7. tammikuuta 2013

Alexander Schmemann - Uskosta ja epäuskosta

Kaikkein vaikeinta maailmassa on puhua kaikkein yksinkertaisimmasta ja tärkeimmästä. Ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) piti elämänsä aikana lukuisia puheita radion välityksellä Neuvostoliitossa oleville ihmisille.

Uskova ja ei-uskova - millaisia abstrakteja sanoja ne ovatkaan! Ikään kuin uskova uskoisi aina. Ikään kuin ei-uskova eläisi koko ajan epäuskossaan. Evankeliumissa sairaan lapsen isä heittäytyy Kristuksen eteen ja sanoo: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani!" (Mark. 9:24). Näissä sanoissa on enemmän ihmistä koskevaa syvää ja aitoa totuutta kuin kaikissa uskoa ja epäuskoa koskevissa kiistoissa.

Apostoli Pietari kielsi kolmesti Kristuksen ylipapin puutarhassa. Kristus katsoi Pietariin ja tämä muisti, kuinka oli luvannut kuolla Kristuksen puolesta. Pietarista sanottiin, että hän lähti pois ja "puhkesi katkeraan itkuun" (Matt. 26:75). Ja vielä, itse Kristus kuolemaansa edeltävien kärsimysten hetkellä lausuu Jumalalle kauheat sanat: "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" (Matt.27:46). Mitä kaikki tieteelliset todistukset voisivat merkitä näiden esimerkkien rinnalla?

Schmemann

Uskova todistaa uskostaan asiana, joka on itsestään selvä. Ei-uskova todistaa yhtä suopeasti epäuskonsa totuudesta itsestään selvyytenä. Jos uskova on vain rehellinen itselleen, niin hän tietää, että elää liian usein kuin Jumalaa ei olisi. Niin usein hän elämän melun keskellä vaikuttaa menettävänsä uskonsa. Ei-uskova saattaa kaivata Jumalaa, valoa ja totuutta enemmän kuin uskova, itseensä tyytyväinen fariseus. Siksi kaikki uskoa ja epäuskoa koskevat kiistat ovat loppujen lopuksi niin tyhjiä ja tarpeettomia. Usko ei ole koskaan syntynyt kenessäkään todistusten ja argumenttien perusteella, ei edes ihmeiden perusteella.

Evankeliumi on täynnä kertomuksia Kristuksen ihmeteoista. Kuinka sitten kävi niin, että loppujen lopuksi kaikki hylkäsivät ja kavalsivat Hänet? Mutta kun ei tapahtunut mitään ihmettä, kun Hän kuoli kaikkien hylkäämänä ristillä, Hänet ristiin naulinnut sadanpäämies huudahti: "Tämä oli todella Jumalan Poika!" (Matt.27:54).

Mieleen muistuu Raamatun kertomus profeetta Eliasta, jolle oli sanottu, että hän näkisi Jumalan. Aluksi tuli myrsky, mutta Jumala ei ollut myrskyssä. Sitten näkyi tuli, mutta Jumala ei ollut tulessa. Lopulta kuului – kuten Raamatussa ihmeellisesti sanotaan - "hiljainen humina" (1. Kun. 19:12) - ja Jumala oli siinä. Toisin sanottuna kuului hiljainen ääni - tuulen henkäys, ja joku ja jokin kosketti ihmisen sielua. Tapahtui salaperäinen kohtaaminen.

Aate jumalana...
©Bettmann/Corbis

Juuri tällaisesta uskosta puhuu koko kristinusko. Siinä on sen ydin: se ei ole ukkosessa, ei myrskyssä eikä tulessa. Se saavuttaa todellisesti vain sen, joka voi - kuten evankeliumi sanoo - ottaa vastaan salaperäiset sanat: "Tuuli puhaltaa missä tahtoo" (Joh. 3:8). Kuka kykenee kuulemaan ennen kuulemattoman sanan taivaan valtakunnasta orjan muodossa, mahdottomalta tuntuvan hyvän sanoman nöyrästä Jumalasta?

Tällaisia ajatuksia tulee mieleen, kun kuulee tai lukee uskontoa koskevista väittelyistä. Molemmilta puolilta kuuluu kehu voitoista, niissä on voima voimaa vastaan, propaganda propagandaa vastaan, viha vihaa vastaan ja loppujen lopuksi, hyvin usein, paha pahaa vastaan. Mutta koko kristinusko opettaa, että pahalla ei voiteta pahaa eikä vihalla vihaa - kaikki tuo on tästä maailmasta, josta on kauan sitten sanottu, että se "on pahan vallassa" (1. Joh. 5:19).

Eikö meidän itseämme uskoviksi kutsuvien olisi jo aika muistaa kristinuskon syvällinen paradoksi - kristinuskossa voittaa vain risti, sen voittamaton ja saavuttamaton voima, sen kauneus ja syvyys, joka valloittaa mielen. Kristus ei tullut pelastamaan meitä voimalla tai ulkoisella voitolla. Hän käski meitä, jotta tietäisimme, millainen on henkemme, jotta meissä olisi ristin voima. Ja hämmästyttävää on se, että nykyäänkin siellä, missä taistellaan uskontoa vastaan, voittavat ne, jotka vastaavat voimaan vain totuudella, vihaan vain rakkaudella ja uhrilla, propagandan meluun ja nauruun sillä samalla "hiljaisella huminalla", hiljaisuudella ja aidon uskon valolla. Ja niin melun yli kuuluu vain heidän äänensä, pimeyttä valaisee vain heidän valonsa, jota pimeys ei saa valtaansa.

Solovjev
©Wikipedia

Vladimir Solovjev (k. 1900) on kirjoittanut kirjan, jonka nimi on paradoksaalinen - Hyvyyden puolustus. Siinä hän osoittaa selvästi, että kristittyjen heikkous on melkein aina siinä, että he itse eivät usko hyvyyteensä. Kun koittaa aika taistella pahuutta vastaan, he vastustavat sitä samanlaisella pahalla, vihalla ja pelolla. On todellakin aika puolustaa hyvyyttä. Se tarkoittaa, että on aika uskoa sen voimaan ja sen sisäiseen jumalalliseen voittamattomuuteen.

On aika olla asettamatta pahuuden vallassa olevalle maailmalle vastapainoksi ihmettä, auktoriteettia tai leipää, kuten Fjodor Dostojevskin (k. 1881) legendassa suuresta inkvisiittorista. Sille pitää asettaa vastakohdaksi se hyvyyden, rakkauden, toivon ja uskon riemuitseva kuva, jonka puutteesta koko ihmiskunta huokaa. Me alamme voittaa uudelleen vasta silloin, kun puolustamme hyvyyttä itsessämme ja uskomme siihen.

Pääsiäisen jälkeisinä päivinä kirkossa lauletaan vielä: "Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi." Kuolemalla kuoleman, sillä ennen ylösnousemusta hän täyttää hyvyydellä, rakkaudella ja uhrilla kaikesta pahasta kauheimman - kuoleman ja tuhoamisen. Itse kuoleman hän täyttää elämällä ja kun hän tuhoaa kuoleman, niin silloin, vain silloin koittaa ylösnousemuksen valoa antava aamu. Silloin ja vain silloin ne, jotka ovat antaneet Hänelle kaiken maanpäällisen rakkautensa ja menevät haudalle voitelemaan Hänen ruumistaan toivomatta mitään, saavat kuulla Häneltä sanoista ainoan: "Iloitkaa!" (Matt.28:9). Tästä alkaa kristinusko...

Tietäköön jokainen meistä uskovista, että meillä on parhaimpina hetkinä ainutlaatuinen ja mihinkään vertaamaton kokemus, vaikka uskomme on heikko ja riittämätön ja vaikka meihin kohdistuvatkin Kristuksen sanat "te vähäuskoiset" (Matt. 8:26). Jos tätä kokemusta ei olisi ollut sadoilla ihmisillä ennen meitä, niin mistä meille olisi tullut usko, miten tietäisimme, että kaksi tuhatta vuotta sitten maailmassa tapahtui asia, jolla on ratkaiseva merkitys elämällemme nykyään?

Dostojevski
©Wikipedia

Usko muodostuu varmuudesta, että kaikki, mitä Kristus teki ja sanoi, Hän teki minun vuokseni ja sanoi minulle. Aika, paikka tai mikään muu ei erota minua Hänestä. Vain oma epäuskoni, unohdukseni ja lukemattomat rikkomukseni saavat sen aikaan.

Haluaisin omistaa nämä keskustelut uskolle, ei vain sen objektiiviselle ja teologiselle sisällölle, vaan ennen kaikkea sen henkilökohtaiselle kasvulle sielussa.

Mitä vastaisin, jos minulta kysyttäisiin: Mitä Jumala merkitsee sinulle? Mitä tarkoitat, kun lausut tuon salaperäisen ja samanaikaisesti niin tutun ja arkipäiväisen sanan? Kuka Kristus on sinulle? Kristityt sanovat, että hän kuoli puolestamme, nousi kuolleista, että kuolema voitettiin hänessä, "eikä yhtään kuollutta ole haudoissa". Mitä tämä kaikki merkitsee, ei vain sanoina tai viittauksina oppineisiin kirjoihin, vaan ihmisen todellisessa elämässä? Te puhutte kirkosta, mitä se merkitsee? Te puhutte Kolminaisuudesta, Pyhästä Hengestä, armosta ja sakramenteista, syntien anteeksi antamisesta.

Kaikkien näiden sanojen takana on oltava elävä ja henkilökohtainen kokemus, mitä ne merkitsisivät muutoin? Maailmassamme, joka on niin kaukana uskosta, on vaikeaa saavuttaa tuo kokemus, on vaikeaa puhua siitä vilpittömästi, mutta yrittäkäämme.

Pappeuteni kolmekymmentä vuotta kestäneen taipaleen aikana olen ymmärtänyt, että kaikkein vaikeinta maailmassa on puhua kaikkein yksinkertaisimmasta ja tärkeimmästä. Paljon helpompaa on esittää toisten ajatuksia, viitata vieraaseen kokemukseen ja puhua vierailla sanoilla. Puhua sydämestä sydämeen on niin vaikeaa.

Tätä ajattelet ja kaipaat aikanamme, joka on täynnä vihaa, pelkoa ja halpamaisuutta.


Radipuheet on julkaistu Ortodoksisten opiskelijoitten liiton Logos-lehdessä (4-5/2007). Blogijulkaisuun on yhdistetty kaksi puhetta ja samalla lyhentäen toimitettu ne. Kyse on puheista Uskosta ja epäuskosta ja Uskon henkilökohtaisesta luonteesta.