30. syyskuuta 2012

Papilta kysyttyä 21

Itään päin rukoileminen? Galileo Galilei? Dimitrin lauantai?

Itään päin rukoileminen?

Muslimit rukoilevat Mekkaan päin ja juutalaiset kääntyvät Jerusalemin suuntaan. Harva tietää, että kristityn kuuluisi rukoilla itään päin kääntyneenä. Mitä ihmettä, joku saattaa ajatella.

Tämä itään päin rukoileminen on ollut ortodoksisen kirkon perinne alusta asti. Ortodoksipyhäköt rakennetaan yhä tänään itään päin suunnattuiksi. Pieniä poikkeuksia on toki ollut, ja on yhä, kuten esimerkiksi Pyhän Viisauden kirkko Konstantinopolissa, joka rakennettiin Jerusalemin suuntaan. Taustalla saattoi olla keisari Justianiuksen (k. 565) ajatus Jerusalemin temppelin ylittämisestä Hagia Sofian kirkolla. Hänen väitetään huudahtaneen: "Salomon, olen ylittänyt sinut!"

Itä on siis kristittyjen rukoussuunta. Tämä oli itsestäänselvyys ennen ja on yhä tänään, vaikka ei kaikkina aikoina tiedetty asia. Kristittyjen suunta, orientaatio hienosti ilmaistuna, on itään. Itse asiassa latinalainen sana orientaatio tulee itää tarkoittavasta sanasta oriens.


Esimerkkeinä varhaisesta ja vakiintuneesta itään päin kääntymisestä rukouksessa löytyy vaikkapa Origeneksen (k. 254) varhaisesta teoksesta Rukouksesta ja Basileios Suuren (300-luku) Pyhästä Hengestä -kirjoituksesta. Basileios pitää käytäntöä apostoleilta perittynä tapana. Johannes Damaskolainen (k. 749) käsittelee asiaa ihan omana lukunaan Ortodoksisen uskon tarkka esitys -teoksessaan. Kiistatta oli siis kyse vakiintuneesta tavasta, silloin ja vielä tänään.

Itään päin rukoileminen muistuttaa paljonkin islamin ja juutalaisuuden ajatuskulkuja. Kristittyjen orientaatiossa ei ole kyse maantieteellisestä suunnanotosta. Perusteluissa ilmenee selvästi maantieteen ja paikan ylittävän merkityksen idällä. Syyt ovat selkeät. Alla joitakin idälle annetuista perusteluista.
  • Itä on nousevan auringon suunta. Aamunkoiton suunta. Kristusta verrataan Raamatussa ja ortodoksisen kirkon jumalanpalveluksissa aurinkoon. Kyse ei tietenkään ole auringon ymmärtämisestä Kristuksena, vaan auringon ja valon olevan vertauksina Valosta.
  • Itä on perinteisesti nähty paratiisin ilmansuuntana. "Herra Jumala istutti puutarhan itään, Eedeniin, ja sinne hän asetti ihmisen, jonka oli tehnyt." (1. Moos. 2:8) Langettuaan ihminen asettui länteen, "paratiisia vastapäätä", kuten Johannes Damaskolainen asian ilmaisee. Johannes kirjoittaa kauniisti "taivaskaipuusta": "Etsien siis vanhaa isänmaata ja siihen katseemme suunnaten kumarramme Jumalaa."
  • Kristus ristiinnaulittiin kasvot länteen päin. Katsellessaan ristiinnaulittua, siis ortodoksikristitty näkee taivaan meille avanneen ja ristinpuu onkin uusi "paratiisin puu". Ajatellaan myös, että Kristuksen taivaaseen astuminen tapahtui itään päin.
  • Kristus on luvannut palata. Puhutaan toisesta tulemisesta. Raamattu puhuu salamasta, joka leimahtaa idästä länteen, kun tämä päivä koittaa. Sitä odottaen kristitty kääntyy itään päin. Odotuksessa hän kääntyy tulevan Kristuksen puoleen.


Galileo Galilei?

Tähtitieteilijä Galileo Galilei (k. 1642) on tieteenhistorian suurhahmoja. Hän yksi keskeinen henkilö kehityksessä geosentrisestä maailmankuvasta heliosentriseen maailmankuvaan, maakeskeisestä aurinkokeskeiseen. Taustalla oli tietenkin myös muita, muun muassa Nikolaus Kopernikus (k. 1543) "kopernikaalisella vallankumouksellaan". Kysymys ei varsinaisesti liity ortodoksiseen kirkkoon. En paljon tiedä tästä kiistasta, jotain toki.

Galilein saama tuomio katoliselta kirkolta on usein nähty tyypillisenä esimerkkinä kristinuskon, ja usein kaiken uskonnon, kielteisestä suhtautumisesta tieteeseen. Käsitys on yleinen, mutta auttamattomasti yksipuolinen. Tapaukseen liitetään jopa paljon suoranaisia valheita, millä tietoisesti vääristellään tapahtumia. Pyrkimys on saada kristinusko, ja erityisesti katolinen kirkko, näyttämään älylliseltä takapajulalta.

Galilein oikeudenkäynti sattui haasteelliseen aikaan katoliselle kirkolle. Vanhastaan se oli suhtautunut Raamattuun luovalla tavalla. Tämä oli perintönä kirkkoisiltä, siis täysin perinteinen tapa. Reformaatio ja sen hajaannus oli kuitenkin todellisuutta ja syynä oli paljolti holtiton Raamatun "tulkinta". Katolinen kirkko oli nyt hyvin varovainen raamatuntulkintojen kanssa. Vaikka Galilei - ihan asiallisesti ja oikein - viittasi kirkkoisiin ja korosti heidän kanssaan, ettei Raamattua voi lukea liian kirjaimellisesti vaikkapa luonnontieteen asioissa, katolinen kirkko ei katsonut asiaa suopeasti. Luonontieteen saralla katolinen kirkko oli liittänyt teologiansa liiankin läheiseen yhteyteen muun muassa aristotelisee maailmankuvaan.

Galilei
©Wikipedia

Galilei oli kylläkin saanut katoliselta kirkolta paljon. Paavi Urbanus VII (k. 1644) oli suuri Galilein ihailija ja tukija. Ylitsevuotavasti tämä älykäs ja hyvin kouluttautunut paavi soi Galeileille lahjoja ja etuja. Riita oli kuitenkin kytemässä. Sekä Urbanus VII että Galilei olivat "suuria persoonia".

Galilein Dialogi kahdesta maailmanjärjestyksestä -teos oli tekeillä. Paavi toivoi, että kirjaan kirjattaisiin, että heliosentrinen maailmankuva on vain hypoteesi, jota ei ole todistettu. Asia olikin niin. Jostain kumman syystä Galilei lisäsi tämän näkökannan Simplikios-nimisen hahmon suuhun. Simplikios-nimi muistuttaa yksinkertaiseen viittavaan simppeli-sanaan. Jo vuonna 1633, vuosi kirjan julkaisemisen jälkeen Galilei joutui oikeudenkäyntiin. Syytöksenä oli harhaoppisuus.

Oikeudenkäynti on jo tarina itsessään. Galilein Se liikkuu sittenkin -lausahdus on todennäköisesti keksitty. Galilein esittämää heliosentristä maailmankuvaa ei kyetty (silloin) todistamaan. Hieman huvittavaa on, että oikeudenkäynnissä se oli katolinen kirkko joka kaipasi todisteita ja sen sijaan tiedemies Galilei vaati sokeaa uskomista väitteeseensä. Tuomio tuli, mutta rangaistuksesta on vaikea puhua, sillä Galilei vietti loppuelämänsä huvilalla.

Galilein oikeudenkäynti ja tuomio on hieman surullinen. Se ei kuitenkaan ole joku "tyyppiesimerkki" kristinuskon suhteesta tieteeseen. Asia ei ole niin mustavalkoinen.  Tapausta käytetään usein suoranaiseen propagandaan. Joskus Galilei on jonkinlainen väittelyn ässäkortti, kun halutaan "todistaa" uskon ja tieteen yhteensopimattomuutta. Itse toivoisin tapausta vääristeleviltä hieman älyllistä rehellisyyttä, kun he sen ja tieteen nimeen usein niin suurisuisesti vannovat.


Dimtrin lauantai?

Kyseessä on yksi vainajien muistelupäivistä. Näitä yleisiä vainajien muistelupäiviä on useita vuoden aikana.

Yleiset vainajien muistelupäivät ovat usein lauantaina ja siksi myös sielujen lauantai on niille annettu nimi. Poikkeuksen muodostaa Tuomaan tiistai, joka tunnetaan nimellä Radonitsa. Dimitrin lauantai juontaa juurensa siitä, että sitä vietetään lauantaina ennen Demetrios Tessalonikalaisen (k. 306) juhlaa, joka on lokauun 26. päivänä. Tarkemmin ottaen päivä liittyy 1300-luvun Kulikovon taisteluun ja Dimitri Donskoin (k. 1389) nimeen. Tuona lauantaina alettiin muistella taistelussa kaatuneita ja myöhemmin myös kaikkia muita edesmenneitä.

Demetrios

Kirkoissa toimitetaan vainajien muistopalveluksia ja heitä muistellaan jumalanpalveluksissa. Tätä varten voi jättää muistelulapun tai -kirjasen papille muistelua varten.


Papilta kysytään kaikenlaista. Olen yrittänyt vastata kysymyksiin kykyjeni mukaan. Muita Papilta kysyttyä -blogikirjoituksia täällä.


24. syyskuuta 2012

"Hyvin on oppi mennyt perille"

"Hyvin on oppi mennyt perille." Lausahdus oli tahaton. Ensireaktio. Henkilö oli saanut kuulla, että poikani Anton oli kotona rakentanut legoista kirkon ja autot olivat pappeja tässä pyhäkössä.

Jäin miettimään lausahdusta. En usko sen taustalla olevan mitään tietoista ja harkittua pohdiskelua. Se oli luonteltaan sellainen sadasosasekunnissa annettu ensilausahdus kerrottuun asiaan. En tunne henkilöä, eikä hän kovinkaan paljon perheeni elämää. Ollaan siis sellaisia leikkipuistotuttuja.

Ammattini hän tietää ja suunnilleen sellaiset perustiedot perheestämme kuten lapsien nimet ja joitakin arkisia jokapäiväisiä asioita, mutta pitkälti tähän se jää.

Lause jonka hän sanoi kuvastaa mielestäni hyvin ajatusta, että uskonnollinen kasvatus on jotenkin erikoista. Asiaa on vaikea selittää. "Hyvin on oppi mennyt perille." Lauseen voi toki ymmärtää myönteisenä kehuna. Lapsi on osa perheenne elämää, johon kuuluu usko, jumalanpalvelukset, rukous ja pyrkimys uskonmukaiseen elämään.

Lapsi jumalanpalveluksessa

Toisaalta lausahdus on ehkä hieman erikoinen. Rivien välistä paistaa läpi tuo sana oppi ja perille meno. Jos poikani olisi leikkinyt taloa ja pihatöitä, autojen ollessa vaikkapa ruohonleikkureita, kun isä tai äiti leikkaa paljon nurmikkoa ja poika on auttamassa, olisiko lausahdus ollut sama? Luulen että ei olisi ollut. Ehkäpä sen sijaan tämä: "Voi, kuinka söpöä."

Lapsi kasvaa perheessä osaksi sen elämää. Lapsi imee itseensä perheen elämän, arvot ja maailmankatsomuksen. Se näkyy niinkin arkisisssa asioissa, kuin äidinkieli tai vaikkapa ruokatottumukset.

Asenteet ihmisiä ja ilmiöitä kohtaan opitaan kotona. Sekä hyvät että huonot. Myös ennakkoluulot syntyvät kotona. Jos kolmevuotias haukkuu maahanmuuttajaa mutakuonoksi on hän sen todennäköisesti oppinut kotona. Kielenkäyttökin opitaan kotona. Jos pieni lapsi sanoo vittu tai perkele on hän sen luultavammin oppinut kotona.

Yllättävän moni ihmettelee, että perheessä annetaan uskonnollista kasvatusta. Ajatellaan, että se on jotain päälleliimattua. Toiset ovat "ulkoistaneet" sen koulun uskonnonopetukselle. Ongelmana tässä on se, että koulu antaa tietoa, eikä niinkään luo uskonnollista identeettiä, vaan opetussuunnitelmankin mukaan tiedollisesti vahvistaa sitä.


Pahimmillaan uskonnollinen kasvatus nähdään aivopesuna. Samat ihmiset, jotka ovat tuominneet uskonnollisen kasvatuksen aivopesuksi tai joksikin muuksi ahdistavaksi, saattavat kylläkin saattaa lapsensa jonkin aatteen piiriin. Toki sitten on vielä jokunen ateisti, joka kirkkain silmin väittää antavansa lapsensa itse päättää.

Kuvassa yllä lapset Neuvostoliitossa osoittavat mieltään. He julistavat, että heitä ei saa "sekoittaa viettämällä joulua ja pystyttämällä joulukuusta" tai että kasvata lapsesi "opettajalla, ei Jumalalla". Luulisin, että jokainen järkevä ihminen ymmärtää, etteivät lapset omia kantojaan tässä esitä.

Yritän väittää, ettei ole olemassa täysin kaikesta aatteista, vaatteista ja rooleista vapaata, "neutraalia" lapsuutta tai että lapsi voitaisiin pitää "tyhjänä tauluna" aikuisuuteen asti. Lapsi omaksuu ympäristönsä maailmankuvan. Tämä on kiistatonta. Siitä voidaan toki väitellä mitä lapsen olisi hyvä omaksua.

Toisaalta jokunen tutustuttaa lapset maailmankatsomuksiin, kuten irtokarkkeihin. Lapselle maailma aatteineen ja uskoineen näyttäytyy todennäköisesti isona supermarkettina laajoine valikoimineen. Tietenkään lapsi ei itse valitse "kosmista irtokarkkipussiaan", vaan "syö" vanhempien valitseman sekoituksen. Ei tämä "irtokarkkien sekamelska" ole sen "vapaampi" lapselle kuin vanhempien kokonaisvaltainen sitoutuminen yhteen karkkilaatuun ja sen perinteeseen. Irtokarkki-mallia saatetaan kylläkin pitää "suvaitsevampana", "sivistyneempänä" ja jotenkin "vapaampana". Tätä se ei loppujen lopuksi ole, ainakaan lapsen kannalta.

Irtokarkki-malli myös antaa ymmärtää, että juuri sen valikoima on rikas ja vivahteikas valikoiman suhteen. On pieni ja suuria "karkkeja" ja kaikki on maukkaita. Kaikki ikävät ja vähän kirpeät karkit on poissa. Kaikki on valitsijan mielen mukaisia. Jos jokin "karkki" on liian älyllisesti, eettisesti tai hengellisesti haastava voi sen aina jättää valitsematta "omaan pussiinsa". Yhden uskon ja sen perinteen sen sijaan varmaan luullaan olevan suunnilleen vain mustia merkkareita. Itse asiassa sekä yhden uskon "karkkipussi" tai sitten itse koottu ovat varmaankin molemmat hyvin "värikkäitä" valikoimaltaan, mutta ero on siinä, että yksi on itse valittu ja toinen itse vastaanotettu.

Nuori alttariapulainen

Suurin osa uskonnollista kasvatusta, ainakin omassa perheessäni, ei ole niinkään "annettua oppia", vaan tapahtuu osallistumisen kautta. Minä ja vaimoni käymme jumalanpalveluksissa. Tietenkin lapset kulkevat mukanamme. Opetamme heille ristinmerkkiä ja kutsumme heidät mukaan iltarukouksiin kotona. Näytämme ikoneita ja kerromme mitä ne esittävät. Lapset osallistuvat ehtoollisesta ja heidät opetetaan kunnioittamaan pyhää.

Pieni monikulttuurinen huomio. Lapsi, joka oppii kunnioittamaan pyhänä jotain omaa, oppii myös helpommin kunnioittamaan muiden pyhänä pitämiä asioita. Toki ihmisen voi kasvattaa väheksymään toisten pyhänä pitämiä asioita. Raittiissa ja tuiki tavallisessa uskonnollisessa kasvatuksessa opitaan kunnioittamaan pyhää ja samalla aikaa arvostamaan ja kunnioittamaan toisten pyhänä pitämää. Oma taju pyhästä ja sen pyhänä pitämisestä auttaa ymmärtämään, että on pyhiä asioita, joita ei saa loukata. Olkoot ne sitten omia tai muiden, tuttuja tai vieraita.

Uskonnollinen kasvatus on osa elämäämme. Se on siinä mukana koko ajan. Onhan usko "arkinen" asia elämässämme. Poikamme ei kuuntele vain uskonnollista musiikkia. DVD:t ovat aiheiltaan esimerkiksi Autot, Dinojuna ja Pikku-Kakkonen. Anton-poika muuten osaa Autot-elokuvien hahmot paremmin kuin apostolit tai ortodoksisen kirkon pyhät. Samalla hän kuitenkin tietää vaikkapa Sergei Radonežilainen (1300-luku) elämäkerran tai että pyhän Nikolaoksen (300-luku) päivänä saa lahjan. Hänelle "rukukset" (rukoukset Antonin nimittämänä) ovat arkinen osa ruokailua tai tapahtuma hampaanpesun ja iltasadun välissä.

Dinojuna
©YLE

Kaiken tämän jälkeen puheet aivopesusta ja muusta pakottamisesta tuntuvat jotenkin huvittavilta. Tiedän, että jonain päivänä lapsillemme kehittyy selkeästi oma mieli ja he tulevat tekemään päätöksensä itsenäisenä. Vapauden valita ja kulkea oma tiensä sallin heille. Rukoilen heidän puolestaan. Lohdullista on muistaa, että jokainen joka kohti totuutta kulkee, kulkee kohti Kristusta. En varsinaisesti pelkää tätä päivää, mutta tietenkin olen huolissani (kuten varmaan lukuisat vanhemmat). Suuri maailma on pikkuhiljaa heidän tallustettavanaan.

Minä olen pappi. Voisin kuvitella, että joku päivä poikani ja tyttäreni ottaa asian esiin - sekä hyvässä että pahassa. En tiedä tuleeko se olemaan jonkinlainen turgenevläinen Isät ja pojat -yhteenotto. Oikea sukupolvien maailmojen mittelö. Ken tietää.

Kirjoituksesta tuli aika pitkä, jos ajattelee, että se lähti liikkeelle yhdestä lauseesta leikkipuistossa. Lopuksi haluan lainata itselleni tärkeätä opetusta ortodoksipapilta Alexander Schmemannilta (k. 1983). Opetus oli osa radiolähetystä Neuvostoliittoon. Ohjelmaa piti tietenkin kuunnella salaa, se ei ollut suosiossa vallanpitäjien silmissä.
"Lapsi ei tunne vielä elämän jakaantumista menneeseen, nykyiseen ja tulevaan, tätä surullista kokemusta lopullisesti menetetystä ajasta. Lapsi elää täysin nykyhetkessä, hän on täysin läsnä siinä, olipa sitten kyse ilosta tai surusta. Hän on
täynnä iloa, siksi puhutaan lapsennaurusta tai lapsenhymystä. Hän on täynnä murhetta tai epätoivoa, siksi puhutaan lapsenkyynelistä ja siksi hän itkee ja nauraa niin helposti ja hillittömästi. Lapsi on eheä sekä suhteessa aikaan että koko elämään, hän antautuu täysin kaikkeen. Hän ei suhtaudu maailmaan järkiperäisesti tai analyyttisesti. Hän ei ota vastaan sitä vain yhdellä aistilla, vaan koko olemuksellaan. Siksi maailma avautuu hänelle kaikissa ulottuvuuksissaan. Jos eläimet puhuvat lapselle tai puut kärsivät tai iloitsevat, aurinko hymyilee ja jos tyhjä tulitikkulaatikko voi muuttua autoksi, lentokoneeksi tai taloksi, se ei tarkoita, että lapsi olisi tyhmä tai kehittymätön. Lapselle on nimittäin annettu ja paljastettu ihmeellinen syvyyden ja kaiken kaikkeen liittymisen tunne. Lapsella on lahja yhdistyä täysin maailmaan ja elämään. Kasvaessamme me todellakin menetämme toivottomasti kaiken sen."


19. syyskuuta 2012

Epäuskoisella uskolla ja uskovalla epäuskolla

"En usko. Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko... Minun Herrani ja Jumalani!"

Käsi sydämellä. Monia varmaan puhuttelee epäilevä Tuomas. Opetuslapsi, joka tokaisi ystävilleen ykskantaan epäilevänsä. Me näimme Herran, he olivat kertoneet. Tähän Tuomas vaastasi: En usko jos en itse näe.

Apostoli Tuomasta juhlitaan erityisesti kahtena päivänä kirkkovuodessa. Sunnuntaina pääsiäisen jälkeen ja 6. lokakuuta.

Epäilevä Tuomas
©Wikipedia

Tarkoitukseni on lyhyesti esitellä ja pohdiskella Tuomaan kahden juhlapäivän jumalanpalvelustekstejä. Uskon ääni soi niissä kirkkaana.

Lainauksissa alla kursiivi on minun. Tällä haluan korostaa kohtaa tai kohtia jumalanpalvelusteksteissä. Pohdiskeluni seuraa lainausta ja pyrkii avaamaan sitä.
"Epäuskoinen Tuomas rohkeni tunnustella Sanan haavoittuneita jäseniä, ja hänen epäuskonsa todisti maailmalle pelastavasta ylösnousemuksesta: ihmiskuntaa rakastava Jumalihminen oli noussut tuonelan syövereistä ja kukistanut sen vallan."
Epäsusko, epäilys ja epävarmuus. Muitakin sanoja varmaan on. Jumalanpalvelustekstit toistavat tätä aihetta alati Tuomaan kohdalla. Aihe on enemmän esillä pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, mistä seuravati viisi lainausta ovat.

Tärkeä yleishuomio. Tuomaan epäuskoa ei moitita. Ei ainakaan tavalla, jonka moni olettaisi. Sitä jopa ylistetään. Tieto voi yllättävä monelle, joka ehkä näkee kirkon enemmänkin aivopesijänä, mielten hallitsijana ja fanaattisuuden tyyssijana. Tässä se kuitenkin laulaa epäilykselle ylistystä.
"Opetuslasten epäröidessä kahdeksantena päivänä Vapahtaja tuli heidän kokoontumispaikkaansa, antoi heille rauhan ja kehotti Tuomasta: Tule, apostoli, kosketa käsiäni, jotka naulat ovat lävistäneet! Voi Tuomaan otollista epäuskoa! Hän johdatti uskovien sydämet tietoon ja huudahti peloissaan: Minun Herrani ja Jumalani, kunnia olkoon sinulle!"
Tuomaan uskontiehen kuului epäilys. Harva säilyttää lapsenuskon kaltaisen viattomuuden. Eivät muutkaan opetuslapset olleet täysin vailla epäilyksiä. Tuomas on kuitenkin lisänimellään epäilevä saanut epäuskoisen leiman. Hän on epäilevien apostoli. Epäilevänä Tuomas elää jopa kielessämme ja kulttuurissamme.

Jumalanpalvelustekstit näkevät Tuomaan epäilyksen osana hänen uskon tietään. Se saa merkityksen siinä. Se ei ole umpikuja, eikä sitä sellaisena esitetäkään. Toki epäuskon syvyydestä puhutaan, mutta ilmiselvää on, että Kristuksen ja hänen kirkkonsa usko on niin laaja, syvä ja vahva, ettei sitä horjuta pienemmät tai suuremmatkaan epäilykset. Ei kirkko tietenkään epäilystä vähättele, vaan ottaa osakseen ja parantaa. Älä pelkää on Kristuksen ja ortodoksisen kirkon lohtu.
"Sinä, Kristus, iloitset, että sinua etsitään, ja kehotat Tuomasta koskettamaan kylkeäsi vakuuttaaksesi maailman kolmantena päivänä tapahtuneesta ylösnousemuksestasi."
"Valtias, sinä et hylännyt epäuskon syvyyteen vajonnutta Tuomasta, vaan tarjosit kätesi tutkittavaksi."
"Kristus sanoi Tuomaalle: Tutki mielesi mukaan. Ojenna kätesi ja totea, että minulla on luuta ja maasta tehty ruumis. Älä ole epäuskoinen, vaan vakuuta toisillekin! Ja Tuomas vastasi: Sinä olet minun Jumalani ja Herrani! Kunnia olkoon ylösnousemisellesi."
Etsintä ja uteliaisuus. Näitä sanoja ei ehkä heti liitetä uskoon. Monen ulkopuolisen silmissä kirkko on epävarmojen ihmisten paikka, sellaisten jotka kaipaavat sokeaa varmuutta asioista.

Intialaista kristinuskoa

Moni kutsuu itseään etsijäksi. Etsintä voi olla levollista sitoutumattomuutta, mutta myös piinaava harhailua tai kaikkea siltä väliltä.

Ortodoksinen kirkko kutsuu etsijää etsimään kirkon kanssa Kristusta, itse totuutta.

Jumalanpalveluksissa ortodoksit seisovat. Se on osaltaan merkki vaelluksesta. Se ei ole epämääräistä haahuilua, vaan kulkemista kohti Kristusta. Etsintää se on kuitenkin yhä. Nöyrällä mielellä. Yhdessä. Kohti tulevaa Kristusta, joka jo on läsnä kirkossaan.
"Ainoana rohkeana Tuomas Didymos teki epäuskoisella uskollaan meille hyvä työn ja hajoitti uskovalla epäuskollaan synkeän tietämättömyyden kaikista maan ääristä. Itselleen hän sitoi seppeleen sanoessaan: Sinä olet Herra! Kiitetty olet sinä, meidän ja isiemme korkeasti ylistetty Jumalamme!"
Ainoana rohkeana Tuomas epäili. Jumalanpalvelustekstit ovat tietenkin usein täynnä runollista "liiottelua". Liiotellen veisu antaa ymmärtää, että kaikki muut opetuslapset olivat pelkureita. Tämä on ehkä liian rajusti sanottu, sillä muilla opetuslapsilla oli omat rohkeuden hetkensä.

Epäuskoisella uskolla ja uskovalla epäuskolla. Kyseessä ei ole vain runollinen lausahdus. Kyseessä on syvä huomio ihmisestä. Nykyään sanoisimme varmaan psykologinen näkökulma. Usko ja epäusko ei ole jotain mustavalkoista, vaan enemmänkin veteen piirretty viiva. Ihmisen osa on jäädä ilman lopullista varmuutta. Uskova tämän tietää.

Fanaatikko ei uskalla epäillä, olkoon hänen "teekuppinsa" mikä tahansa, sillä hänen uskonsa ei taida riittää. Ateistikin, jos hän on rehellinen, epäilee. Niin, ateistikin voi epäillä maailmankuvaansa lopullisena totuutena todellisuudesta sen kaikissa ulottuvuuksissa.
"Oi pyhä Jumalan näkijä ja apostoli, Sinä kirkastit koko Intian maan, sillä kaikki valistaen Sinä, viisas, teit heidät valkeuden ja päivän lapsiksi. Epäjumalain temppelit Sinä kukistit ja armossa rakensit Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi kirkkoja, Sinä autuas, meidän sielujemme esirukoilija."
"Loistavana hyveitten ihanuudessa ja ihmeissä Sinä, Jumalan näkijä, valistit intialaisten muodottomuuden jumalallisella valkeudella ja kirkastit uskolla heidän pimeytensä."
Kolmannelle vuosisadalle tullessaan kristinusko oli levinnyt Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Esimerkiksi Armeniaan, Mesopotamiaan (nykyisin sanoisimme muun muassa Irak ja Iran), Etiopiaan ja Intiaan saakka. Tämä on vaikkapa Suomessa hyvä muistaa, kun maamme vasta 1000-luvulla alkoi olla selkeästi kristillinen maa. Tässä vaiheessa monet maat ja kansat olivat jo olleet vuosisatoja kristillisiä. Itse asiassa kristinusko menestyi usein paremmin juuri idässä. Leviämistä auttoivat roomalaiset kauppareitit.

Yhtä vanhaa on kristinusko Intiassa. Keralan alueen Malayalam kieliset ihmiset omaksuivat kristinuskon. Usein yhteyden toivat syyrialaiset kauppiaat. Nämä Intian kristityt kutsuivat itseään Tuomas-kristityiksi. Nimi johtuu siitä, että perinteen mukaan apostoli Tuomas saapui vuonna 52 Keralaan ja kuoli Madraksessa noin vuonna 72.

Ei ole mitään syytä hylätä perimätietoa siitä että Tuomas vaikutti Intiassa. Tuomaan Intian matkasta kertoo esimerkikiksi 200-luvun teksti Tuomaan teot. Taustaltaan teksti on harhaoppinen ja hyvin kuorrutettu saduilla, mutta se pohjautuu hyvin vanhaan perinteeseen. Esimerkiksi Eusebios (300-luku) kertoo erään aleksandrialaisen oppineen lähteneen 100-luvulla lähetystyöhön Intiaan vain todetakseen, että täällä on jo kristittyjä.

Piltz

Lainaus katolisen papin ja emeritus professorin Anders Piltzin (s. 1943) opetuspuheesta Tuomaasta on kannustava. Luulen monen saavan siitä jotain.
"Kiitos Tuomas, että olet meidän tavallisten ihmisten tunteiden tulkitsija. Meidän, joille on vaikeaa olla liian innokkaiden kanssa. Sinun epäilyksesi on meille suuremmaksi avuksi, kuin muiden usko.
Kiitos sinulle ylösnousseelle Herralle siitä, että et pakota meitä kytkemään pois kysymyksiämme. Olet jakanut meidän osamme, meidän kärsimyksemme ja meidän kysymyksemme. Sinä et korota ääntäsi tai pakota ketään alistumaan silloin, kun intomme ei tunnu riittävän. Sinä et ole pelastanut meitä innokkaan omaksumisemme tähden, etkä myöskään häikäisevien riemuvoittojen avulla, vaan syvällisen ihmisyytesi kautta, joka on tullut meitä vastaan sisimpämme syvyyteen. Sinä kunnioitat meidän syvyyttämme, kuten myös kysymyksiämme. Tosiusko ei kertaheitolla kytke pois kysymyksiänsä. Vain fanaatikot ovat lopettaneet kyselemästä, koska he eivät jaksa elää kysymystensä kanssa.
Kiitos ylösnoussut Herra, että et kääntynyt pois omistasi, vaikka he eivät tunnistaneet sinua ennen kuin Tuomas antautui ja ilmaisi Kirkon uskon, meidän uskomme, minun uskoni: 'Minun Herrani ja Jumalani!'"


16. syyskuuta 2012

Uusmarttyyrit Ilarion ja Sergei

Uumarttyyri Ilarion, Verejan arkkipiispa

"Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta, kirkon ulkopuolella ei ole sakramentteja." (Ilarion Troitski)
Arkkipiispa Ilarion oli ihailtu henkilö. Aikalaiset luonnehtivat häntä hyvinkin myönteisesti. Hän oli nuori, elämäniloinen, kaikin puolin sivistynyt, puhetaitoinen, lahjakas laulaja ja vilpitön uskossaan. Kirkkokansa suorastaan rakasti häntä. Papistokin arvosti häntä suuresti, kutsuen häntä "suureksi" älynsä ja uskonsa lujuuden tähden.

"Ilman kirkkoa ei ole pelastusta." Tätä hän usein toisti. Lause on muodossa tai toisessa usein kirjoitettuna hänen ikoneihinsa. Hän ei kuitenkaan ollut mikään sokean tietämättömyyden vallassa oleva "ortodoksisuus tai kuolema" -kiihkoilija.

Ilarion

Ilarion syntyi vuonna 1886 Tuulan läänissä. Jo varhain hän osoitti lahjakkuutta opintielle. Hän jopa meinasi viisivuotiaana karata kolmivuotiaan veljensä kanssa opiskelemaan Moskovaan. Vanhemmat onneksi estivät poikien karkumatkan. Oppimishalu oli siis ilmeinen.

Vuonna 1910 Ilarion valmistui loistavin arvosanoin Moskovan hengellisestä akatemiasta. Munkiksi hänet vihittiin vuonna 1913 tehdessään tutkimustyötä professoristipendiaattina. Urakehitys oli huima. Jo vuonna 1913 hänet nimitettiin ylimääräiseksi professoriksi akatemiaan.

Ilarionin teologiset kirjoitukset ovat hyvin mielenkiintoisia. Toistuvasti hän palaa siihen, että Kristus perusti yhteisön - oman kirkkonsa. Kristus ei jättänyt kirjoituksia jälkeensa, vaan häneen uskovan ja hänessä vaeltavan yhteisön. Kristinuskoa ilman kirkkoa ei ole olemassakaan.

Ilarion osallistui monipuolisesti Venäjän ortodoksisen kirkon toimintaan vallankumouksen ja sitä seuraavan haasteelllisen ajan. Hän varjeli kirkon ykseyttä, kun viranomaisten pyrkimyksenä oli tukea hajaannusta kirkon sisällä. Joulukuussa vuonna 1923 Ilarion vangittiin ja lähetettiin Vienan Kemiin ja sieltä edelleen Solovetskiin. Parakit nähtyään hänen väitetään todenneen: "Täältä emme pääse elävinä." GULAG-leirien helvetissä hän säilytti iloisuuden ja eli hyveellistä elämää.

Vankileirillä

Ilarionin pakkotyöksi määrättiin kalaverkkojen kutominen ja kalastus. Hän toistelikin hieman huumorilla helluntaiveisun muunnelmaa: "Pyhä Henki on hyvyyden lähde, joka tekee kalastajista teologeja - ja nyt teologeista kalastajia." Kerrotaanpa, että hän opetti yhden murheellisen papin tekemään ristinmerkin silmillään.

Joulukuussa vuonna 1929 alkoi viimeinen vaihe nuoren Ilarionin elämässä. Hänet tuomittiin karkotettavaksi Alma-Ataan. Kazakstaniin asti siis. Kuljetuksen aikana Solovetskistä Leningradiin hänet ryöstettiin. Leningradiin hän saapui sairaana ja huonossa kunnossa. Syöpäläiset kuhisivat hänessä. Vankisairaalassa hän tajusi lopun tulleen. Hänen väitetään sanoneen: "Nyt olen kokonaan vapaa, kukaan ei vie minua." Joulukuun 15. päivänä Ilarion kuoli.

Nobelkirjailija Aleksandr Solženitsyn (k. 2008) on kirjoittanut  vankikuljetusten kärsimyksestä GULAG-kirjassaan useat luvut. Kirjan lukemisen jälkeen ymmärtää miksi Ilarionia pidetään marttyyrina, vaikkei häntä tapettu ampumalla, hukuttamalla tai jollain toisella tavalla.

Hautajaiset saatin jotenkin järjestettyä. Ilarion oli ulkoisesti muuttunut. Ennen ulkoisesti komea, pitkä ja vahvan oloinen mies oli nyt säälittävän näköinen. Arkussa makasi paljaaksi ajeltu ja harmaantunut vanhus. Eräs sukulainen pyörtyi hautajaisissa nähdessään, kun hän ei tunnistanut Ilarionia enää.

Uusmarttyyri Ilarionin pyhäinjäännöksiä voi kunnioittaa Moskovan Stretenjen luosarissa.

Pappismartyyri Sergei Metšov

"Te [seurakuntani] olette minun tieni Kristuksen luo, miten voisin kulkea ilman teitä." (Sergei Metšov)
Harvassa perheessä sekä isä että poika ovat pyhiä. Metšovin perheessä asiat ovat näin. Tulevan pappismarttyyri Sergein isä oli kuuluisa moskovalainen pappi Aleksi Metšov. Isä toimi pappina Nikolaoksen kirkossa Maroseikakadulla.

Isä oli toivonut pojastaan Sergeistä seuraajaansa. Ajan hengen mukaan pappeus kulki lähes suvussa. Isä ei kuitenkaan tahtonut painostaa ja pakottaa Sergeitä papiksi. Sergei hankkikin maallisen koulutuksen. Opintonsa hän aloitti lääketieteellisessä, mutta päätti ne historiallis-filologisessa tiedekunnassa. Toki opintojensa ohessa Sergei oli aktiivisesti kiinnostunyt kirkon elämästä ja toimi muun muassa opiskelijoiden teologisessa kerhossa.

Sergei

Sergei tapasi tulevan vaimonsa, kun he molemmat palvelivat sairaanhoitajina ensimmäisessä maailmansodassa. Tie pappeuteen alkoi, kun Sergei vuonna 1918 teki pyhiinvaelluksen Optinan kuuluisaan luostariin. Luostarin kaksi kuuluisaa ohjaajavanhusta antoivat siunauksensa aikomukselle ryhtyä papiksi. Pappisvihkimys toimitettiin Moskovassa vuonna 1919. Optinan kuuluisan ja hengellisesti arvovaltaisen luostarin vaikutus näkyi koko Metšovin perheessä ja heidän seurakunnassaan.

Optina tuli tunnetuksi erityisesti ohjaajavanhuksistaan. Nämä hengellisesti kokeneet ja Jumalan armon avulla ihmisiä ohjaavat vanhukset tapasivat 1800-luvulla vaikuttavan joukon ihmisiä. Esimerkiksi Fjodor Dostojevksi (k. 1881), Nikolai Gogol (k. 1852), Ivan Turgenev (k. 1883) ja jopa Leo Tolstoi (k. 1910) kävivät ohjaajavanhusten luona. Juuri ennen kuolemaansa Tolstoi olisi halunnut tavata Optinan erään ohjaajavanhuksen, mutta ehti kuolla ennen tapaamista juna-asemalle. Tolstoi kuoli Astapovon juna-asemalla vuonna 1910. Hän oli pyytänyt ohjaajavanhuksen luokseen asemalle. Luostarista saapui paikalle kaksi pappia, mutta heitä estettiin tapaamasta Tolstoita. Pappeja estivät Tolstoin fanit "tolstoilaiset". Olisiko Tolstoi halunnut katua? Kuolla sovinnossa ortodoksisen kirkon kanssa? Sitä ei kukaan saa tietää. Syypää tähän ei ole ortodoksinen kirkko, vaan ihan muut.

Aleksin ja Sergein seurakuntaa kutsuttiin "maalliseksi luostariksi". Kyse ei ollut ulkonaisesta seikasta, vaan viittasi seurakunnan "perhemäisyyteen". Kerrotaan, että seurakuntaa yhdisti "keskinäinen rakkaus ja sama hengellinen ohjaus. Kuuliaisuus rippi-isälle, omantunnon puhdistaminen katumuksen sakramentissa, säännöllinen osallistuminen ehtoolliseen ja päivittäisen kirkkosääntöjen mukaiset jumalanpalvelukset". Liturgia toimitettiin päivittäin kello kuudelta aamulla, arkisin seurakuntalaiset ehtivät hyvin töihin. Tämä oli pohja aidolle ortodoksiselle hengelliselle elämälle. Sergei tapasi tokaista: "Kristinusko ei ole oppia vaan elämää."

Sergeillä oli tapana pitää opetuspuheensa haastavina. Niitä ei voinut jäädä vain kuuntelemaan, vaan ne "pakottivat" ratkaisuun. Syntyi halu toimia. Sergei korostikin usein tahdon osuutta uskonelämässä. Häntä kunnioitettiin ja arvostettiin. Hän oli lahjomaton paimen ja huokui hyvyyttä ja myötätuntoa.

Neuvostoliitto kiristi otettaan Venäjän ortodoksisesta kirkosta. Se yritettiin tuhota. Perinpohjaisesti. Tapettiin, tuhottiin ja kylvettiin riitaa kirkon sisälle. Sergei pysyi uskollisena kirkolle ja uskolle. Vuonna 1929 Sergei pidätettiin ja karkotettiin. Kolme vuotta myöhemmin seurakunta lakkautettiin ja Maroseikakadun kirkko suljettiin. Viimeinen liturgia toimitettiin ilmestysjuhlana vuonna 1932. Sulkemisen jälkeen tilat "kunnostettiin". Kaikki kirkollinen tuhottiin suurella huolella. Toimistokäytössä kirkko oli vuoteen 1990 saakka. Kirkko palautettiin kirkolliseen käyttöön vasta vuonna 1990.

Sergei pidätyskuva

Sergei lähetettiin pohjoiseen Vologdan alueelle. Pakkotyönä oli metsähakkuu. Vuonna 1935 hänet karkotettiin Lotinapeltoon ja sieltä sittemmin Rybinskiin rakentamaan patoa. Leirielämä oli kärsimystä. Pahoinpitelyä, ryöstelyä ja nälkää. Tämän seuraus oli yllättävä. Sergei, joka oli ollut aika ehdoton pappi oli nyt hyvin pehmeä, eikä lausunut moitteen sanakaan. Kaikki ärtymys oli poissa.

Vuonna 1937 Sergei vapautettiin. Hän asui nyt Kalininin kaupungin lähellä. Karkotetut harvemmin saivat palata kotiseuduilleen. Töitä hän teki poliklinikalla. Pappina hän toimi salaa. Hän toimitti salaa liturgioita kotonaan. Hänen luonaan kokoontui pieni yhteisö. Valtion silmissä tietenkin laiton ja kapinallinen. Lähes kaikki piispat olivat joko vankileirillä tai karkotuksessa. Hän kertoi eräälle vapaalle piispalle hänen luonaan kokoontuvasta yhteisöstä. Pian piispa vangittiin ja kidutuksen aikana tämä paljasti laittoman yhteisön. Kyse oli rippisalaisuuden pettämisestä. Aikaa oli nyt vähän ja monet kehottivat Sergeitä pakenemaan Keski-Aasiaan. Sergei kieltäytyi jättämästä seurakuntalaisiaan. Noin vuoden hän vaelsi teillä tietämättömillä, olematta kirjoilla missään.

Kesällä vuonna 1941 Sergei asui salaa Tutajevin kaupungin liepeillä olevassa kylässä. Jokaisena päivänä hän toimitti liturgian. Sodan aiheuttama yleinen epäluuloisuus sai ympäristön asukkaat ilmiantamaan Sergein ja hänen seurakuntansa. Heitä pidettiin saksalaisten vakoojina. Heitä syytettiin myös tutusta vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Miltei mitä vain mahtui tämän syytöksen alle. Kuulustelut kestivät neljä kuukautta. Häntä kidutettiin. Hän kesti, eikä paljastanut ketään seurakuntansa jäsentä.

Jouluaaton vastaisena yönä hänet ammuttiin Jaroslavin vankilassa.


12. syyskuuta 2012

Isto Lysmä, isäpuoleni

Kaipaan sinua, eilinen elämä

Kilpailuyhteiskuntamme sankari on hän, joka tulee ensimmäiseksi. Kukaan ei tajua, että elinajan pituus on kaikista kilpailuista se ainoa, missä jokainen haluaa tulla maaliin - viimeisenä. Vauhti kiihtyy. Juna yksinäistä miestä kuljettaa. Hän on matkalla Heinäveden Valamoon. Mitä on tapahtunut, millaista oli eilen?

Kulutus on päivän sana. Mutta tyytyväiselle ihmiselle on mahdoton myydä mitään. Mitä tehdä? Vastaus on yksinkertainen - tehdään ihmiset tyytymättömiksi, onnettomiksi ja hermostuneiksi. Ja pyörät pyörivät: lisää rahaa, yhä enemmän valintoja. Karuselli kiihdyttää, ihastuksen kiljahduksia. Hyvin harva huomaa, että karuselli pyörii aina paikallaan. Ostamme tavoitteita, arvoja ja tavaraa tullaksemme tyytyväisiksi.

Väitetään, että valintojen runsaus on vapautta. Viimeksi pääni sekoitti arkisen jokapäiväisen leivän ostaminen. Kaupassa oli tarjolla 36 erilaista leipää, kolmion muotoisia, soikeita, puikeita... Kassalla sain maksaa 12 eri kortilla. Jos ei olisi oikeaa etukorttia, en saisi yhden euronpuolikkaan alennusta. Pankissa maksoin sitten siitä, että maksoin. Ei, minä haluan pois.

Isto Valamossa

Pakomatkalle oli tarjolla, punaista, pikaa, pendolinoa ja vähän hitaampaa junaa, luokituksia ja paikkavaihtoehtoja enemmän kuin molemmissa käsissäni sormia. Tasa-arvo ja demokratia ei toimi liikkeessä, junassa. Luokkajako kuin 30-luvulta, varakkaat sinne, köyhemmät tänne. Vaikka vaihtuva maisema on sama, vähän parempi juna maksaa enemmän. Ja silti ensimmäinen vaunu on perillä täsmälleen samaan aikaan viimeisen vaunun kanssa. Säästä aikaa, mutta mitä tekisin säästyneellä yhdellä tunnilla. Yeah, kuluttaisin.

Jotenkin tunsin itseni vangituksi. Avain tietokoneen ja internetin samankaltaisuuteen maksaa 1500 euroa. Se on vasta ruletin avauspanos. Hei mainostajat, en suostu ostamaan persoonallisen erilaisuuden ihannetta. Jos kaikki ovat erilaisia, eivätkö silloin kaikki ole samanlaisia. Ohjelmia, lupia, liittymiä, kirouksia ja korjauksia. Siinä alkeellisen tietokoneaktiivisuuden hinta, jos haluat minimitasolla olla ajan tasalla onnellisena muiden mukana. Jos et osta, putoat täydelleen vauhdista tervaveneiden aikakaudelle.

Ja juna kulkee vaappuen kuin humalainen. Älä ole negatiivinen, naura ja ajattele positiivisesti. Onnellista on helppo hallita. Seksin puutteeseen ei kukaan kuole, nälkään kuolee satoja miljoonia. Maailma sortuu jalkojen alta, mutta pitää ajatella positiivisesti. Kuka senkin muotifilosofian on meille myynyt. Miksi muuten hyvähampaiset nauravat eniten?

Jotenkin tunsin itsesi huijatuksi. Nyt vain mukaan rohkeasti eiliseen. Minulla oli kunnia kulkea mukana. 50-luku oli Suomen viimeinen kultainen vuosikymmen. Työn kalke kuului kyliltä kauas. Hevonen ähki auran edessä sarkaa länteen päin. Rengin vartalo kiilsi terveestä hiestä, mies oli ruskea kuin suklaa, komea kuin kreikkalainen patsas. Piika kikatti odottaessaan illan lavatansseja. Kesäilta oli lämmin kuin vastalypsetty maito. Työtä ja tyttöjä oli niin paljon kuin raavas mies tarvitsi. Oli vain yksi pyöreä leipä, missä reikä keskellä ja tiivistä kullankeltaista voita. Omituinen, nykyajalle vieras onnellisuus hehkui.

Masennusta ei tunnettu, ei ainakaan tunnustettu, perkele. Mies, joka omisti kirveen, rautakangen, pokasahan ja lapion teki hurjaa ja kaunista jälkeä. Missä nykyajan työssä tulee enää hiki, mistä aito nautinto? Kirveen terä maksoi yhden ainoan kerran yhden työpäivän palkan verran. Jos varsi katkesi, metsästä haettiin etsittiin puu ja illalla vuoltiin uusi. Nykyajan kirves ja saha on tietokone, mutta sen ostaminen vaatii kahden kuukauden työpalkan. Jos olemmekin saaneet paljon, olemme samalla menettäneet enemmän.

Näenkö eilisen liian romanttisena? Paikallisjuna lonksuttaa, pysähtyy vain seisakkeilla ennen ja eilen. Nuoriso puhuu työstä, jota ei ole. Ennen puhuttiin vapaa-ajasta. He ovat aggressiivisia, kaikki ylivelkaantuneita, hermostuneita, oudon ylimielisiä. Kaikki on kääntynyt päälaelleen. Ennen rikkaat katselivat, kun köyhät urheilivat. Tänään köyhät katselevat, kun rikkaat urheilevat. Ennen rikkaat olivat lihavia, köyhät laihoja. Tänään köyhät ovat lihavia, rikkaat laihoja. Media mainostaa laihdutusohjelmia. Lähde elämysmatkalle: näe vapaaehtoista nälkää. Eihän tässä olen järjen hiventäkään. Ennen puolet kansasta oli ison talon torppareita, tänään kaikki ovat pankin torppareita. Eikä kukaan huomaa mitään.

Kuka on huijannut ja ketä? Keskioluesta juopunut jengi poistuu junasta. Nuori tyttö kiljuu minulle.
-Kesällä alkaa kapina.

Minua naurattaa. Mieleen tulee samurai Tsin Jo, joka suunnitteli kapinaa ja Liedenpohjan kesärenki Horttasen Jouko, joka oli lähdössä juhannusaattona naisiin. Molemmilla sama ajatus: Pelkurikin lähtee taisteluun, jos voitto on varma. Vain rohkea lähtee taisteluun, vaikka häviö on varma. Miten kävi? Tsin Jon menetti päänsä ja Horttasen Jouko sydämensä leskirouva Sumppaselle, joka kohtalon suosiollisella avustuksella oli perinyt 250 hehtaaria helvetin hyvää metsää.


Täältä tullaan vanhuus

Maailma on tullut niin julmaksi, että selviytyäkseen täytyy luoda itselleen sopiva skitsofrenia.

Media, mainonta ja manipulointi, nuo kolme apinaa, säätelevät elämäämme. Narsismi kukkii: pysy julkisuudessa tai sinua ei ole olemassa itsellesikään. Joku valittaa, että mistään ei saa norsunluisia shakkinappuloita. Miljardi ihmistä kärsii nälkää. Toisella on Koraani, toisella uraani. Kun ne kohtaavat, peli on pelattu.

Kaksoisveljeni kanssa väittelimme uskonasioista, joihin älymme ei riittänyt. Lapsuudessa meitä oli vaikea erottaa toisistamme. Vaihdoimme jopa tyttöystäviä ristiin. Kaunein tyttö ei antanut koskaan anteeksi. Hän ennusti, että tulen kokemaan niin kivuliasta yksinäisyyttä, että näen unissani koiran, kissan ja varpusen syövän samalta vadilta. En ymmärrä, mitä hän tarkoitti.

Nyt lähestyn 72. syntymäpäivääni. Muistan nauraneeni äidilleni, kun hän lähti torille kaksi sukkaa samassa jalassa, meni vaatteet päällä kylpyyn tyhjään ammeeseen. Tänään olen itse samassa tilanteessa: puhelen peilille ja väittelen television meteorologin kanssa. Päättäkää jo, koska pilvet repeilevät ja koska rakoilevat. Kumpi ehtii ensin: sydän vai syöpä? Lehden kulttuuriotsikossa oli Pollyanna. Minä luen, että polvivamma. Lääkepurkkiin on printattu: jännitykseen ja ahdistukseen.

Ikävöin kaksoisveljeäni ja hetkiämme Uuden Valamon huikeassa lämmössä. Kinastelimme, onko se olemassa, ollut olemassa vai vasta tulossa. Emme päässeet edes siitä yksimielisyyteen, kumpi meistä uskoi vähemmän. Veljeni oli outo: jos sinä puhut Jumalalle, se on rukous, mutta jos Jumala vastaa, se on skitsofreniaa. Minä leimasin kaksoisveljeni lauseen kliseeksi ja hänet hulluksi.

Kun veljeni kuoli Kuuban vesillä, kadotin kykyni kirjoittaa. Tutkimuksien mukaan hän oli menettänyt yöllä hermonsa, juossut alhaalta hytistään kannelle ja hypännyt mereen. Laiva keinui hirmumyrskyssä, kun kaiken yli oli kaikunut kuin kuiskauksena yksi ainoa sana – Maria. Uudestaan ja uudestaan. Satamassa selvisi, että laivan lastina oli käyttövalmiina laatikoissaan 10 000 lasten nukkea. Kun nukkea keinutti, se sanoi Maria. Nukkekuoro oli kaksoisveljelleni painajainen.

Kaikelle löytyy järjellinen selitys, paitsi vanhuudelle. Hei, sinä kirkassilmäinen nuori, takaan, että tulet todella yllättymään!


Usko vastaan rohkeus

Mitä se moraali oikein on?

Se on ikuista kaksintaistelua. Kun minulla on nälkä, tiedän että moraalia ei voi syödä. Muulloin puhun ylevästi moraalista. Kaksi tarinaa sadoista on kiehtonut minua suuresti.

Kerron ne tässä. 60-luvulla vietin pitkiä aikoja Napolissa. Naapurissamme oli köyhän kalastajan vanha hutera talo, jonka isännällä oli omituinen tapa. Kun vanha mies pitkän työpäivän jälkeen kiipesi toisen kerroksen makuuhuoneeseen, hän ohitti portaikossa seinässä olevan halkeaman ja vieressä olevan madonnan kuvan. Kalastaja heitti aina kolikon tai pari halkeamaan. Kirosi madonnan jos oli juovuksissa, muutoin rukoili apua. Näin hän oli tehnyt vuosikymmeniä, samoin koko perhe. Perinne oli syntynyt vuosisata pari sitten. Tapa oli säilynyt perheessä sukupolvesta toiseen. Kunnes eräänä päivänä rukoukseen vastattiin - köyhien talo sortui rahojen painosta. Perheestä tuli rikas, koska joukossa oli todella arvokkaita kolikkoharvinaisuuksia. Usko palkittiin.

Caprin satamassa heilui suuria veneitä, joiden lipussa oli tunnuksena kämmenen kuva. Uskostaan palkittu kalastaja kertoi omituisen tarinan. Rikkaalla laivurilla oli kaksi poikaa, joista toinen perisi laivat. Toinen pojista oli voimakas ja rohkea, toinen hiljainen ja päättämätön. Palatessaan satamaan ja ohittaessaan läheltä kallioluodon, isä teki ratkaisun: ”Kenen käsi koskettaa rantaa ensimmäisenä, hän perii minut!” Voimakkain pojista hyppäsi veteen ja alkoi uida kohti luotoa. Toinen jäi seisomaan laivan kannelle, mietti hetken, katseli ympärilleen, tempaisi kirveen käteensä, iski vasemman kätensä ranteesta poikki ja heitti oman kämmenensä kohti kalliota. Hänen kätensä koski ensimmäisenä rantaa – ja nuorukainen peri suuren kalastuslaivaston. Isän julistama kisa täytti moraalin muodot, koska isän rakkain poika oli se toinen, voimakkain. Rohkeus palkittiin.

Eli moraalia on vain se, että toimii moraalinsa mukaisesti myös silloin, kun se on omien etujen vastaista. En usko, en ole rohkea. Vaimollani todettiin vakava syöpä. Leikkaus, sytostaattihoidot alkoivat, hiukset putoavat...

Missä on minun moraalini?

Isto Lysmä (k. 2012) oli isäpuoleni. Hän kuoli 11. syyskuuta 2012. Häneltä kuulin monet tarinat. Kaikki ei ollut ihan totta, jos tarkkoja ollaan. Yllä olevissa jutuissa kannattaa muistaa tämä. Ne ovat aikanaan ilmestyneet ortodoksiopiskelijoiden Logos-lehdessä. Kirjoittaa hän osasi. Lyhyt esittely hänestä Helsingin Sanomien jutussa. Iankaikkinen muisto!

11. syyskuuta 2012

Kalasteleva pyhä ja uusmarttyyri Pietari

Pyhät ovat eläneet ihmiselämän iloineen ja murheineen. Hekin tekivät elämänvalintoja, unelmoivat, pettyivät, hymyilivät, itkivät ja tunsivat ihmiselämän suloisuuden ja surullisuuden.

Pyhä Vanhurskas Simeon Verhoturjelainen

1600-luvulla Verhoturjen alueella Siperiassa vaelteli pyhä mies. Huhun mukaan hän oli aatelissukua. Pyhä mies oli nimeltään Simeon.

Vaeltaminen luonnossa sai hänet ihmettelemään ja ylistämään Jumalaa, kaiken Luojaa. Turajoen rannalla hän uppoutui täysin rukoukseen. Kesäisin hän oli kova kalastamaan. Simeonin ikoneihin kuvataan usein pyhä Simeon juuri kalastamassa.


Talvisin hän hankki elantonsa ompelemalla turkkeja. Kerrotaan, että hän usein juuri ennen töiden valmistumista pakeni paikalta. Käytöstä pidettiin loukkaavana, mutta pian ymmärrettiin, että Simeon karttoi ihmisten antamaa kunniaa. Hän myös käytöksellään vältti palkan saamista. Hän pyrki elämään köyhyydessä. Vaeltava elämä, köyhyys ja paasto koitui Simeonin kuolemaksi. Hän kuoli nuorena ja siirtyi Luojansa luokse, jota hän oli palvellut uskollisesti kaikkina elämänsä päivinä.

Vuonna 1692 Simeonin hauta-arkku alkoi nousta maasta. Mitään ihmeellistä tässä ei välttämättä ole, sillä usein maa nostaa sisältään esineitä. Samalla Jumalalle ei ollut otollista, että pyhä mies Simeon olisi unohtunut kokonaan. Harva enää edes muisti Simeonin. Arkusta löydettiin Simeonin maatumattomat jäännökset - niillä oli jo viisikymmentä vuotta ikää. Kukaan ei kuitenkaan muistanut vainajan nimeä. Pyhäinjäännöksiä kunnioitettiin ja ihmeitä tapahtui. Lopulta piispa kutsuttiin paikalle ja unessa kuuli äänen sanovan: "Hänen nimensä on Simeon."


Syyskuun 12. päivänä vuonna 1704 pyhäinjäännökset siirrettiin pyhän Nikolaoksen luostariin Verhoturjen kaupunkiin. Tämä päivä on myös hänen juhlapäivänsä.

Simeon Verhoturjelaiseen liittyy minulle hieman erikoinen muisto. Vierailin lieksalaisten ortodoksilapsien ja -nuorten kanssa Valamon luostarissa Heinävedellä. Kyseessä oli seurakunnan retki luostariin. Pienten pyhiinvaellus. Lapset ostivat vaikka mitä luostarissa, nekkutikkarit taisivat olla suosituin ostos.

Paluumatkalla yksi lapsista, jonka vieressä istuin näytti minulle ostamansa ikonin. Ihmettelin suuresti ikonia. Siinä oli mies kädet kohotettuina rukoukseen Kristuksen puoleen. Hämmästyin suuresti, kun pyhä kuvattiin kalassa istumassa ikonin reunassa. En ollut uskoa silmiäni. Hieno ikoni kehuin lapselle ja kehotin viemään hyvään paikkaan kotiin. Aloin tutkia ja selvisi, että kyseessä oli Simeon Verhoturjelaisen ikoni. Miten ihmeessä tällainen ikoni on myynnissä suomalaisessa luostarissa. Sen tarinan voi itse arkkimandriitta Sergei Valamon luostarista kertoa.


Uusmarttyyri Pietari

"En voi kieltäytyä. Jos kieltäydyn, petän kirkon. Mutta tiedän, että suostuessani allekirjoitan oman kuolemantuomioni."
Nämä sanat Pjotr Poljanski sanoi veljelleen kun Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Tiihon Bellavin (k. 1925) vuonna 1920 ehdotti pispuutta Pjotrille. Pjotr oli tällöin maallikko. Hän oli kylläkin väitellyt teologian tohtoriksi Moskovan hengellisessä akatemiassa, mutta toisin kuin monet muut hän ei pyrinnyt saamaan pappisvihkimystä. Hän toimi maallikkona kirkon eri tehtävissä, muun muassa Pietarin opetuskomiteassa.

Tähän tulevaan marttyyriin sopii hyvin ortodoksiteologi Olivier Clémentin (k. 2009) huomio. Marttyyrit ovat yllättävä usein "tavallisia" uskovia, ei niinkään suuria kilvoittelijoita - "hengellisiä huippu-urheilijoita". Marttyyri sana tarkoittaa yksinkertaisesti todistajaa. Clément jatkaa: "He ovat tavallisia ihmisiä, jotka panevat kaiken luottamuksensa ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Kristukseen. Kärsimyksen tullessa heidän osakseen he eivät kapinoi, vaan antautuvat Kristukselle ja heidän kärsimyksensä ovat osallisuutta hänen kärsimyksiinsä. He kokevat näin myös ylösnousemuksen rauhan ja ilon syöksyvän heihin..."


Maalikkona Pjotr olisi voinut elää rauhassa. 58 vuotiaana vuonna 1920 hänet vihittiin munkiksi ja piispaksi -  tämä tiesi kärsimystä ja jopa kuolemaa. "Suostuessani allekirjoitan oman kuolemantuomioni", Pjotr olikin sanonut.

Pietari ei erehtynyt arviossaan. Heti piispaksi vihkimisen jälkeen hänet karkotettiin Ustjugiin ja hän palasi Moskovaan vasta vuonna 1923. Patriarkka Tiihonin kuoltua vuonna 1925 Pietarista tuli patriarkan viranhoitaja. Krutitsyn metropoliitta Pietari ei suostunut neuvottelemaan valtiollisen poliisin GPU:n kanssa. Marraskuussa Pietari jo pidätettiin. Tämän jälkeen Pietarin elämä oli jatkuvien karkotusten, kuuluteluiden ja vankilatuomioiden aikaa. Se kesti aina hänen kuolemaansa asti vuonna 1937.

Teloitus

On hyvä muistaa, ettei kyseessä ollut mitään meille tuttua oikeusvaltion kuulusteluita tai vankilatuomioita. Osana Pietarin kiusaamista hänelle tarjottiin mahdollisuus pettää kirkko. Hänelle luvattiin vapautta, jos hän luopuu kirkon johtajan virasta ja rupeaa GPU:n tiedottajaksi ja ilmiantajaksi kirkon sisällä. Otteet kovenivat ja Pietari siirrettiin yhä pimeimpiin ja kauempiin karkotuspaikkoihin.

Vuonna 1937 Josif Stalin (k. 1953) käski teloittaa neljän kuukauden sisällä kaikki vankiloissa ja leireillä olevat uskovat. Jo samana vuonna Pietari teloitettiin ampumalla Magnitogorskin vankilassa. Syyte kuului suunnilleen näin: "Neuvostoliiton vallan vihollinen ja valtion pilkkaaja." Pietari julistettiin pyhäksi vuonna 1997. Hänen juhlapäivänsä on 27. syyskuuta.

Pohdintaa

Pyhät saattavat vaikuttaa monen silmissä melkein yli-ihmisiltä. Moni saattaa ajatella, että kyse on maailmasta, joka on vieras ”todelliselle” elämälle. Eräät saattavat ajatella, hieman kyynisesti, että nuohan ovat ”vain" ihanteita, eikä todellisuutta. Jo pinnallinen tutustuminen pyhien elämäkertoihin asettaa kyseenalaiseksi tällaiset ajatukset.

Pyhiä ei ole vain ollut "satumaisessa muinaisuudessa", vaan heitä on myös nykyaikana. Paljon pystyy asiakirjoista ja muista kriittisen mielen kaipaamista lähteistä tarkistamaan. Usein elämänkerta on vielä ihmeellisempi kriittisen tarkastelun jälkeen.

Ei ortodoksinen kirkko ole koskaan kieltänyt, ettei pyhien elämänkerroissa ole joskus hieman liiallisia "kerrostumia".
Pyhien historia on ylevää, mutta ylevyys piilee usein pinnan alla, vaatimattomien ulkonaisten olosuhteittein puitteissa, maailman silmissä mitättömien tapahtumien takana. Kuinka pyhien elämästä pitäisi kirjoittaa? Perinteinen elämänkerta muistuttaa monessa suhteessa ikonia. Inhimillinen heikkous on siloteltu pois. Yksityiskohdat ilmentävät enemmänkin ajatonta hengellistä voittoa kuin historiallisia tosiseikkoja. Pyhän persoonallisuutta ei korosteta eivätkä hänen inhimilliset piirteensä tule esiin, vaan persoonan kuvauksessa keskitytään heijastelemaan Kristuksen kaltaisuutta. Lopputulos voi olla hieman naiivi, mutta silti usein hyvin inspiroiva. Kuten ikoneissa ja kaikessa hengellisessä elämässä, myös pyhien elämänkerroissa Jumalan armon vaikutus säteilee salaisesti...  Radikaaliin rationalisointiin ei kuitenkaan ole lähdetty - kriittinen historiankirjoitus olisi asia erikseen. (Pyhien elämänkerrat -kirjasarjan esipuhe)


9. syyskuuta 2012

Ikonien panettelijoita vastaan

Ikonit ovat hirveätä Jumalan pilkkaamista. Ne ovat paluuta pakanuuteen. Kyse on epäjumalankuvien palvonnasta. Ne eksyttävät ihmiskuntaa.

Väitteet ovat tuttuja ortodokseille. Tuttuja jo yli vuosituhannen takaa. Nykyaikanakin niitä kuulee. Vuonna 726 alkoi "ikonikiista" ja se jatkui, pienellä hengähdyksellä vuosina 786-815, aina vuoteen 843.

Vuonna 843 julistettiin ikonit lopulta uskonmukaisiksi ja alettiin viettää Ortodoksisuuden voitto -juhlaa. Ikonikiistaa on haasteellista esitellä perinpohjin sillä ikonien vastustajat tuhosivat säälittä paljon ikoneita ja vuorostaan ikonien puolustajat voittonsa jälkeen yhtä säälittömästi tuhosivat vastustajiensa kirjoitukset.

Tunnetuin ikonien puolustaja oli Johannes Damaskolainen (k. 749). Hän syntyi Damaskoksessa Syyriassa, joka silloin jo oli islaminuskoista seutua. Oli alueella toki paljon kristittyjäkin, olihan se vanhaa kristillistä seutua.

Johannes Damaskolainen
©FineArtAmerica.com

Johanneksen kirjoitus Ikoneista - Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan on muodostunut klassikoksi. Hän myös sepitti paljon jumalanpalvelustekstejä, jotka ovat yhä käytössä ortodoksisessa kirkossa. Vaikuttaapa hän jopa luterilaisessa virsikirjassa, missä pääsiäisvirsi 94 pohjautuu juuri Johanneksen kirjoittamaan veisuun.

Tarkoituseni on esitellä lyhyesti Johanneksen esittämät ajatukset koskien ikoneita. Pitäydyn pääosin juuri klassikkoon Ikoneista - Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan. Teoksesta on olemassa suomenkielinen käännös.

Sana ikoni on kreikkaa ja tarkoittaa yksinkertaisesti kuvaa. Nykyään sillä tarkoitetaan ortodoksisen kirkon pyhiä kuvia (vaikkakin sanalla on myös muita merkityksiä muissa yhteyksissä). Usein ajatellaan puulle maalattuja kuvia, mutta ikoni-merkitys voidaan myös liittää seinämaalauksiin, mosaiikkeihin ja esineistön koristeisiin. Kyse on siis kirkollisesta kuvataiteesta laajassa merkityksessä.

Ikoneista-kirja

Jumalan inhimilliset kasvot

Monet kerrat ja monin tavoin Jumala on lähestynyt ihmistä. Monet kerrat ja monin tavoin ihminen on puolestaan myös langennut epäjumalanpalvontaan. Kyse on "jonkun muun" asettamisesta Jumalan sijalle.

Johannes liittyy Gregorios Teologin (300-luku) esittämään ajatukseen, että ihmistä piti totutella ja kasvattaa Jumalan tuntemiseen. Aluksi kiellot olivat keskeisellä sijalla. Tähän liittyy myös Vanhan testamentin lukuisat kuvakiellot. Se varjeli epäjumalanpalvelukselta. Johanneksen mukaan epäjumalanpalvonta on pohjimmiltaan palvonnan suuntaamista luodulle, eikä Luojalle. Kyse on siis erehdyksestä. Kymmenen käskyn kaksi ensimmäistä käskyä liittyvät olennaisesti yhteen - kyse oli sitouttamisesta Jumalaan ja samalla erottautumista "jumalista".

Kuvakielto oli myös ymmärrettävä toisella tavalla. "Onhan mahdotonta tehdä kuva Jumalasta, joka on ruumiiton, näkymätön, aineeton ja hahmoton, jota ei voi kuvailla eikä käsittää", kuten Johannes asian kiteyttää. Ei ole mahdollista kuvata jotain mikä ei ole kuvattavissa.

Teologia tuntee käsitteen "ilmoitus". Se saattaa kuulostaa hyvinkin tekniseltä. Kaikkein yksinkertaisimmillaan se kuitenkin tarkoittaa, että sanomaton, tutkimaton, näkymätön ja käsittämätön - meidän silmissämme usein kasvoton - Jumala on Kristuksessa lopullisesti paljastanut kasvonsa. "Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet." (Joh. 1:18)

Kristus onkin koko ikoniteologian ydin. Hän on ihmiseksi tullut Jumalan Poika. Nyt voidaan tehdä kuvia, ei tietenkään vieläkään epäjumalankuvia. On syytä lainata Johannesta:
"Jos kuvaisimme näkymättömän Jumalan, tekisimme totisesti syntiä. Onhan mahdotonta kuvata ruumiitonta ja näkymätöntä ja kuvaamatonta ja hahmotonta. Ja vielä: jos tekisimme ihmisten kuvia ja pitäisimme niitä jumalina ja palvelisimme niitä jumalina, olisimme totisesti jumalottomia. Mutta mitään sellaista me emme tee. Mutta emme erehdy, kun teemme kuvan Hänestä, joka on lihaksi tullut Jumala ja ilmestyi lihassa maan päälle ja eli ihmisten keskuudessa sanomattomassa hyvyydessään ja otti lihan luonnon ja paksuuden ja muodon ja värin."
Kristuksen ikoni

Aineen ylistys

Jumala otti "lihan luonnon ja paksuuden ja muodon ja värin". Jo tämä tosiasia saa Johanneksen ylistämään ainetta. Johannes kirjoittaa:
Ennen ei ruumitonta ja hahmotonta Jumalaa suinkaan kuvattu. Mutta kun Jumala on nyt ilmestynyt lihassa ja elänyt ihmisten keskuudessa, kuvaan Jumalan näkyvän puolen. En kumarra ainetta, vaan kumarran aineen Luojaa, joka minun tähteni tuli aineeksi ja suostui asumaan aineessa ja aineen kautta toimitti pelastukseni, enkä lakkaa kunnioittamasta sitä ainetta, jonka kautta pelastukseni toimitettiin. En kunnioita sitä Jumalana - pois se! ... Älä pidä ainetta pahana, sillä se ei ole arvotonta. Eihän mikään Jumalan tekemä ole arvotonta."
Ikoneita vastustavat olivat usein - ainakin jossain määrin - epäluuloisia ja vähätteleviä ainetta kohtaan. Aineellinen ja hengellinen ei oikein heidän silmissä ollut mitenkään yhteydessä. Kiusauksena - varmaankin kaikissa uskonnoissa - on ollut pako aineellisuudesta. On jopa väitetty kaiken aineellisen olevan pahan jumalan luomaa. Pelastus on nähty paljolti pelastuksena aineesta ja maailmasta. Ortodoksisen kristinuskon laita on toisin.

Toistuva aihe Johanneksen kirjoituksissa, muissakin, on ajatus ihmisestä "kaksinkertaisena" olentona. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa, että ihminen on sekä luuta että luonnetta. Hän koostuu sekä sielusta että kehosta, sisimmästä ja ulkoisesta. Sanaparit ja käsitteet joilla asiaa on pyritty kuvaamaan, ovat olleet lukuisat historian aikana. Ihmisen minuus ei ole vain sisin, vaan myös ulkoinen. Ihminen ei oikein voi sanoa, että "minulla on keho", vaan "minä olen keho". Ihminen on psykosomaattinen kokonaisuus, kuten hienosti sanotaan. En tiedä onko sielullisruumillinen sen parempi sana. Ajatus on tärkein, ei niinkään sanat sitä kuvatessa.

Johannekses kokee tärkeänä muistuttaa, että usko toteutuu myös keholla. "Kaksinkertaisena", kuten hän asian ilmaisee. Nykyisin sanoisimme varmaan "tuplana". Näin hän kirjoittaa Ortodoksisen uskon tarkka esitys -teoksessan:
"Olemme koostuneet näkyväisestä ja näkymättömästä eli hengellisestä ja aineellisesta luonnosta. Me edeskannamme Luojalle myös kaksinkertaisen kumartamisen, aivan niin kuin veisaamme sekä ymmärryksellä että ruumillsilla huulillamme. Ja meidät kastetaan vedellä ja Hengellä ja yhdistymme Herraan kaksinkertaisesti: osallistuamme sekä pyhistä salaisuuksista että Hengen armosta."

Kunnioitus ja palvonta

Yhtenä päivänä eräs munkki kutsuttiin keisarin eteen. Keisari sanoi munkille halveksuvasti: "Tyhmä munkki, etkö ymmärrä että Kristuksen kuvan päälle voi astua ilman, että on epäkunnioittava hänelle." Nokkela munkki vastasi heittämälä keisarin kuvalla varustetun kolikon palatsin lattialle ja sanoen: "Siinä tapauksessa, voin varmaan kävellä kasvonne päältä loukkaamatta teitä." Keisarin henkivartiosto keskeytti munkin itse teossa ja hänet tapettiin keisarin kuvan pilkkaamisesta.

Tämä kertomus on lyhykäisyydessään asiaan menevä. Kunnioittamalla ikonia ortodoksi ei palvo puuta tai muutakaan ainetta. Hän ei kunnioita vaikkapa kultaista kehysta tai muuta arvokasta ikonissa. Kunnioittamalla ikonia hän kunnioittaa siihen kuvattua.

Yksinkertaisimmillaan voisi sanoa, että yksin Jumalaa - Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä - palvotaan. Kunnioitusta osoitetaan muille. Pyhille, ristille, evankeliumille, Raamatulle, ikoneille ja monelle muulle.

Ikonit tänään

Ikonit ovat ortodoksisuuden "käyntikortteja". Ne puhuttelevat monia. Usein ne kuitenkin ymmärretään väärin, usein jopa tahallisesti. Monet jopa panetellen syyttävät ortodokseja ties mistä epäjumalanpalvonnasta.

Ikoni on "hiljainen ja kaunopuheinen" todistus. Aikana jolloin kasvavassa määrin halutaan maallistunut "tyhjä tila" ja uskonnollisia symboleja halutaan poistaa julkisesta tilasta, ikoni on usein "jäänmurtajana", syystä tai toisesta. Olkoon syyt mitkä tahansa, ikoni täyttää tehtävänsä jo siinä hetkessä, kun ihmisen katse lankeaa siihen, vaikkakin vain silmänräpäytyksen ajaksi.

Ortodoksipiispa Volokolamskin metropoliitta Ilarion Alfejev (s. 1966) on kiteyttänyt ajatuksen ikonista "hiljaisena ja kaunopuheisena" todistajana kauniisti seuraavasti:
"Moni samaistaa ortodoksisuuden, erityisesti lännessä, ennen kaikkea bysanttilaisiin ja vanhoihin venäläisiin ikoneihin. Harva tuntee ortodoksista teologiaa, harvempi tietää ortodoksisen kirkon sosiaalisesta opetuksesta ja vielä harvemmat astuvat ortodoksiseen kirkkoon. Bysanttilaisten ja venäläisten ikonien jäljennöksiä löytyy ei vain ortodoksissa ymäristöissä, vaan myös katolisissa ja protestanttisissa, jopa ei-kristillisissä. Ikoni on ortodoksisuuden hiljainen ja kaunopuheinen julistaja, ei vain kirkon piirissä, vaan myös ympäristöissä jotka ovat vieraita sille tai jopa vihamielisiä. Leonid Uspenskin (k. 1987) mukaan: 'Ikonikiistan aikana kirkko kamppaili ikonin puolesta, mutta nykyaikana ikoni kamppailee kirkon puolesta.' Ikoni kamppailee ortodoksisuuden, totuuden ja kauneuden puolesta. Loppujen lopuksi se kamppailee ihmissielun puolesta, sillä sielujen pelastuksessa on kirkon olemassaolon merkitys ja päämäärä."