hän erotti keisarin ehtoollisyhteydestä ja asetti hänelle katumusajan. Joukkomurha oli vakava synti. Jaahas, ehkä joku miettii. Eihän tuo ole mitään. Toisaalta, jos miettii, että vaikkapa luterilainen arkkipiispa kieltäisi pääministeriltä tai presidentiltä ehtoollisen ja kutsuisi katumaan määräajaksi (käytännössä erottaisi kirkosta määräjaksi). Media olisi täynnä huutavia otsikoita. Miettikää nyt Ambrosiuksen tilannetta. Sopii muistaa piispa Pafnutioksen silmäkuoppa, merkkinä vainojen ajasta.

Nyt on myös muistettava, ettei tuona aikana ollut yksityistä synnintunnustusta, rippiä. Kaikki tapahtui julkisesti kokoontuneen kansan edessä kirkossa. Katuvat olivat erotettuja yhteisöstä ja heille oli omat erityiset etäiset paikat pyhäköissä (jos heitä edes sinne päästettiin). Nyt keisari oli yksi heistä, sillä Ambrosius totesi ettei keisari ole "kirkon yläpuolella" ja totesi olevan mahdotonta edes toimittaa ehtoollista keisarin läsnäollessa.

Aikana jolloin kirkosta olisi voinut tulla itsevaltiaan ja valtakunnan "uskonnollinen ministeriö" Ambrosius piirsi selvän rajan "maailmaan". Lähes puoli vuotta keisari oli katujana ja luultavasti jouluna vuonna 390 keisari palasi ehtoollisyhteyteen.

Robert Louis Wilken on kirjoittanut:
"Kirkon pitkän historian aikana piispojen puutteet ovat olleet monet, mutta piispuus on ollut huomionarvoisen sitkeää. Kirkon ollessa nuori ja viaton Ignatius sanoi piispan olevan kirkon merkki. Tämä ei ollut yhtään vähemmän totta Ambrosiuksen aikana, jolloin kirkko muovautui uuteen tilanteeseen..."


Blogikirjoitus perustuu Robert Louis Wilkenin The First Thousand Years - A Global History of Christianity -kirjaan (Yale University Press, 2012) ja apua on myös otettu Hubertus R. Drobnerin The Fathers of the Church - A Comprehensive Introduction -kirjasta (Baker Academic, 2007)