23. toukokuuta 2013

Olemme kaikki materialisteja...

Nuori mies heitettiin vuonna 1948 "punaiseen lihamyllyyn" - Neuvostoliiton vankilamaailmaan. Nuorukainen oli kirjoittanut runoutta, missä hän arvosteli pyhäkköjen tuhoamista Neuvostoliitossa.

Tuleva maailmankuulu ja myös surullisen kuuluisa pappi Dimitri Dudko syntyi vuonna 1922 pienen kylän maalaisperheeseen. Kuusitoistavuotiaana hän tutustui Raamattuun. Hän haavoittui toisessa maailmansodassa ja sodan jälkeen hän aloitti teologian opiskelut.

Vuonna 1948 kanssaopiskelija ilmiantoi Dimitrin viranomaisille "neuvostovastaisesta" toiminnasta. Syy oli jo mainitut nuoren miehen suruntäyttämät runot tuhotuista pyhäköistä. Tuomio oli kymmenen vuoden kova rangaistustyö leireillä Uralin hiilikaivoksissa.

Dudko

Josif Stalinin (k. 1953) kuolemanjälkeisen ajan liennytyksissä vuonna 1956 Dimitri vapautettiin. Vaikeuksien kautta Dimitri pääsi opiskelemaan Moskovan hengelliseen seminaariin, joka oli taas avattu sodan jälkeen. Vaikeudet johtuivat siitä, että Dimitri oli "yhteiskunnallisesti epäilyttävä". Vuonna 1960 hän valmistui seminaarista, vaikkakin varmaan voidaan sanoa todellisen uskon "korkeakoulun" olleen raaka leirimaailma. Viranomaisten silmätikkuna Dimitri oli loppuelämänsä. Ei ollut viikkoa ilman jotain häirintää, hänen väitetään kertoneen.

Maineeseen Dimitri nousi vuosina 1973-74 pitämistään opetuspuheista ja keskusteluistaan. Neuvostoliitossa papin opetus oli rajoitettu vain ja ainoastaan pyhäkköön ja jumalanpalvelusten yhteyteen. Mitään yhteiskunnallista tai muutakaan raitista ei saanut opetuspuheissa olla. Kaikenlaiset kokoontumiset, opetus ja muu julkinen toiminta oli kirkolta kielletty. Viranomaisten tarkoitus oli tukahduttaa usko tai ainakin ajaa se kuolevien mummojen myötä hautaan.

Moskovan kirkastushautausmaan Nikolain kirkko oli tungoksesta täynnä. Ei tällaista oltu nähty vuosikymmeniin. Ihmiset tulivat läheltä ja kaukaa. Suomeksi osaan tähän ihmisiin vetoavaan Dimitrin opetukseen voi tutustua Moskovan pappi isä Dimitri - kokoelma Isä Dimitri Dudkon vastauksia moskovalaisten kysymyksiin -kirjassa (Kirjapaja 1980). Näin Nikolain kirkon tilannetta kuvattiin.
[Nikolain kirkko] ei houkuttele vanhan venäläisen arkkitehtuurin eikä ortodoksisen jumalanpalvelusloiston rakastajaa, sillä se on melko vaatimaton kirkko, jossa on tavallisia ikoneja, ilman aikojen loistavaa patinaa. Sitä paitsi on melko vaivalloista päästä Moskovan keskustaan tämän syrjäisen kirkon luo. Kuitenkin tämä harvoja puoleensavetävä kirkko on yhtäkkiä tullut laajalti tunnetuksi, vieläpä suosituksi...
Nikolain kirkko

Nykyään Dimitrin opetuspuheiden ja keskusteluiden aiheet eivät ehkä ole kovinkaan rohkeita. "Miksi kosmonautit eivät nähneet Jumalaa?" "Mitä uskominen on?" "Mitä hyödyllistä pappi tekee?" "Kuinka luomispäivät tulee ymmärtää?" Nykyään Internetissä tai mistä tahansa voi hankkia tietoja uskonkysymyksistä, näistä ja muistakin. Raamattuja on vaikka millä mitalla ja kaikki kirkkoisien tekstit löytyvät parilla klikkauksella verkosta. 1970-luvun Neuvostoliitossa tilanne oli hieman toinen.
"- Mistä saisin Raamatun? Olen valmis maksamaan vaikka kuinka paljon sellaisesta? 
- Tähän on vaikea vastata siksi, etten itsekään tiedä. Kuten tunnettua, meillä ei Raamattuja paineta suuremmassa määrin. Kuitenkin jonkun onnistuu joskus saada sellainen. Voin vain sanoa: 'Etsikää niin te löydätte.' Jos Raamattu tulee teille elämänkirjaksi, niin te saatte myös sellainen käsiinne. Se mikä on elintärkeää, sen aina löytää... Miten minä voisin neuvoa teitä löytämään Jumalan siitä kirjallisuudesta, mitä on saatavissa? Uskonnon kysymykset ovat alkaneet kiinnostaa nuoria, siksi myös Neuvostoliiton kirjallisuudessa on alettu kirjoittaa Jumalasta. Hankkikaa 'Filosofisen Tietosanakirjan' viimeinen painos, siellä on mielenkiintoisia artikkeleita. Saatavilla olevassa kaunokirjallisuudessa ei sanota mitään avoimesti, mutta voimme joskus löytää viittauksia, jotka antavat tietyn käsityksen Jumalasta. Lukekaa klassista venäläistä kirjallisuutta, se on kokonaan uskonnollista..."
Läsnä Dimitrin opetuspuheiden aikana oli myös arvostelijoita. He väittivät hänen kääntävän kaiken "ylösalasin". Monissa Dudkon saamissa kysymyksissä on pyrkimys saada hänet kiinni "hätiköidystä" vastauksesta.

Tietenkin viranomaisten tarkkailijat olivat läsnä. Valtionateismin silmissä pappi, joka julkisesti sanoi ateismin synnyttävän "vihamielisyyttä", ei kovinkaan kauan ateistisessa diktatuurissa ole rauhassa. Dimitri totesi myös ateismin raahaavan älylliseltä tasoltaan "kaksisataa vuotta" jälkijunassa. Hän myös kertoi uskovien nuorten ja vaikkapa tiedemiesten kokemasta häirinnästä ja valtion harjoittamasta "yksilön muokkauksesta".

Kannattaa tutustua nobelisti Joseph Brodskyn (k. 1996) kokemaan "eheyttämiseen" 1960-luvun psykiatrisessa "sairaalassa", mihin kuului rahoittavia "lääkkeitä", öisiä veden, lakanoiden ja kuumien patterien yhdistelmiä.


Moskovan pappi isä Dimitri -kirjan puheet tekivät itseeni syvän vaikutuksen nuorempana. Palasin taas kirjan äärelle. Tietenkin puheet siellä täällä kaipaisi lisäselityksiä. Ydinajatus niissä on kuitenkin selkeä ja kirkas. Jumala on. Usko on jotain raikasta ja aidosti inhimillistä.

Kirja on täynnä vääntöä ateismista, uskosta, tieteestä ja monesta muusta. Samalla se antaa karun kurkistuksen Neuvostoliittoon ja Venäjän ortodoksisen kirkon monimutkaiseen elämään keskellä sitä.

Patriarkka Pimen Izvekov (k. 1990) antoi vuonna 1973 kehotuksen (käsky siihen varmaankin tuli ihan muualta) lopettaa "uudenlainen" opettaminen. Tästä alkoi sitten vähitellen Dimitrin hiljentäminen. Hänet siirettiin vuonna 1974 muualle ja sitten taas muualle. Kaikenlainen häirintä kiihtyi. Myös ihan kirkon puolelta, joka oli monesti hyvin vaikeassa tilanteessa viranomaisten soluttamana.

Vuonna 1980 Dimitri vangittiin. Vaikea on tietää mitä Dimitri koki toisen vankeutensa aikana. Kuusi kuukautta se kesti.

Moskovan olympialaisten kynnyksellä kesäkuussa 1980 Dimitri julkisesti televisioissa ja muissakin medioissa "kielsi" ja "perui" tekemänsä ja sanomansa. Paperista Dimitri luki, aitous oli kaukana tilanteesta. Hän oli kuulemma viikkoja tokkurainen vapauduttuaan tunnustuksen jälkeen. Hän kuulemma ei oikein tunnistanut ystäviä ja otti vastaan ihmiset kodissaan alusvaatteissaan. Viranomaisilla oli keinonsa ja se tahtoi osoittaa yhteiskunnallisille toisinajattelijoille ja Venäjän ortodoksiselle kirkolle ja sen edes pienelle itsenäisyydelle kaapin paikan.

Dimitrin "tunnustus" aiheutti kohun. Moni piti häntä petturina. Lännessä moni arvosteli Dimitria, ihailtu kapinallinen oli nyt petturi.

Dimitrin osa ei ollut kuolla uusmarttyyrina, vaan hän kuoli vuonna 2004. Elämänsä viimeiset vuosikymmenet hän ei ollut entisensä. Maata, missä Dimitri aikanaan eli, ei ollut enää olemassa ja uudesta maailmasta Dimitri ei oikein saanut otetta.

 Lopetan kahteen sekä hauskaan että syvälliseen lainaukseen kirjasta.
"Runoilija istui yksin parvekkeellaan. Oli hiljainen ilta, kuu loisti. Ja hän tunsi itsensä hyvin idealistiseksi sisimmässään, kuten hän sanoi. Ja hän juoksi käytävään ja huusi: 'Olen idealisti!' Eräs naapurin nainen, joka tuli siellä häntä vastaan, kaatoi kylmää vettä miehen niskaan ja sanoi: 'Mikä ihmeen idealisti sinä olet? Mehän olemme kaikki materialisteja.' Mies meni ulos parvekkeelle ja yritti kuvitella, että hän oli materialisti. Mutta silloin hän tunsi itsensä siinä määrin pahoinvoivaksi, kuten hän sanoi, että alkoi ajatella uskonkysymyksiä..." 
Eräs fyysikko tuli uskoon. No, kuten tavallista, hänet kutsuttiin viranomaisten eteen ja aloitettiin, kuten sanotaan, hänen 'yksilöllinen muokkauksensa'. On helppoa 'muokata yksilöllisesti' kouluakäymätön, mutta lukeneen kanssa on vaikeampaa. Häneltä kysyttiin: 'Sanopa meille, kuinka sinä, sivistynyt ihminen, olet tullut uskoon?' 'No jaa, ateistisen kirjallisuuden avulla', sanoi tiedemies. 'Jos sitä ei olisi ollut, en ehkä koskaan olisi ajatellut Jumalaa. Olisin vain askaroinut kokeitteni parissa, mutta tämä kirjallisuus antoi minulle sysäyksen. Aloin ajatella ja miettiä..."


13. toukokuuta 2013

Enqvistin matkassa

Uskonto puhuttaa. Keskustelun taso on vaihtelevaa puolin ja toisin. Yksi uusin puheenvuoro on teoreettisen fysiikan professorin Uskomaton matka uskovien maailmaan -kirja.

Uskonto näkyy ja kuuluu julkisessa keskustelussa. Hyvässä ja pahassa, puolesta ja vastaan. "Joitakin vuosia sitten ei ollut moniakaan, jotka keskustelivat uskonnosta. Nyt siitä keskustelevat kaikki. Lehdissä Jumala on siirretty vitsiosastolta pääkirjoituksiin...", arvioi joku.

Professori Kari Enqvist (s. 1954) on useasti osallistunut keskusteluun uskonnosta. Hän on itse tunteeton tai tunnoton sitä kohtaan, mutta samalla kiinnostunut - jopa "kihisevän kiinnostunut" siitä, sivalsi joku.

Uskomaton matka uskovien maailmaa -kirja (2012) ei ole uskonnosta, vaan "uskonnollisuudesta sellaisena kuin se näyttäytyy uskonnottomalle". Enqvist määrittelee itsensä uskonnottomaksi ja ainakin hieman vierastaa ateisti sanaa.

En ole ihan varma, mitä Enqvist haluaa sanoa retostellen "teologisella välinpitämättömyydellään".

©WSOY

Enqvistin ajatelmia on hieman vaikea hahmottaa. Kirjoitustyyli on yksi syy tähän. Jako uskontoon ja uskonnollisuuteen ei oikein pysy kasassa tässä kirjassa ja jääkin jo alusta veteen piirretyksi viivaksi. Uskonnollisuuden valinta, joka tosiaan jää pitkälti retoriseksi, johtuu ehkä filosofisesta varovaisuudesta, sillä "jos haluaa pelata, pitää pelata pelin säännöillä", kuten Enqvist toisessa yhteydessä kehottaa.

Enqvistin kirjaa ei oikein voi pitää uusateistisena kirjallisuutena, vaikkakin se on "sukua" sille. Luin aikanaan rippi-isäni kehotuksesta Richard Dawkinsin (s. 1941) The God Delusion (2006). Dawkinsin kirja ei ollut kovin hyvä, jopa vähän nolo.

Enqvist on kyllä Dawkinsia vivahteikkaampi. Enqvist "vaahtoaa" Dawkinsia vähemmän. Sivumääräkin on pienempi. Ihan oma lukunsa oli vaikkapa Christopher Hitchens (k. 2011) omalla "uskonto myrkyttää kaiken", mutkat suoriksi tyylillään.

Harjoitetusta uskonnosta - uskonnollisuudesta - saa komiikkaa ja tragediaa irti vaikka millä mitalla. Helppoakin se on. Enqvistillä on kiistatta varmaan ollut tässä mielessä uskomaton matka, ihmiselohan tuppaa olemaan sellainen. On mukavaa lukea iskeviä huomioita vaikkapa villistä seurakunnasta, ilottomasta pastorista, natsikortista tai muista ilmiöistä joihin Enqvist on törmännyt.

Luvut Enqvistin omasta alasta ovat kiinnostavia, mutta ikävän vähäisiä. Matkasta uskovien maailmassa nousevat ajatukset ovat köykäisiä. Enqvistin kirjoitustyyli on filosofisissa ja teologisissa kysymyksissä turhan rönsyilevä. Se peittää hieman alleen ajatuksen kulun. Epätarkkuuksia ja pinnallisuutta löytyy. Yleispohdinnat tieteestä, siellä täällä kirjassa, ovat ihan peruskauraa. Yhteiskunnallisissa näkökulmissaan Enqvist esittää joitakin hyviä huomioita, vaikkeivät nekään ole mitenkään ainutlaatuisia.

Romeo ja Juulia -elokuva

Kirjan "matkustustyyli" on vähän seuraavankaltainen. Keksitty vertaukseni on ontuva ja vähän herttainen, "rakkauskortti", mutta ehkä jotenkin antaa pohdittavaa. En osaa arvioida sen filosofisia ansioita.

Ihminen haluaa tutustua rakkauteen, ymmärtää sen. Tehdä uskomattoman matkan rakkauden maailmaan. Hän on kuitenkin itse rakkauden suhteen tunnoton ja tunteeton. Välinpitämätön ja ehkä hän on jopa rakkaudeton.

Hän tutustuu William Shakespearen (k. 1616) Romeo ja Julia -näytelmään, itse tekstiin ja pariin elokuvaan. Rakkausrunouskin kautta aikain tulee tutuksi. Hän käy netin keskustelualueilla neuvoa kysymässä ja saakin niitä, mutta myös nettiraivoa osakseen. Tutustuu feromoneihin, estrogeeniin ja ihmisen tunteita sääteleviin aivojen osiin. Lukee pornolehden ja katsoo tusinan alan elokuvia (hardcoresta pehmoiluun). Ohjelmaan kuuluu myös Titanic-elokuva (1997) ja analyysi Jackin ja Rosen tarinasta. Hän käy myös parissa häissä ja tutustuu avioerokäytäntöihin juristin kanssa. Hän keskustelee myös tuttavansa kanssa, joka on rakastunut. Lapsiperheen arki tulee tutuksi toisaalla.

Uskomattomalla matkallaan hän tutustuu sekä ylevään että alhaiseen. Piipahtaa siellä täällä. Kaiken tämän jälkeen hän ei silti oikein ymmärrä, osaa jäsentää tai käsitä...

Enqvist
©WSOY
©Pertti Nisonen

Ensimmäiset naurut sain älysuunnitelijoista, kuten Enqvist heitä nimittää. Enqvist on hyvin kriittinen luvuissa älykkäästä suunnittelusta ja sen puolestapuhujista. Tämä Intelligent Design -porukka sietääkin saada pienen muistutuksen.
"Jos haluaa pelata, pitää pelata pelin säännöillä. On kuin älysuunnitelijat ryntäisivät jalkapallokentälle tieteen pelipaidat päällä ja intoa puhkuen, mutta eivät välitä paitsioista tai käsivirheistä. Kannattajiensa hurratessa he aloittavat näyttävillä reisivenytyksillä ja heittelevät rehvakkaita ylävitosia puolustusalueella. Mutta kun peli sitten pääsee käyntiin ja oma verkko heilahtaa, he äityvät syyttelemään tieteen kaapanneiden naturalistien veljeskuntaa, joka syrjii ja vainoaa, on ilkeä ja ylimielinen, kieltäytyy keskustelemasta ja kaikin tavoin estää heitä esittelemästä pallonkuljetustaitojaan.
Enqvist kirjoittaa hyvin nasevasti, olkoon yllä oleva tyyliesimerkki myös siitä. Toki juuri filosofisissa ja teologisissa aiheissa Enqvist on yhdellä jalkapallokentällä - vaikkei mukamas olekaan - pelipaita päällään ja intoa puhkuen. Varmaankin välillä "näyttävillä reisivenytyksillä" ja "ylävitosilla".

Yksi seikka joka Dawkinsin ja Enqvistin kirjalla on yhteistä on niiden perustavanlaatuinen asenne. Sanon sen nyt suoraan. Enqvist ja Dawkins halveksivat uskontoa, uskonnollisuutta, uskoa, filosofiaa, teologiaa ja ties mitä. Toki tätä ulosantiaan voi ohimennen vähän pehmentää uskonnon kulttuurisilla anneilla, ei Raamattua tai Matteuspassiota tarvitse roskiin heittää. Tyyliin "en ole rasisti, mutta..."

Yhdeksi vertailuksi, missä Enqvistin ja Dawkinsin tyyli asettuu sopivaan kontrastiin, käy vaikkapa filosofi Georg Henrik von Wrightin (k. 2003) Att förstå sin samtid - tanke och förkunnelse och andra försök 1945-1994 -kirjoituskokoelma (1994), johon palasin vuosikymmenen jälkeen. Enqvistin lohduksi luulen von Wrigthin lukeneen Ludwig Wittgensteininsa (k. 1951) ja hänen Über Gewißheit -aatoksensa

Wittgenstein ja Von Wright
©University of Helsinki

Enqvist vain peittelee halveksuntaansa turhaan. Mielenkiintoisempaa olisi lukea rehellistä pilkkaa, halveksuntaa ja kiroamista. Kaikki tämä rumasti, vihaisesti ja tulisesti kirjoitettuna. Enqvist ei olisi ensimmäinen, eikä viimeinen. Se olisi rohkeaa ja julkaisijalta ehkä vielä rohkeampaa (ja taloudellisesti riskipeliä). Se olisi kurkistus oleelliseen.

En tiedä suosittelisinko Enqvistin kirjaa. Kannattaa lukea, jos aihe kiinnostaa. Ei kirja ole mikään tajunnan räjäyttäjä, vaikkakin otsikoitu uskomattomaksi. Kirja ei kaada maailmaa, ihmisten maailmoja tai muitakaan.

Lopetan lyhyeen lainaukseen evankeliumista Enqvistin mukaan. Se on ihan hyvä, vaikkakin hassutellen ilmaistu, sillä rehellisyys, epäilys ja kasvokkain oleminen itsensä kanssa on alku.
Veljet, sisaret! Kaikki te arasti epäuskoiset, kaikki te jotka hapuillen etsitte uskonnottomuuttanne, te jotka epäilyjen riivaamina valvotte öisin (tai ainakin alkuillasta), teille haluan sanoa: Hyvä Veli, uskonnottomuus ei tarvitse järkisyitä. Se ei anele eikä lainaa. Se ei käy kauppaa eikä sillä ole hintaa. Se ei tunnusta matematiikkaa eikä äidinkieltä. Parahin Sisar: ei tarvitse olla filosofi jotta voi sanoa: 'En usko Jumalaan.' Astu reilusti kaapista. Jos siltä tuntuu, ota kuilun reunalta uskalias askel ja antaudu uskonnottomuuden kannettavaksi. Sitä ei ole pakko puolustaa eikä perustella. Riittää, että ilmoitat: 'En usko.' Kun kysytään, eikö ihmeellinen maailmamme, sen puut ja pensaat ja taivaan kansi, päivänkakkaran tarkkaan harkittu muoto ja fysiikan lainalaisuudet, vakuuta sinua Luojasta, tarvitsee vain vastata: 'Ei.' Mitään muuta ei tarvita.


Uskomaton matka uskovien maailmaan -kirja on WSOY:n julkaisema. Sivuja kirjassa on 230. Kirjan esittelyyn voi tutustua täällä.

10. toukokuuta 2013

Keskiaikaisen homeen uusmarttyyri

"Uskonto on oopiumia kansalle. Uskonto on eräänlaista henkistä sikunaa, johon pääoman orjat hukuttavat ihmisolemuksensa ja vaatimuksensa saada edes hiukankin ihmisarvoa vastaavan elämän..."
Vuonna 1905 Vladimir Lenin (k. 1924) lainasi uskonto on "oopiumia kansalle" arviota. Samaisessa Sosialismi ja uskonto -kirjoituksessaan hän esitti uskonnon "täydellistä erottamista" valtiosta ja "koulun erottamista kirkosta, uskonnon julistamista täydellisesti ja ehdottomasti yksityisasiaksi".

Kutsu oli käynyt taisteluun "paremman maallisen elämän puolesta", vapauttaen ihmiset uskosta "haudantakaiseen elämään". 1900-luvulla tulisi täysin selväksi mitä "täydellinen erottaminen" ja "täydellinen ja ehdoton yksityisasia" merkitsee. Toisaalta uskonto ei ole yksityisasia, "sosialistisen proletariaatin puolueen" mielestä. Ota nyt siitä selvää. Luvattiin maanpäällistä paratiisia ja yksi askel tähän oli eroon pääseminen "keskiaikaisesta homeesta", lainatakseni Leninia.

Lenin eli, elää ja tulee elämään.
Vuoden 1917 lokakuun vallankumousta seurasi heti ankara vainoa Venäjän ortodoksista kirkkoa kohtaan. Jo lokakuun viimeisenä päivänä, ei edes viikkoa bolsevikkien valtaannoususta, Pietarin Tsarskoje Selon pappi Ioann Kotšurov kuoli. Hän kuoli tultuaan pahoinpidellyksi ja ammutuksi. Vielä kituvana häntä raahattiin hiuksista pitkin maata.

Vuonna 1871 Ioannin vanhemmat eivät varmaan osanneet edes kuvitella, että tuona vuonna heinäkuussa syntynyt poika kuolisi marttyyrina - Neuvosto-Venäjän ensimmäisenä pappismarttyyrina. Ei monilapsinen maalaispapin perhe varmaan edes osannut kuvitella Ioannin asuvan joskus Yhdysvalloissa, Chigagossa. Rjazanin Bigildinon pikkukylästä ei ihan noin vain maailmalle lähdetty.

Ioann
Ioann opiskeli alueensa teologisessa koulussa, Rjazanin seminaarissa ja Pietarin hengellisessä akatemiassa. Akatemiasta valmistuttuaan ansiokkaasti vuonna 1895 hän esitti toivomuksen lähteä lähetystyöhön.

Hän meni naimisiin Aleksandra nimisen tytön kanssa ja pappisvihkimyksensä jälkeen hänet lähetettiin Yhdysvaltoihin. Hänen tehtävänään oli palvella venäläisiä maahanmuuttajia ja muita ortodokseja. Piakkoin hän siis astui uudelle mantereelle. Hän saapui New Yorkiin. Mahtoi olla kokemus maalaispapin pojalle ja hänen omalle perhelleen.

Innokkaasta papista Ioannista tuli kirkkoherra Chicagoon. Kirkkoherra on hieman ylevä titteli, kun Ioann oli ainoana pappina seurakunnassa peräti yhdeksän vuotta. Ioann vietti yhteensä kaksitoista vuotta Yhdysvalloissa. Hän sai aikaiseksi paljon. Hän oli joustava ja kykenevä. Hän ymmärsi laajaan maahan hajaantuneiden ortodoksien tarpeet. Chicagoon tullessa seurakunta oli kriisissä, jos asian ilmaiseen kiltisti. Kiinteistöt olivat huonossa kunnossa ja katoliset uniaatit tekivät "myyräntyötään".

Seurakuntalaiset olivat köyhiä ja sen jäsenistö monella tavalla hajanainen - venäläisistä aina arabeihin. Ioann aloitti heti uskonnonopetuksen - myös aikuisille. Hän myös ymmärsi lähimmäisavun tarpeen ja järjesti apua köyhille seurakuntalaisilleen. Yhdysvalloissa Ioann oli paljon tekemisissä tulevan patriarkka Tiihon Bellavinin (k. 1925) kanssa, joka uurasti Pohjois-Amerikassa. He tulisivat molemmat uhriksi samalle "paremmalle maalliselle elämälle" ja olemaan "kansanvihollisia". He ja tuhannet ja taas tuhannet - uskovat ja monet muut - joutuivat punaisen lihamyllyn uhreiksi. Miljoonat ja taas miljoonat uhrit jättivät maanpäällinen paratiisin jälkeensä.

Katariinan kirkko
Paljon voisi kertoa Ioannin elämästä Yhdysvalloissa. Ajatus paluusta Venäjälle syntyi muun muassa Ioannin lasten koulukäynnin vuoksi. Vuonna 1907 Ioann palasi Venäjälle. Hän oli nyt jo rovasti ja oli saanut monia kirkollisia arvonosoituksia osaavasta palvelustaan Yhdysvalloissa.

Ioann perheineen muutti Narvaan, missä hän opetti Jumalan lakia kouluissa. Kuusitoista tuntia pojille ja kymmenen tuntia tytöille. Tämä siis viikossa. Jumalan laki oli nimi uskonnonopetukselle. Yhdeksän vuotta vierähti Narvassa, missä asukkaista noin puolet olivat ortodokseja. Ioannille tämä asetelma sopi, sillä hän oli jo oppinut Yhdysvalloissa toimimaan toisuskoisessa ympäristössä. Monikulttuurisessa, sanottaisiin ehkä tänään.

Vuonna 1916 Ioann määrättiin toiseksi papiksi Tsarskoje Selon Pyhän Katariinan kirkkoon. Ioann ei kauaa palvellut siellä pappina sillä yhteiskunta oli sekaannuksessa pian. Opetuspuheissaan Ioann puhui sovinnon ja rauhan puolesta. Oltiin sisällissodan kynnyksellä.

Lokakuun vallankumous näkyi melkein heti Tsarskoje Selossa. Kasakka-armeija joka oli paikkakunnalla, oli uskollinen väliaikaiselle hallitukselle ja heitä vastaan lähti liikkeelle punakaartilaisia. Lokakuun 30. päivä punakaartilaiset ampuivat tykistölllä Tsarskoje Seloon. Väki tungeksi kirkkoihin Tsarskoje Selossa.

Katariinan kirkko 1930-luvulla

Papisto päätti järjestää ristisaaton rauhan puolesta. Rukoilla sovinnon puolesta. Erään silminnäkijän mukaan opetuspuheita pitävät papit eivät ottaneet poliittisesti kantaa, vaan puhuivat sotatoimien lopettamisen puolesta.

Saaton aikana kasakat olivat jo vetäytymässä Tsarskoje Selosta ja papistolle ilmoitettiin tästä. Kyse oli yrityksestä viedän taistelut siviiliväestön keskeltä pois. Papistoa varoitettiin: "Eikö ole jo aika lopettaa rukoukset?" Papisto vain totesi: "Saapuvat punakaartilaiset ovat veljiämme. Mitä harmia he meille voisivat tehdä?"

"Harmia" oli edessä. Lokakuun viimeisenä päivänä Tsarskoje Selo valloitettiin, kohtaamatta vastustusta. Papistoa syytettiin heti rukoilusta kasakka-armeijan puolesta. Mikä ei pitänyt paikkaansa.

Ioann kuoli Työläisten ja sotilaitten neuvoston edustajien käsissä. Huutava joukko ampui hänet ja jopa ehdottettiin hänen lopettamista koiran tavoin. Päädyttiin raahaamaan häntä hiuksista, yhä kituvana.

Aamulla papin ruumis löydettiin, verisenä ja ilman papin ristiä. Tuhansien ja taas tuhansien, miljoonien uhrien, ensimmäinen pappismarttyyri oli syntynyt. "Keskiaikaisen homeen" kasvatti.


1. toukokuuta 2013

John Irving ja abortti

Julistus abortin puolesta. Näin on Oman elämänsä sankari -kirjaa on luonnehdittu. Kirja on kyllä tätä monisyisempi. Kaunokirjallisen pinnan alla liikkuu kaikenlaista...

Yhdysvaltalainen kirjailija John Irving (s. 1942) on kirjoittanut monta pidettyä kirjaa. Ne ovat myös myyneet hyvin. Hän ei ole myöskään kaihtanut vaikeita aiheita. Vaikkapa juuri aborttia.

Oman elämänsä sankari -kirjan keskeinen aihe on juuri abortti. Kirjassa eletään aikaa, jolloin lähes kaikki abortit olivat laittomia. Irving kuvaa hyvin sitä hätää ja epätoivoa, jonka keskeltä naiset hakeutuvat henkensä uhalla kaikenlaisten Haara-Harrison -tyyppisten abortintekijöiden pariin.

Irving

Kirjan keskeisiä hahmoja ovat synnytyslääkäri Wilbur Larch ja orpo Homer Wells. Larch on lääkäri, joka suorittaa abortteja ja hän kokee tehtäväkseen tarjota niitä turvallisesti, jos nainen sitä haluaa.

Nämä hahmot, kuten toki moni muukin hahmo, vievät kysymyksen abortista sen perusteisiin. Aiheellisesti kirja valottaa laittomien aborttien kurjuutta ja hengenvaarallisuutta, jo nimi Haara-Harrison kertoo paljon. Esillä on myös ympäröivän yhteiskunnan sovinnainen tekopyhyys.

Nykyään sovinnaisuus on usein toisenlaista, olkoon esimerkkinä suomalaisen poliitikon lähes eugeeniset lauseet osana "onnnellisemman yhteiskunnan" rakentamista: "Tutkimusten mukaan abortin sallimisella voi olla myös laajempia yhteiskunnallisempia hyötyjä... abortin salliminen näkyy myöhemmin mm. rikollisuuden vähenemisenä... Ne, jotka ovat saaneet valita abortin, ovat siten tehneet palveluksen itsensä lisäksi muille, ehkä myös lapselle."

Oman elämänsä sankari -kirjaa pidetään usein aborttimyönteisenä kirjana ja tätä tulkintaa tukee Irvingin omat kannanotot Yhdysvaltain aborttikeskustelussa.

Ihmiselämä, viikko 10

Oman elämänsä sankari -kirjaa joskus suositellaan abortin vastustajille jonkinlaisena silmiä avaavana "lääkkeenä". Kirja sopisi kuitenkin myös aborttia kannattaville. Ei se ole helppoa kirja kenelläkään, olkoon kanta sitten pro-life tai pro-choice.

Keskeinen kysmys aborttikysymyksessä on ihmiselämä. Kysymys ihmiselämän alkuhetkestä. Mikä siis  abortissa "keskeytetään" ja usein kaapimalla "poistetaan"? Ääripäiden mukaan abortin kohteena on joko jotain tai joku. Tässä kysymyksessä on vain ääripäät, ei ole olemassa keskitietä. Toki voihan sitä sivuttaa tämän kysymyksen ja pohtia "hyötyjä" tiellä "onnellisempaan yhteiskuntaan". Kysymys on myös toisella tasolla, kuin oikeuksien, vapaan valinnan ja yhteiskunnallisten epäkohtien aiheellinen pohtiminen.

Oman elämänsä sankari -kirja ei tarjoa tähän kysymykseen yksiselitteistä vastausta, vaan tuo eteemme eri äänten ja olosuhteitten kirjon. Keskeinen tapahtuma on kuitenkin Homerin löytämä "jotain".
"Ne roskakorit, joita Homer Wells kanniskeli jäteuuniin, pitivät sisällään St. Cloud´sin historiaa: silkki- ja suolilankojen pätkiä, ulosteita ja saippuaa peräruiskeiden jäljiltä, ja sitä mitä sisat Edna ja sisar Angela pelkäsivät Homerin näkevän - niin sanottujen hedelmöitymisen tuloksia, ihmissikiöitä tai niiden tunnistettavia palasia. 
Ja juuri sillä lailla Homer Wells (onneton kolmetoistavuotias) keksi että St. Cloud´sissa autettiin maailmaan niin liikkuvia kuin liikkumattomia. Eräänä päivänä palatessaan polttouunilta hän näki maassa sikiön: se oli pudonnut hänen kantamastaan roskakorista, mutta kun Homer sen huomasi hän uskoi sen pudonneen taivaalta. Hän kumartui katsomaan sitä, sitten hän katsoi olisiko ollut pesää josta se olisi voinut pudota - mutta kun pihalla ei ollut edes puita... 
Sitten hän kuvitteli että jokin sairaalan eläimistä oli saanut keskenmenon - sitä sanaa kuuli orpokodissa ja sairaalan tienoilla - mutta mikä eläin? Sikiö ei painanut puoltakaan kiloa, se oli ehkä parikymmentä senttiä pitkä ja tuo varjo sen melkein läpikuultavassa päässä oli ensimmäinen aavistus hiuksista, ei höyhenistä. Ja nuo tuossa sen kurttuisilla kasvoilla, nehän olivat ihan kuin kulmakarvat ja silmäripsetkin sillä oli. Ja olivatko nuo nännit - nuo pienet vaaleanpunaiset pisteet jotka nousivat ison peukalonpään kokoisesta rintakehästä? Ja nuo liuskat sormenpäissä ja varpaissa - nehän olivat kynnet! Homer otti koko otuksen käteensä ja juoksi se kourassaan suoraan tohtori Larchin luo... 'Minä löysin jotain', Homer Wells sanoi... Sikiö oli suunnilleen kolmen kuukauden ikäinen - korkeintaan neljä... 'Mikä se on?' Homer Wells kysyi." (82-83)

©Pravoslavie.ru

"Minä löysin jotain." Kysymys "mikä se on" jää kirjassa ilman lopullista kantaa. Ääripäät ovat juuri Larch ja Wells. Avainsana on tällöin sielu. Larchin näkemys tulee esiin mustan huumoristisesti.
"Larch heittäytyi usein leikkisäksi sielusta puhuessaan. Hänestä oli lysti kiusoitella sisar Ednaa ja sisar Angelaa leikkaussalissa, mistä sielusta puhuminen yllätti hoitajakullat aina yhtä valmistautumattomina. 
Kerran Larch, edessään leikkauspöydällä maha auki makaava potilas, osoitti totisesti sileää, punaruskeaa elintä kylkiluiden alla ja sisäelinten yläpuolell: se näytti isolta leivänkyrsältä tai kaksilohkoiselta kuorettomalta etanalta. 'Katsokaa!' Larch kuiskasi. 'Sen näkee harvoin, mutta me yllätimme sen torkuilta. 'Äkkiä nyt ennen kuin se herää!' Hoitajat tuijottivat silmät pyöreinä. 'Sielu', Larch suhahti luottamuksellisesti. Tosiasiassa se oli ihmiselimistön suurin rauhanen, jolle on suotu myös sieluun liitettyjä ominaisuuksia: se osaa esimerkiksi regeneroida omat pilatut solunsa. Se oli maksa, jota Larch arvosti enemmän kuin sielua." (40)
Sielukysymyksessä Oman elämänsä sankari -kirjassa Homer asettu toiselle äärilaidalle.
"Homer Wells oli nähnyt hedelmöityksen tuloksia monissa eri kehitysvaiheissa; tuolloin tällöin kokonaisina kappaleina ja joskus osina, jotka vaivoin tunnisti sikiön osiksi. Kahdeksanviikkoisella sikiöllä oli jo nenä ja suu; sillä oli ilme, ajatteli Homer Wells. Ja tajutessaan sen, että sikiöllä oli niinkin pienenä kahdeksanviikkoisena ilme, Homer Wells tajusi sielun olemassaolon." (185)
Larch ja Homer
Oman elämänsä sankari -elokuva
©Miramax

Ei ole tarpeen liiallisesti pohtia sielu-sanan merkitystä. Olkoon sielu-sana nyt sana elävälle. Latinan sana sielulle anima viittaa juuri tähän elävään tai liikkuvaan, joka on muuten varmaan monelle tuttu sanassa animaatio tai miksei englannin eläintä tarkoittavasta sanasta animal.

Kauan ajateltiin, että lapsi kohdussa oli elävä vasta, kun se "potkaisi" ja teki selväksi olevansa anima. Oman elämänsä sankari -kirjassa tavataankin usein vastapari "liikkuva" ja "liikkumaton", joka ainakin Larchille tietty raja solumassan ja ihmislapsen välillä, vaikkei kuitenkaan, sillä Larchille myöhäisen abortin este on naisen terveys, ei lapsen "liikkuvuus".

Nykyään jo tiedetään, kiitos tieteen, että alkanut elämä - tai jos eufemismia haluaa käyttää, vaikkapa "hedelmöityksen tulos" (Larchin käyttämä) -  on jo kuin anima-alkuräjähdys. Jo seitsemän viikkoisena ihmislapsella on sisäelimet kehitysvaiheissa, sydän lyö ja aivotoimintaa esintyy. Kymmenenteen viikkoon mennessä monet elimet toimivat. Vauvalla on kädet, jalat, sormet, kynnet, varpaat, pää, suu...

Abortti nousee Oman elämänsä sankari -kirjassa ensi kerran esiin liittyen Homerin kokemaan sadistiseen ja toistuvaan pahoinpitelyyn eräässä adoptioperheessä. Homer-vauvan kokemat kauhut saavat Larchin vakuuttuneeksi, ettei kukaan voi kieltää aborttia. "'EI KUKAAN!' kirjoitti tohtori Larch journaaliinsa." (21) Tuo "ei kukaan" on itse asiassa Homer - kirjaimellisesti oman elämänsä sankari.


Kirjailija John Irvingin The Cider House Rules -kirja (1984) ilmestyi suomeksi Oman elämänsä sankari -nimellä (1985, suomentanut Kristiina Rikman). Blogikirjoituksessa on käytetty Kustannusosakeyhtiö Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestynyttä 8. suomenkielistä painosta kirjasta. Sivuviittauksen lainauksien jälkeen viittavat tähän painokseen. Kirjaan voi tutusta täällä.