11. maaliskuuta 2013

Tämä pyhä mies

"Olisit voinut kutsua minua siaksi, mikä myös pitää paikkansa." Näin totesi metropoliitta Antoni, kun sai tietää hänestä kirjoitettavaa Tämä pyhä mies -kirjaa. Piispa, lääkäri ja joskus omien sanojensa mukaan sika.

Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) oli kiistatta jännittävä henkilö. Osa johtui olosuhteista ja paljon siitä millainen metropoliitta Antoni oli. Elämänkokemustaan hän hyödynsi runsaasti opettaessaan uskosta ja sen mukaisesta elämästä.

Tämä pyhä mies
Ajattelin esitellä uutta Gillian Crown Tämä pyhä mies -kirjaa poimimalla siitä kertomuksia metropoliitta Antonin elämästä. Täten olen hänen tyylilleen uskollinen. Osa kertomuksista ovat hauskoja, toiset surullisia. Kaikki ne ovat opettavaisia.

Metropoliitta Antoni oli diplomaattiperheen poika. Perheensä mukana hän asui monessakin eri paikassa. Suuren osan lapsuuttaan Lähi-idässä. Pakolaisvuodet Venäjän vallankumouksen jälkeen taas lukuisissa paikoissa. Pariisi ja Lontoo olivat sitten hänen nuoruutensa ja aikuiselämänsä asuinpaikat. Hän syntyi vuonna 1914 ja oli nimeltään André.

Koulutukseltaan hän oli lääkäri ja sai oppinsa Sorbonnen yliopistossa Pariisissa. Elämäntyönsä hän teki ortodoksisena piispana Venäjän ortodoksisen kirkon palveluksessa Englannissa.
"[Wienissä, äiti] Xenia oli... ilmoittanut hänen uskonnokseen yksinkertaisesti 'ortodoksi'. 1920-luvun Wienissä sen oletettiin merkitsevän ortodoksijuutalaista, erityisesti koska pojan sukunimi oli Bloom. Niinpä hänet lähetettiin ensimmäiselle uskontotunnille rabbin luo. Rabbi mittaili häntä katsellaan kiireestä kantapäähän ja kysyi, miksei pojalla ollut päässään kipaa, pientä, mustaa päähinettä. André vastasi viattomasti: 'Ei minulla ole pientä, mustaa päähinettä, mutta kotona minulla on ikoni ja risti.' 'Risti?' rabbi huudahti hämmästyneenä. 'Oletteko kristitty?' Turhia aikailematta rabbi heitti Andrén ulos luokasta. Poika kuljeskeli käytävällä eikä tiennyt minne mennä. Lopulta rehtori tuli paikalle ja kysyi, mitä poika teki käytävällä. 'Rabbi heitti minut ulos, koska olen kristitty', hän vastasi. 'Oletko kristitty? Siinä tapauksessa vien sinut papin tunnille.' Pappi kysyi Andrélta oliko hän roomalaiskatolinen. 'Ei, olen venäläisortodoksi', André sanoi. 'Ortodoksi? Silloinhan olet vääräuskoinen!' Ja myös pappi heitti hänet ulos luokasta. 'Ja siihen', metropoliitta Anthonylla oli tapana sanoa voitonriemuisesti hymyillen, 'loppui uskontokasvatukseni!'"
Näin siis koulunsa aloittava André jäi ilman uskonnonopetusta. Perhe oli nimeellisesti kristillinen ja ortodoksinen kirkko oli enemmänkin venäläistä kulttuuriperimää. Itse asiassa nuorena André suhtautui hyvinkin pilkallisesti uskontoon ja kirkkoihin. Häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Elämä kuitenkin esitti Andrélle kysymyksiä. Hän oli nuoresta iästään jo kohdannut paljon kärsimystä, kuolemaa ja pakolaisuuden kauheuksia.

Intian Bombayssa pakolaisina André, hänen äitinsä ja isoäitinsä onnistuivat jotenkin pääsemään laivalla kohti Eurooppaa. Matka Lähi-idästä oli tehty rikollisliigan mukana, sillä noina levottomina aikoina viralliset retkikunnat vasta rosvoja olivatkin. He pääsivät lopulta Eurooppaan, vaikkakin sijoitettuina eri pelastusveneisiin, jotta edes joku jäisi henkiin. André toki haaveili pakolaismatkalla Robinson Crusoen kohtalosta. Matkalaukkunsa he lunastivat vasta 14 vuotta myöhemmin yhden punnan hinnasta.

Bulgakov
Kerran nuorisoleirillä Ranskassa pappi saapui vieraaksi. Kyse oli Sergei Bulgakovista (k. 1944). Kukaan ei halunnut mennä kuuntelemaan pappia, vaan pelata lentopalloa. Jotenkin leiriläiset pakotettiin paikalle kuuntelemaan.
"Mitä enemmän poika kuuli, sitä kauhistuneemmaksi ja vihaisemmaksi hän tuli. Papin jokainen sana ja äänenpaino olivat omiaan vieraannuttamaan teini-ikäiset pojat hänen aiheestaan. Hän puhui heille alentuvasti, ikään kuin olisi yrittänyt maanitella lemmikkieläimiä luokseen. 'Kisu, kisu, tule tänne', olivat sanat, joilla metropoliitta Anthony kuvaili isä Sergein puhetapaa..."
Raivoissaan teini-ikäinen André poistui puheen päätyttyä kotiin ja jätti lentopallo-ottelun väliin. Hän oli vakaasti päättänyt, että tälle "halveksittavalle uskonnolle ällöttävine asenteineen ja vastemielisine vaikutuksineen" koittaisi loppu. Hän pyysi äidiltää evankeliumeita ja aloitti lukemaan evankeliumia Markuksen mukaan. Se oli nimittäin lyhyin evankeliumeista. Tällöin tapahtui se asia, joka mullisti Andrén elämän suuremmin kuin mitkään sodat, vallankumoukset tai muut elämän tapahtumat.
"Minulla oli tunne, joka joskus valtaa mielen kadulla kävellessä. Äkkiä ihminen kääntyy ympäri, koska hänestä tuntuu, että joku katselee häntä. Kesken lukemiseni, ennen kuin pääsin kolmannen luvun alkuun, tajusin, että pöytäni toisella puolella oli henkiolento. Havainto oli niin hätkähdyttävä, että minun piti lopettaa lukeminen ja nostaa katseeni kirjasta. Katsoin eteeni pitkän aikaa. En nähnyt mitään, en kuullut mitään, en tuntenut aisteillani mitään. Katsoessani suoraan eteeni paikkaan, missä ei ollut ketään silmin havaittavaa, tiedostin silti ehdottoman varmasti yhden asian. Kristus seisoi edessäni. Minulla ei ollut siitä pienintäkään epäilystä. Tiesin heti, että jos Kristus seisoo edessäni ilmielävänä, se merkitsee, että hän on ylösnoussut Kristus. Nyt tiedän omasta henkilökohtaisesta kokemuksestani, että Kristus on noussut kuolleista ja että sen tähden kaikki, mitä evankeliumi hänestä kertoo, on totta..."
Kaikki muuttui. Uskokin oli hänelle koko elämänsä vahva. "Jumala on minulle tosiasia", hän tapasi kertoa. Toki hän tunsi epäilyksen, mutta otti sen kasvatuksellisena vastaan ja näki siinä merkin syventyvästä jumalasuhteesta. Tulevana luonnontieteilijänä hän näki epäilyksen myönteisenä seikkana joka johti eteenpäin kohti totuutta ja itse Jumalaa.

André alkoi elää uskonmukaisesti. Toki joskus liiankin innokkaasti. Tätä yli-innokkuutta hän kutsui "hengelliseksi ruuansulatushäiriöksi". Kerran Andrén hengellinen ohjaaja kehotti häntä seuraavasti.
"'Kiellän sinua lausumasta yhtään ainoaa rukousta seuraavan kuuden kuukauden aikana. Illalla ennen nukahtamista sano vain viimeiseksi sanoiksesi: 'Kaikkien minua rakastavien esirukousten tähden, Herra, pelasta minut'. Ja me sanomme rukouksesi sinun puolestasi."
Rukouskoulu-kirja
André kaipaili myös pappeutta ja munkeutta. Munkiksi hänet vihittiin toisen maailmansodan kynnyksellä ja hän eli salaisesti munkkina palvelessaan lääkärinä sodassa. Asevoimat oli hyvä kuuliaisuuskoulu.

Papiksi hänet vihittiin vasta vuosikymmenten jälkeen. Olihan ortodoksipappi Georgi Florovski (k. 1978) käskenyt odottaa 20 vuotta. Kuuliaisesti André odotti parisenkymmentä vuotta. Kutsumus kypsyi nöyryydessä ja kuuliaisuudessa, eikä "pappifantasiaan" vastattu äkkivikkelästi.

Tämä oli vain pieni otos metropoliitta Antonin elämästä, nuoruudesta ja aikuisuudesta.

Kirjassa on runsaasti lisää. Kannattaa myös tutustua metropoliitta Antonin kirjoihin Rukouskoulu, Tuhlaajapojan paluu ja Elävä rukous. Toivottavasti ne joskus julkaistaan uusina painoksina.


This Holy Man
Kirja-arvostelu perustuu osittain Aamun Koitto -lehdessä ilmestyneeseen arvosteluuni. Se tehtiin vuosia sitten  Tämä pyhä mies -kirjan englanninkielisestä julkaisusta. Osaltaan kirja-arvostelu oli kimmokkeena kirjan kääntämiselle.

Tämä pyhä mies - Vaikutelmia metropoliitta Anthony Bloomista -kirja on Ortodoksinen Veljestö ry:n julkaisema (2013). Suomennos on Fevronia Orvanoksen ja sivuja siinä on 366.

Teos on erinomaisesti käännetty ja tektsi sujuvaa. Suosittelen lämpimästi.