12. elokuuta 2013

Kananmunat ja ihminen

Montako hiekanjyvää tarvitaan hiekkakasaan? Yksi ei taida riittää, eikä kaksikaan. Kolme, tai ehkä sekään ei riitä.

Vuosituhansia sitten tehtiin eräs nerokas koe. Kokeesta kertoi yksi ihmisajattelun tärkeimmistä henkilöistä. Kyse on filosofi Aristoteleesta (322 eKr.).

Jättimäisessä Eläinoppi-teoksessaan hän kertoo kokeestaan linnunmunien kanssa. Utelias Aristoteles kertoo kuinka otettiin parikymmentä munaa ja annettiin lintujen hautoa niitä.

Aristoteles
©Harvard Buiseness Review

Kananmuna muuten kehittyy parinkymmenen päivän aikana. Tutkiakseen elämän kehittymistä lintujen kohdalla otettiin siis päivittäin munan ja se avattiin. Aristoteles kuvaa miten elämä kehittyy munan sisällä, jokaisena päivänä astetta pidemmälle. Hän kuvaa kuinka astettain pieni poikanen kehittyy. Muutaman päivän kuluttua sikiö jo näkyy ja pian pikkuruinen sydän näkyy veripisteenä. Myöhempien asteiden kuvaukset ovat jo rikkaampia ja puolessa välissä poikasen kaikki osat ovat selkeästi nähtävissä. Parinkymmenen päivän päästä yksi poikanen lopulta kuoriutuu.

Toivottavasti ei jäänyt epäselväksi miten koe tehtiin. Otettiin suunnilleen päivittäin muna hautovalta emolta ja avasi sen. Samalla tietenkin poikasten elämä tuli päätökseen.

Eläinkokeista voi olla montaa mieltä, eikä nyt ole niiden pohtimisen paikka. Olen muualla pohtinut lyhyesti eläinten oikeuksia. Voi olla vaikeaa kuvitella kokeita tehtynä ihmisille - raskaana oleville naisille. Ikävä kyllä kokeita on tehty.

Saksalainen lääkäri Josef Mengele (k. 1979) joka toimi Auschwitzin keskitysleirillä on tunnettu ihmiskokeistaan. Osana niitä hän etsi raskaana olevia naisia tehdäkseen heille kokeita. Tehtiin siis vivisektioita, elävien eläinten leikkelyä tutkimusmielessä, mutta Mengelen kohdalla kyse olikin elävistä ihmisistä.

©Wikpedia

Nykyään tiedetään paljon ihmiselämän kehityksestä. En ole asiantuntija asiassa, vaikka toki jotain tiedän. Tekniikan avulla voidaan seurata elämän astettaista kehittymistä, ihan ensihetkestä aina syntymään asti. Se ei kuitenkaan ole tieteen ratkaistavissa milloin tämä elämän alku muuttuu ihmiseksi.

Suhtaudun hyvin varauksellisesti väitteeseen, että tietyssä hetkessä tämä elämä muuttuu ihmiseksi. Tarkoitan nyt siis ajatusta, että puhutaan vaikka solumassasta kuvattaessa ihmisen varhaisia aikoja ja toisaalta aletaan sitten myöhemmin puhua lapsesta. Jos nykyään selviää lapsen olevan esimerkiksi vammainen, hänen elämänsä useimmiten päätetään. Tätä perustellaan irvokkaasti armollisuudella.

Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että Suomen laissa on tällainen kohta: "Periä voi vain se, joka elää perittävän kuolinhetkellä; kuitenkin periköön sitä ennen siitetty lapsi, jos tämä sittemmin syntyy elävänä." (Perintökaari, 1 §) En tiedä mitä lainoppineet tästä ajattelevat ja miten he suhteuttavat sen lakiin abortista, missä perillinen nähtävästi voidaan abortoida. "Jos tämä sittemmin elää...", lauseen sana jos saa ihan uuden ulottuvuuden.

Tämä on eipäsjuupas keskustelua. Tai sellaiseksi se usein halutaan tehdä. Ortodoksinen kirkko kuitenkin opettaa, että elämää on kunnioitettava alusta saakka. Se ei ala halkomaan hiuksia eipäsjuupas-väännössä, vaikka senkin osaa. On mahdotonta vetää viiva ja todeta tämän jonkin olevan nyt ihminen. Elämää on kunnioitettava alusta saakka.

Asiaa on hieman haastavaa kuvata. Monesti ollaan niin innoissan juuri lääketieteellisistä yksityiskohdista tai vaikkapa oikeudesta aborttiin. Joku jopa väitti kaiken kiteytyvän kysymykseen alkiosta. Kyse ei ole niinkään tästä tai jostakin muusta yksityiskohdasta. Kyse on elämästä kaikkinensa. Tämä on eettisen keskustelun lähtökohta ja sieltä edetään yksityiskohtiin. Tietenkin vuoropuhelun hengessä.

Kymmenviikkoinen ihminen

Ortodoksinen kirkko ja katolinen kirkko puolustavat sinnikkäästi elämän arvoa. Kaikkien arvoa, alusta loppuun. Tietenkin ne voisivat tehdä enemmän käytännön tasolla vaikka paljon ne jo tekevätkin. Harva edes tietää, että katolinen kirkko vastaa suunnilleen joka neljännen HIV/AIDS -potilaan hoidosta (joita maailmassa on yli 30 miljoonaa).

Voisi sanoa, että ortodoksisella kirkolla ja katolisella kirkolla on elämänhypoteesi. Käytän nyt sanaa hypoteesi sen yhdessä antiikinaikaisessa merkityksessä. Tuolloin se tarkoittaa juonta, taustaa ja esipuhetta. Kyse oli siis draamaan kuuluvasta käsitteestä.

Uskon hypoteesiin kuuluu usko Jumalaan, usko totuuteen, usko ihmiseen, usko rakkauteen, usko välittämiseen ja paljon muuta. Eettiset kysymykset asettuvat osaksi tätä "juonta" tai "taustaa". Ne myös saavat vastauksen tämän hypoteesin pohjalta. Ykstyiskohdat arvioidaan ja saavat merkityksensä hypoteesin valossa.

Tämä on oleellista huomata, sillä muuten usko ymmärretään vain luetteloksi ei-sanoja. Pohjimmiltaan on kyse kyllä-sanoista. Kyllä Jumalalle, kyllä totuudelle, kyllä ihmiselle, kyllä rakkaudelle, kyllä välittämiselle ja paljon muulle hyvälle ja oikealle.

Vaahtermäen Eemelin äiti sanoi kylän väelle,
heidän halutessa lähettää Eemelin pois:
"Vi älskar honom precis som han är."
©Björn Berg ja ©Ide-Hjelm Förlag AB

Ei eettiseen kysymykseen löydy vastausta keskittymällä yksinomaan yksityiskohtiin. Eivät ne tuota hypoteesia. Tietenkin voidaan omaksua toisen hypoteesin, uskosta eroavan. Voidaan vaikkapa valita sellainen hypoteesi, että "kehitys" tai "oikeudet" vaativat ettei alkio ole oikeastaan mitään, ehkä jotain "raakamateriaalia". Vaatia, ettei sikiö, tiettyyn vaiheeseen, ole oikeastaan muuta kuin "solumassaa". Ehkä myös vaatia, että munasoluja voi jäädyttää, että voi sitten uran jälkeen hedelmöittää ne laboratoriossa. Kaiken huippuna on vaatia, että sikiöseulannan jälkeen monen elämä päättyy - päätetään.

Ortodoksinen kirkko on ja pysyy elämän puolella, aina. Ihmiseen uskotaan.