3. helmikuuta 2013

Schmemannin päiväkirjat

Tilitystä, itsekritiikkiä ja paljon suunnatonta iloa elämästä. Tästä kaikesta ja paljon muusta Alexander Schmemannin päiväkirjat kertovat.

Ortodoksipappi rovasti Alexander Schmemann (k. 1983) oli yksi 1900-luvun ortodoksisen kirkon tunnetuimmista henkilöistä. Häntä kiitellään sekä hänestä kiistellään.

Hän on erityisesti tunnettu kirjoistaan, joista ehkä tunnetuin on Maailman elämän edestä -kirja. Pidetty on myös Suuri paasto -kirja. Schmemannin tieteelliset työt - vaikkapa Johdatus liturgiseen teologiaan -kirja - eivät ole kestäneet ajan hammasta, sekä kritiikkiä, yhtä hyvin kuin jo mainitut teokset, jotka ovat nykyään hengellisen kirjallisuuden nykyklassikoita.

Schmemannin vaimon Julianan toimittamat Päiväkirjat 1973-1983 nousevat myös klassikon asemaan ajan myötä.

ALexander ja Juliana

Päiväkirjat kattavat viimeisen vuosikymmenen Schmemannin elämästä. Läsnä on myös menneisyys - muistoissa, äidissä ja juurissa. Venäjä, Ranska ja Yhdysvallat. Monesti Schmemann tekeekin tiliä menneisyyden kanssa. Itse asiassa käydään jopa Bysantissa asti. Päiväkirjassa on paljon juonia ja olisi mahdotonta kertoa kaikesta.

Esittelen kirjasta Schmemannin pohdiskelua ortodoksisesta kiusauksesta elää "satumaailmassa" ja ilon löytämisestä uskossa, jumalanpalveluksissa ja arkielämässä. Schmemannin poika kirjoittaa johdannossaan:
"Olivatpa epäilykset ja hengelliset kivut kuinka voimakkaita tahansa, isä Alexander palasi aina - jopa lähestyvän kuoleman ahdistuksesta - iloon. Hän iloitsi kauniista syyspäivästä, ystävyydestä, liturgiasta, Jumalan valtakunnan todellisuudesta ja Jumalan rakkaudesta."
Toistuva turhautuminen Schmemannille oli ortodoksisuuden lankeaminen "satumaailmaan". Se saattoi olla Bysantti, Pyhä Venäjä tai jotain muuta. Jopa "hengellisyys".

Ortodoksisuus lankeaa satuiluun, kun se unohtaa Jumalan valtakunnan ja jää liiaksi "muistelemaan" jotain mennyttä ohikiitävää valtakuntaa. Schmemannin tilitykset aiheesta ovat nasevia ja usein hyvinkin ankaria. Ne sisältävät paljon turhautuneisuutta.

On syytä lainata muutamaa kappaletta. Alkuun ensimmäisestä päiväkirjamerkinnästä.
"Huomaan itsessäni yllättävän sekoittuneita tunteita: toisaalta syvää ja kasvavaa vastenmielisyyttä loputtomia uskonnollisia keskusteluita ja väittelyitä, pinnallista varmuutta, hurskasta tunteellisuutta ja aivan erityisesti pikkumaisia, arkisia valekirkollisia hankkeita kohtaan. Toisaalta samanaikaisesti koen todellisuuden yhä voimakkaammin. Juuri eilen kun kävelin aikaisin aamulla kirkkoon liturgiaan, tunsin tämän todellisuuden talven puiden tyhjyyden lävitse. Sitten tuo siunattu hetki tyhjässä kirkossa ennen liturgiaa. Aina sama tunne: että aika on täynnä ikuisuutta, täynnä täyteläistä ja pyhää iloa." (Maanantaina, 29. tammikuuta 1973)
©Valamon luostari

Tämä on punainen lanka hänen päiväkirjoissaan, tai oikeastaan punaisia lankoja on kaksi. Jatketaan satumaailman äärellä. En muuta sanaa keksi, kuin "satumaailma", vaikkei se ihan ilmaise Schmemannin tuntoja tästä kiusauksesta. Schmemann kutsuu asennetta muun muassa "pikkuortodoksiaksi". Otetaan painava ja tulenkatkuinen lainaus.
"Pakene ja kiellä. älä ymmärrä. Koska ortodoksinen maailma on väistämättä ja jopa radikaalisti muuttunut ja edelleen muuttumassa, meidän on tunnustettava kriisin ensimmäisenä oireena syvä skitsofrenia, joka on hitaasti tunkeutunut ortodoksiseen mentaliteettiin: eletään epätodellisessa, olemattomassa maailmassa, jonka olemassaoloa ja todellisuutta kuitenkin jatkuvasti todistellaan ja vakuutellaan. Ortodoksinen tietoisuus ei pannut merkille Bysantin kukistumista, Pietari Suuren reformeja eikä vallankumousta Venäjällä. Se ei huomannut ajattelun, tieteen, elämäntyylien, elämänmuotojen vallankumousta... Sen sijaan, että ortodoksisuus olisi pyrkinyt historiallisten prosessien ymmärtämiseen ja tätä kautta niiden käsittelemiseen, se joutui historiallisen muutoksen musertamaksi. Ihmiset pakenivat - isien teksteihin, typikoneihin, katolisuuteen, hellenismiin, spiritualiteettiin, tarkasti säädeltyyn elämäntapaan, mihin tahansa. Oleellista oli pako... [Tämä] johtuu kyvyttömyydestä hyväksyä kristinuskon perustava vastakkainasettelu tässä maailmassa, muttei tästä maailmasta. Se on myös kyvyttömyyttä nähdä, että ortodoksinen maailma on peräisin tästä maailmasta. Sen julistamista perimmäiseksi absoluutiksi on petosta."
Schmemannin tutustuminen nobelkirjailija Aleksandr Solženitsyniin (k. 2008) ilmentää sekä ihailua että harmittelua kirjailijan lankeamisesta satumaailman-kiusaukseen.

Luonnehdinta satumaailmasta on ehkä hieman epäreilu. Kyse on siitä, että Solženitsyn ei päässyt tarpeeksi irti menneestä ja jäi jotenkin nykyisyyden ja menneen väliin vangiksi. Hänellä oli "ihaileva pakkomielle Venäjän suhteen" ja hänen "aarteensa on Venäjä ja vain Venäjä".

Kaikesta huolimatta Schmemannin ihaili vilpittömästi Solženitsynia, vaikka välillä tunsi olevansa nobelkirjailijan "isoveli".

Juliana, Alexander ja Aleksandr

Schmemannin kohdalla on syytä muistaa, ettei lankea "fanittamiseen". Ihailu on varmaan kohdallaan, mutta ei ihannointi. Ihminen Schmemann oli, eikä hän ole lopullinen totuus asioista. Päiväkirjat tuovat esiin joskus ärsyttävän itsevarman, mutta myös ihanan epävarman Schmemannin, ihmisen.

Hän oli yksi ääni, ei kaikki äänet. Esimerkiksi hänen Johdatus liturgiseen teologiaan -kirjansa on hyvä, mutta monet sen lähtökohdat ja johtopäätökset eivät kestä kriittistä tarkastelua. Parhaimmillaan Schmemann on uskosta puhujana, raittiin kirkollisuuden äänenä ja jumalanpalveluselämään kutsujana.

Schmemannin päiväkirjat jäisivät täysin yksipuolisesti esitellyksi, jos ei niistä nosta esiin iloa. Toistuvasti Schmemann turhautuneenakin löytää iloa jumalanpalveluksista, uskosta, elämästä, perheestä, mökkilomasta ja kirjallisuudesta. Ennen koomaansa Schmemannin, nautittuaan ehtoollisen, kerrotaan sanoneen liturgiasta tutut sanat.
Aamen. Aamen. Aamen.
Harvemmin Schmemann pohtii filosofisesti tai teologisesti iloa. Hän pikemminkin kertoo pienistä ilon ilmestyksistä, tai aran pienistä ja silti jumalallisen suurista. Joskus ilo tavoittaa hänet keskellä kiireisintä ja harmainta arkea. Välillä hän on täysin suunnattoman ilon viemänä.

Jos turhautuminen on yksi aihe päiväkirjoissa on ilo yhtä toistuva ja lähes armon kaltaisena läsnä. Ilon lahja ja kyky iloita tässä ja nyt, pienistä tai juuri "pienissä" elämän asioissa.



Valamon luostarin julkaisemat Schmemannin Päiväkirjat on Ari Koposen kääntämät. Päiväkirjamerkintojen "hiljaisen henkilökohtainen, itseä etsivä ja suorapuheinen luonne säpsähdyttää lukijaa ja pysäyttää hänet tutkistelemaan omaa todellisuuttaan", luvataan.

Suosittelen lämpimästi teosta ja sen voi tilata täältä. Päiväkirjat on alunperin kirjoitettu ranskaksi, englanniksi ja venäjäksi. Venäjänkieliseen päiväkirjoihin voi netissä tutustua täällä. Sieltä löytyy muutakin aineistoa runsaasti.