30. kesäkuuta 2012

Kaksi venäläistä pyhää

Väriä mustaan maailmaan

Elämä 1400-luvun alun Moskovan tienoilla ei ollut helppoa. Yksi mongolien ryöstöretki oli taas takana. Elettiin levottomia aikoja. Mongolitkin ryöstelivät vielä alueilla. Alue oli totisesti sekasorrossa.

Pyhän Kolminaisuuden luostari oli palanut maan tasalle. Veljestö palaili pakomatkaltaan takaisiin luostariin. Kaikki oli tuhkana ilmassa, paria ikonia lukuun ottamatta. Luostari oli tuhoutunut. Jopa luostarin perustajan Sergei Radonežilaisen rakennuttama puukirkko oli tuhoutunut. Uusi luostarinjohtaja Nikon Radonežilainen oli vaikean tilanteen edessä.

Andrei Rublev -elokuvasta

Nikon kuitenkin uskon vahvistamana päätti rakennuttaa luostarin uudestaan. 1420-luvulla tuhoutunut luostari sai uuden kivikirkon. Ollakseen taivaan valtakunnan esimakua, kirkko tarvitsi ikonit. Nikon kutsui ikoneita maalaamaan Andrei Rublevin. Tällöin syntyi muun muassa kuuluisa Pyhän Kolminaisuuden ikoni.

On vaikeaa kuvata Andrein työn suuruutta. Muistakaamme, että hänellä ei ollut kirjaviisautta tai akateemista loppututkintoa. Luultavammin hän ei tuntenut kirkkoisien tekstejä. Ei hänellä ollut ikonikirjoja tai muuta itsellemme itsestään selviä apuvälineitä työlleen. Karu maailma hänen ympärillään oli kaukana humanistisista ihanteistamme. Uskonsa hän oli yksinkertaisesti oppinut jumalanpalveluksissa käymällä, rukouskilvoituksessa ja kuuliaisuustyössä.

Neuvostoliittolaisen elokuvaohjaajan Andrei Tarkovskin (k. 1986) Andrei Rublev -elokuva (1969) kertoo, olkoon sen historiallinen tarkkuus mikä tahansa, juuri siitä, kuinka kauneus nöyrästi voitti rumuuden. Se kertoo munkista, joka mustassa maailmassa lopulta maalaa väreillä.

Jumalantodistuksia löytyy roppakaupalla. Yhdet vakuuttavampia, toiset naurettavampia. Yksi lyhyt ja ytimekäs on liittyy taiteeseen, innoitukseen ja luovuuteen. Kyse on kauneudesta, joka kielii Jumalasta. Klassinen lausahdus on: "Bachin musiikki on olemassa, eli Jumala on olemassa."

Pyhä Kolminaisuus
©Wikipedia

Andrein Pyhän Kolminaisuuden ikoni on maailman tunnetuin ikoni. Sen olemassaolo on Bachin musiikkiin verrattavissa oleva ihme. Usein puhutaan pahuuden ongelmasta, mutta samalla voisi myös puhua hyvyyden ja kauneuden ongelmasta. Miksi kysyy moni ihminen ja selkäranka ihmisellä kaartuukin kuin kysymysmerkki.

Hiljentykäämme ikonin edessä ja kunnioittakaamme näin Sergein, Nikonin ja Andrein muistoa. Klikkaamalla ikonin kuvaa, sen saa isommaksi.

Ehkä vähitellen ymmärrämme, mitä venäläinen pappi Pavel Florenski (k. 1937) tarkoitti sanoessaan uskaliaasti: "Andrein Pyhän Kolminaisuuden ikoni on olemassa, eli Jumala on olemassa."


Prinsessa ja uusmarttyyri

Saksalaisen prinsessan ei välttämättä odota olevan ortodoksinen pyhä. Elämä on kuitenkin ihmeellistä ja Hessen-Darmstadtin prinsessa todisti ortodoksisesta uskostaan marttyyrikuolemalla. Venäjän ortodoksinen kirkko julisti hänet pyhäksi uusmarttyyriksi vuonna 1992.

Avioliitto vei saksalaisen prinsessa Elisabetin (k. 1918) suurruhtinaan vaimoksi Venäjälle. Vuonna 1884 Pietarin talvipalatsin kirkossa hänet vihittiin avioliittoon Sergei Romanovin (k. 1905) kanssa. Vuonna 1891 Jelisaveta tunnusti ortodoksisen uskon ja liittyi Venäjän ortodoksiseen kirkkoon.

Prinsessa
©Wikipedia

Isiensä uskon hylkääminen herätti jonkun verran ihmetystä. Jotkut jopa ajattelivat taustalla olleen painostusta. Taustalla oli luonnollisesti huoli Jelisavetasta, varmaankin myös tietty pettymys luterilaisen uskon hylkäämisestä. Suurruhtinaan vaimona Jelisavetan ei ollut pakko liittyä ortodoksiseen kirkkoon. Kirjeissä ja puheissa Jelisaveta kuitenkin selitti asianlaidan oikean luonteen ja niitä henkilökohtaisia syitä ratkaisuun.

Jelisavetan ensimmäinen selitys liittyikin ratkaisun vapauteen. Sen taustalle ei ollut painostusta tai salakavalaa käännyttämistä. Jelisaveta itse asiassa viivytteli jonkun aikaa liittymistä koska pelkäsi pahoittavansa sukunsa mielen. "Ulkoisesti olin protestantti, mutta sielultani kuitenkin jo kuuluin ortodoksiseen uskoon", hän kirjoitti ajasta. Hälyä asiasta loppujen lopuksi tulikin, mutta Jelisaveta vakuutteli, ettei ollut kyse pakosta, vaan omasta halusta. Jotkut epäilivät ortodoksisuuden ulkoisen loiston lumonneen Jelisavetin. Kyse ei ollut siitä hän vakuutteli. Uusmarttyyrina kuolleen Jelisavetan elämä lopulta osoitti, ettei hänen uskonsa ollut päähänpisto tai yksin ulkoinen seikka.

Sergei kuoli vuonna 1905 pommi-iskussa. Leskeksi jääneestä Jelisavetasta tuli nunna ja vuonna 1909 yhdessä muiden nunnien kanssa perusti Martan ja Marian luostarin Moskovaan. Luostari tuli tunnetuksi lähimmäispalvelustaan. Luostari harjoitti kaikenlaista laupeudentyötä. Esimerkiksi ruokki nälkäisiä ja antoi ilmaisia lääkärinpalveluita vähävaraisille. Monia öitä Jelisaveta vietti sairaiden sängyn vieressä luostarissa.

Vallankumouksen tuulet puhaltivat jo. Uudet jumalattomat vallanpitäjät eivät suosiolla katsoneet luostarin toimintaa. Se suljettiinkin, kuten lähes kaikki kirkot ja luostarit tulevassa Neuvostoliitossa. Itse Jelisaveta kuoli uskonsa tähden.

Jelisavetalla olisi ollut mahdollisuus paeta. Taustansa vuoksi, olihan hänellä aatelista sukua sekä Saksassa ja Englannissa, tukijoita riitti. Ruotsalainen ministeri Saksan keisarin pyynnöstä matkusti Moskovaan taivutellakseen Jelisavetan lähtöön. Jelisaveta kieltäytyi ja näin sinetöi oman kuolemansa. Vuonna 1918 Jelisaveta monen muu ylhäisen kanssa kuljetettin Ekaterininburgiin.

Heinäkuun 17. ja 18. välisenä yönä Jelisaveta ja muut vangitut vietiin Alapaejsvkin kaupungin ulkopuolelle. Tsaariperhe lapsineen oli juuri äsken murhattu. Jelisavetan murhaan oli löytynyt sopiva paikka. Kyseessä oli hylätty kaivoskuilu. Jelisaveta ja jotkut muut heitettiin kaivoskuiluun. Eräs ryhmään kuulunut ammuttiin. Kuiluun heitettyjen äänistä päätellen he eivät heti menehtyneet, vaan kamppailivat vammojensa kanssa kaivoskuilun vedessä. Yksi todistaja kertoo kuulleensa kirkkoveisun laulamista kuilusta. Kuiluun heitettiin kranaatteja. Räjähteet eivät kuitenkaan räjähtäneet, joten teloittajat kaatoivat rojua kuiluun ja yrittivät pikaisesti järjestetyllä tulipalolla saada uhrit hengiltä. Se onnistuikin, kirkkoveisun laulu loppui.

©Fine Art America

Jelisavetan ruumiin kohtalo on melkein kertomus itsessään. Sisällissodan aikana Siperian valkoinen armeija hautasi Jelisavetan Alapaevskin katedraalin hautausmaalle. Vuosina 1919-1920 punaisen armeijan edetessä ruumis vietiin Irkutskin kautta Kiinaan. Joulukuussa vuonna 1920 ruumis saapui Palestiinaan ja haudattiin Maria Magdalenan luostarin hautausmaalle Jerusalemissa. Osa pyhäinjäännöksistä palautettiin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Jelisavetan perustamaan luostariin, joka on jälleen auki ja harjoittaa laaja-alaista laupeudentyötä.

Usein puhutaan pahan ongelmasta, mutta samalla voidaan myös ihmetellä hyvyyttä, kauneutta ja uhrautuvaisuutta.

Elämän kysymyksiin ei tietenkään ole helppoja vastauksia, mutta aikanaan vastaus tulee olemaan suurempi, kuin kaikki kysymykset. Jelisaveta eli jo tulevasta tässä maailmassa.


28. kesäkuuta 2012

Papilta kysyttyä 9

Ateismi muodikasta? Miten ihmisarvo määritellään?

Ateismi muodikasta?

En väittäisi ateismia muodikkaaksi. Ehkä joku niin tekee. Uusateismi-ilmiö kirjoineen ja "apostoleineen" tuli ja meni. Se ei tuonut kovinkaan painavaa panosta ihmiskunnan aatehistoriaan.

Muodikasta minun mielestäni on juurikin yleinen sitoutumattomuus. Aate esittelee itsensä ylevänä ja modernina. Suvaitsevaisenakin se itseään pitää. Sana suvaitsevaisuus on jopa ehkä yksi sen lempiluonnehdinnoista. Hieman pintaa syvemmältä katsomalla kuitenkin huomaa, että taustalla on aate, joka on hyvinkin suvaitsematon ja ehdoton. Moni pitää minua varmaan tässä vaiheessa jo jotenkin vinksahtaneelta.

Ei ole olemassa tyhjiötä. Olen itse usein miettinyt eri tahojen väitettä omasta neutraaliudestaan. Väitteellä ylläpidetään savuverhoa sen tosiasian edessä, että taustalla onkin maailmankatsomus. Se on yhtä sitoutunut omaansa, kuin yhdenkään uskonnon edustaja. Tästä huolimatta se esittelee itsensä neutraalina, sitoutumattomana ja vieläpä suvaitsevana. Itse asiassa näin tekemäällä, se vain piilottaa omat asenteensa eikä tuo niitä osaksi vuoropuhelua. Miten ihmeessä voi käydä keskustelua osapuolen kanssa, joka inttää omaa neutraaliuttaan mutta pitää suurimman osan korteistaan piilossa (väittäen ettei niitä edes ole)?

Älä hämmennä meitä joululla, kasvata opettajalla, älä Jumalan avulla

Muodikasta on myös tulkita uskonnonvapaus - ei niinkään vapaudeksi uskoa haluamallaan tavalla ja elää sen mukaan - vaan vapaudeksi uskonnosta. Itse olen ihmetellyt kiihkoa sulkea uskonto pois yhteiskunnasta. Uskonto on vain yksityisasia, eikä kuulu mihinkään julkiseen tilaan, ajatellaan usein. Jos uskontoa sallitaan esiintyvän, sen toivotaan mieluiten olevan esillä herttaisesti tietyn kulttuurin ilmentymänä. "Taustalla olevia sipulikupoleita", ihan vain arjen väriläiskiksi.

Viime ajoilta mieleenpainuva mielipiteen muokkaaminen oli uutinen opettajaopiskelijoiden mielipiteistä tuntijaon suhteen. 7000 henkilön kyselyyn vastasi 38 henkilöä. Tämän murto-osan mielipiteen perustella saatiin kirjoittaa sensaatiouutinen: Uskonnonopetusta vähenettävä. Kuvaavaa oli, että uutinen julkaistiin päiviä ennen tuntijaon esityksen julkaistamista. Minua ei vaivaa alttius salaliittoteorioihin, mutta utelias mieli ihmettelee uutisointia ja sen taustalla olevaa ajatusta. Ajankohtakin herättää miettimään. Kaikki toki esitetään "neutraalina" ja "ihan vain tiedoksi" tyyppisesti. Parempi uutisotsikko olisi ehkäpä ollut: "Murto-osa tulevista opettajista kiinnostunut tuntijaosta."

Blogikirjoituksen kuva on Neuvostoliitosta. Ei liity suoranaisesti kysymykseen, mutta antaa ajattelemisen aihetta. Lapset osoittavat mieltään. En tiedä onko mielenosoitus oikeasti osoitus heidän mielipiteestään. He eivät halua mieltään sekoitettavan joululla ja joulukuusella. Oikealla oleva teksti ilmoittaa: "Kasvata lapsesi opettajan avulla, ei Jumalalla." Neuvostoliitossa ei muuten ollut uskonnonopetusta.


Miten ihmisarvo määritellään?

Ihmisarvon voi määritellä miten haluaa. Toisinaan se on tehty yhdellä tapaa ja toisinaan toisella.

Natsi-Saksa on klassinen esimerkki. Ei-toivotut ihmisryhmät määriteltiin vähemmän ihmisiksi. Kehitettiin käsite ali-ihminen  - untermensch saksaksi. Antiikin Kreikkaa kuvataan usein yksipuolisen ylevästi, mutta olisi syytä muistaa että esimerksiksi filosofi Aristoteles (384-322 e.Kr.) määritteli orjia "työkaluiksi".

Ortodoksinen kirkko liittää kysymyksen ihmisarvosta kysymykseen Jumalasta. Ilman toista ei ole toista. Ihminen on luomakunnan kruunu. Tämä ei tietenkään tarkoita muun elämän vähättelyä. Eläinten ja muun elämän vähättely ei kuulu kristinuskoon. Kaikki on Jumalan luomaa ja arvokasta. Eläimet ovat teologian silmissä ihmisen palvelijoita. Kuulostaa ehkä hieman epämuodikkaalta, mutta paljon paremmalta kuin tunnetun valistusajan filosofin luonnehdinta eläimistä "koneina".

Serafim ruokkii karhua

Palvelijoita siunataan, niistä kiitetään, pidetään huolta, kun sen sijaan koneita käytetään ja ehkä huolletaan. Nykyinen ruokateollisuus ei taida enään puhua eläimistä, vaan yksiköistä. Kysymyksestä on ehkä liiaksi etäännytty, mutta on hyvä muistaa, että kaikki arvot kytkeytyvät toisiinsa.

Ihmisarvo ja kaikki muu arvo on Luojan antama - ei ihmisen,  eikä näin ollen ihmisen pois otettavissa. On surullista lukea ihmispersoonasta määritelmiä, jotka perustuvat vaikkapa tietoisuuteen, kykyihin tai muihin ominaisuuksiin, tajuten monen ihmisen olevan näiden teorioiden mukaan "vähemmän" ihmisiä. Pahimmassa tapauksessa ihmisarvo määritellään tarpeellisuuden, hyödyn tai vaivan perusteella (tarpeen tullen tehdään uudelleenmääritys, kuten on yritetty esimerksiksi vastasyntyneiden kohdalla, sanoen ettei joillakin ole silloinkaan "oikeutta elämään").

Kysymys Jumalasta on siis hyvinkin käytännöllinen. Jos ihmisarvo on ehdoton ja annettu, se ei ole neuvoteltavissa. Se ei ole myöskään lopullisesti määriteltävissä. Ihminen on mittaamattoman arvokas. Ilman tätä perustaa ihmisarvolta tippuu pohja.

Ratzinger

"Jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua." Kyllä me ihmiset osataan, moni selittää, unohtakaa nyt se Jumala. Voihan sen noinkin ajatella. Itse kuitenkin uskon Jumalaan ja siksi uskon jokaiseen ihmiseen. Usko onkin todellisen humanismin ehtona ja käytännön taustalla. Kardinaali Joseph Ratzinger (s. 1927), nykyinen paavi, on kirjoittanut seuraavaa:
"Jumala on ‘käytännöllinen’… Tämän näemme jokaisessa paikassa, missä hänen tietoinen kieltämisensä on muuttunut periaatteelliseksi... Aluksi, kun Jumala jätetään pois yhtälöstä, kaikki vaikuttaa etenevän kuten ennen. Kypsät päätökset ja elämä perusrakenteet jäävät paikoilleen, vaikkakaan niillä ei ole perustaa jäljellä. Mutta, kuten Nietzsche asian esittää, kun uutinen oikeasti saavuttaa ihmiset, että ‘Jumala on kuollut’, ja he ottavat sen sydämeensä, kaikki muuttuu. Tämä osoittaa tänään tavan miten tiede käsittelee ihmiselämää. Ihminen on muuttumassa tekniseksi objektiksi, samalla kun hän häviää ihmissubjektina. Tästä hän voi syyttää vain itseään. Kun ihmisalkioita keinotekoisesti ‘viljellään’ jotta voidaan saada ‘tutkimusaineistoa' tai elimiä, joilla voitaisiin hyödyttää toisia ihmisiä, asiasta ei edes nouse hälyä. Niin harvat ovat enää kauhistuneita. Kehitys vaati kaikkea tätä. Sillä on jalo päämäärä: elämänlaadun parantaminen – ainakin niille joilla on varaa tällaisiin palveluihin. Mutta, jos ihminen alkuperältään ja juuriltaan on vain objekti itselleen, jos hänet ‘tuotetaan’ ja hän astuu liukuhihnalta valikoituine ominaisuuksineen ja asusteineen, mitä ihmettä ihmisen on ajateltava ihmisestä? Miten hänen tulisi kohdella ihmistä? Mikä tulee olemaan ihmisen asenne toista ihmistä kohtaan jos hän ei näe toisessa ihmisessä enää merkkiäkään jumalallisesta mysteeristä, vaan ainoastaan omaa tietotaitoaan? … Meidän tulisi miettiä eikö Jumala voisi olla todellinen todellisuus, kaiken ‘realismin’ edellytys, jota ilman mikään ei ole turvassa."


24. kesäkuuta 2012

Papilta kysyttyä 8

Luterilainen ortodoksisella ehtoollisella? Suosikkikirjasi?


Luterilainen ortodoksisella ehtoollisella?

Ei-ortodoksi ei voi osallistua ortodoksiseen ehtoolliseen. Asia on ehdoton ja samalla surullinen. Kristittyjen hajaannus on "avoin vuotava haava" ortodoksiselle kirkolle. Suru vuotavasta haavasta koskee monia perheitä Suomessa.

Yritän lyhysesti selittää syyn ortodoksisen kirkon kantaan. Osallistuminen ehtoollisesta on osallisuutta Kristuksen ruumiista ja verestä. Samalla se on myös osallisuutta yhteisöstä. Apostoli Paavali vertasi tätä yhteisöä ruumiiseen. Monelle tuttu sana jäsen juontaa juurensa juuri tästä ajattelusta. Ruumiissahan on jäseniä, ruumiinjäseniä.

Ortodoksisesta liturgiasta
©Patriarchia.ru

Ehtoollinen ei ole asia mitä käydään "maistelemassa" ja sivuutetaan yhteisö. Itse asiassa tällainen asenne on aika itsekäs ja ylpeä. Osallisuus ehtoollisesta on sitoutumista yhteisöön, "ruumiseen", siihen jäsennytään. Tätä yhteisöä kutsutaan kirkoksi (en nyt viittaa rakennukseen).

Asiaa voisi ehkä verrata perheeseen. Kuulumalla perheeseen jaetaan sen koko elämä kaikkinensa. Ei se olisi oikeaa perheeseen kuulumista ja osallisuutta sen elämästä, jos käy vain päivällisellä piipahtamassa. Ei tällainen menettely ole osallisuutta perheestä. Vertaus on ehkä hieman ontuva, mutta auttaa toivottavasti ymmärtämään.

Ehtoollisyhteys on siis osallisuutta - osaksi tulemista - Kristuksen ruumiista ja verestä. Tämän kautta se on osallisuutta - osaksi tulemista - yhteisöstä ja sen elämästä kaikkinensa. Muistakaa jälleen puhe "ruumiista". Osallistutaan sen "verenkiertoon". Ortodoksi ei osaltaan osallistu missään tapauksessa ei-ortodoksien ehtoolliseen.

Liian moni ortodoksikin elää ehtoollisyhteydestä erillään. Aidoimmillaan jäsenyys ilmenee juuri ehtoollisyhteydessä. Raaimmillaan ilmaistuna ero ehtoollisesta on jo ero kirkosta. Toki nykyään jäsenyys rekisterissä ei tästä lopu, mutta asia on hyvä tiedostaa. Varmaan moni joka on kauan elänyt etäällä kirkosta sen tiedostaakin. Harva heistä varmaan kirkkain silmin väittäisi eläneensä uskonmukaisesti. Vanhat kirkkosäännöt jopa toteavat, että viikkojen poisjäänti ehtoolliselta on itse itsensä erottamista kirkosta. Paljastavaa on, että monessa maassa ei niinkään kysytä mihin kirkkoon kuulut (rekisterissä tai teoriassa), vaan missä käyt kirkossa.

Monimutkainen kysymys. Vastaukseni ei ehkä ole tyhjentävä, mutta ainakin jotain. Lopuksi on sanottava painokkaasti, että kristittyjen hajaannus on ortodoksiselle kirkolle surun asia.


Suosikkikirjasi?

Vaikea kysymys. Onhan kirjoja lukuisia. Jotain voisin kertoa. Paljon olen lukenut. Tarkoitukseni ei ole "tiputella nimiä" ylvästelläkseni, vaan kertoa joistakin itseäni puhutelleista kirjoista.

Jo lapsena tutustuin moniin klassikoihin. Kyse oli lastenkirjoista. Isä luki meille lapsille ääneen useita vuosia jokaisena iltana. Tällöin tuli tutuksi Muumit, Nalle Puh ja monet muut hahmot. Erityisen jännittävä oli, jo hieman aikuisempi, ruotsalaisen Frans G. Bengtssonin (k. 1954) viikinkikirja Orm Punainen.

Nuoruus meni enemmänkin tietokoneen ja elokuvien parissa. Oman lukemiseni aloitin aika myöhään, joskus myöhäisteininä. Se alkoi J.R.R. Tolkienin (k. 1973) Taru sormusten herrasta -kirjalla.

Tolkien

Älyllisesti suurimman vaikutuksen teki jo hieman järeämpi kirjallisuus - Platonin (k. 347 e.Kr.) Sokrateen puolustuspuhe- ja Faidon-kirjoitukset. Kokemusta voi jopa sanoa uskonnolliseksi. Samanlainen kokemus tuli monen muunkin filosofisen teoksen äärellä. Ehkä kyse oli minusta, eikä aina niinkään teoksesta. Koin jopa Thomas Kuhnin (k. 1996) teoksen Tieteellisten vallankumousten rakenne "hengelliseksi".

Tärkeä teos on ollut Hermann Hessen (k. 1962) Siddharta-kirja. Merkittäväksi sen tekee se, että kirjan antoi minulle isäni. Hän on antanut minulle kaksi kirjaa elämäni aikana ja toinen niistä on tämä. Omistuskirjoitus oli hyvin henkilökohtainen ja kirja oli osa käymäämme keskustelua elämästä. Lukuisat olivat ne tuntikausia kestäneet kävelyt joilla keskustelimme ties mistä.

Kirjassa on paljon puhuttelevaa, mutta mieleeni on jäänyt Siddhartan henkilökohtainen jano. Kyse ei tietenkään ole tavallisesta janosta, vaan hengellisestä janosta. Itse pidin aina Siddhartan saamasta neuvosta olla sotkeutumatta "mielipiteitten ohdakkeisiin" ja vain etsiä totuutta. Olen lukenut kirjan uudestaan monessa elämänvaiheessa. Aina se antaa jotain ja kooltaan se ei koskaan uuvuta. Ainakin ruotsinkielinen käännös on myös sujuva ja puhutteleva.

Fjodor Dostojevski (k. 1881) kuuluu suosikkeihini. Erityisesti minua on puhutellut Rikos ja rangaistus -kirja. Lukukertoja on jo kertynyt monta. Idiootti-kirja on hyvä, muttei ole saanut samanlaista vastakaikua minussa. Karamazovin veljekset -kirjaa olen jo kolmesti yrittänyt lukea mutta se on aina jäänyt kesken. Ehkäpä joku päivä saan senkin luettua.

Raskolnikov, Rikos ja rangaistus -elokuva
©Kinopoisk.ru

Rikos ja rangaistus -kirja on minulle tärkeä kirja, ehkä jopa tärkein. Dostojevski on "ortodoksisuuden epävirallinen käyntikortti modernissa maailmassa", kuten munkkidiakoni Serafim Seppälä (s. 1970) on asian ilmaissut. Hän on myös kirjoittanut: "Dostojevksin ortodoksisuus ei ole ainoastaan viitekehys, 'taustalla näkyviä sipulikupoleita', vaan hänen teologiset näkökulmansa ... ovat perusluonteeltaan hyvin syvällisessä mielessä ortodoksisia."

Raskolnikov nimen taustalla on raskol-sana, joka tarkoittaa hajaannusta tai lahkolaisuutta. Nimi viittaa irrallisuuteen ja pohjattomaan yksinäisyyteen. Samalla Raskolnikovin eristäytyneisyys ei ole lopullinen, vaan murtuu. Murroksen välikappaleena on toinen ihminen. Kirjan Sonja on Kristuksen kaltainen hahmo, joka tavoittaa Raskolnikovin syvimmät syvyydet.

Teologian saralla olen lukenut paljon. Suosikkeja on paljon. Mainittakoon muutama "teologisen selkäydintuntuman" antanut teos: Vladimir Losskin (k. 1958) Essai sur la théologie de l'Église d'Orient -teos ja John Meyendorffin (k. 1992) Byzantine Theology- ja Christ in Eastern Christian Thought -kirjat. Onhan niitä muitakin, mutta nämä antoivat opiskeluaikana "avaimet" ymmärtää. Niitä ja monia muita kiitän "teologisen selkäydintuntuman" antamisesta.

Viime aikana olen lukenut paljon nykyisen paavi Benedictus XVI (s. 1927) kirjoja. Ylivoimainen suosikkini on hänen 1960-luvulla kirjoittama kirjansa Einführung in das Christentum. Tämä johdatus kristinuskoon, pohjanaan apostolinen uskontunnustus, on loistava. Kirja ei ole helppo, mutta saksalaisen kardinaalin teksti on aivan lumoavaa.

Ratzinger, vuonna 1977

Puheet Joseph Ratzingerin, nykyisen paavin, umpimielisyydestä ovat ihan höpsismiä. Luonnehdinnat kertovat enemmän niiden sanojasta ja tämän omasta ahdasmielisyydestä, kuin Ratzingerista. Hänen kirjansa Glaube - Wahrheit - Toleranz: Das Christentum und die Weltreligionen on hieno puheenvuoro totuuden etsinnän puolesta. Sen vierellä moni nykyajattelija muodikkaine latteuksineen ja älyllisen ajattelun pinnallisuudella ja epärehellisyydellä on juuri se suurin kapeakatseinen kiihkoilija.

Ortodoksisestikin Ratzinger on antoisaa ja suositeltavaa. Moskovan ja koko Venjän nykyinen patriarkka Kirill kirjoitti esipuheen Einführung in das Christentum -kirjan venäjänkieliseen käännökseen.


15. kesäkuuta 2012

Papilta kysyttyä 7

Miksi ristissä on poikkipuu? Epäilys? Mielialalääkkeet?

Miksi ristissä on poikkipuu?

Kyse on varmaan niin sanotusta venäläisestä tai slaavilaisesta rististä. Sitä kutsutaan usein virheellisesti ortodoksiseksi ristiksi. Syy tähän väärinymmärrykseen on varmaankin ristinmallin yleisyys ortodoksisessa kirkossa.

Ortodoksisessa kirkossa on käytössä monenlaisia ristimalleja. Esimerkiksi latinalainen ja kreikkalainen. Yhdistävää näille kaikille on kristillisyys. Joskus ylösalaisin käytettävää ristiä pidetään jotenkin kapinallisena kristinuskolle. Itse asiassa kyseessä on Pietarin risti, sillä hänet ristiinnaulittiin ylösalasin.

©GrabCAD

Aiheeseen. Venäläisessä ristissä on kaksi poikkipuuta, joita ei ole Suomessa tavallisesti esiintyvässä latinalaisessa ristimallissa. En mene tässä ristimallin historialliseen taustaan, vaan kerron vain miten ne ymmärretään tänään.

Ylempi poikkipuu kuvaa kohtaa johon Kristuksen syytekirjoitus ristiinnaulitsemisen yhteydessä kiinnitettiin. Kyseessä oli teksti: Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kunigas. Se oli kirjoitettu kolmella kielellä (heprea, latina ja kreikka). Usein ristissä on syytteen sijasta teksti: Kunnian Kuningas.

Alempi poikkipuu kuvaa jalkapuuta. Kyse on poikkipuusta tai -tuesta, johon Kristuksen jalat kiinnitettiin. Tässä on syytä hieman avata taidehistoriaa. Lännen ristimalleissa - krusifikseissa - kuvataan Kristuksen jalat yhdellä naulalla lävistettyinä. Jalat ovat siis päällekkäin. Idässä sen sijaan jalat ovat erillään ja omine nauloineen. Itäinen kuvaamistapa selittää hyvin, miksi poikkipuu kuvataan ristiin.

Poikkipuun vinous ihmetyttää monia. Yleinen selitys on viittaus kahteen ristiinnaulittuun ryöväriin. Yksi katui ja toinen pilkkasi. Yhdelle tuli ikävämpi kohtalo, sen sijaan toiselle Kristus lausui: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa." (Luuk. 23:43) Häntä kutsutaankin viisaaksi ryöväriksi.

Epäilys?

Rehellinen kysymys. Harva ei koskaan joutuisi tekemisiin epäilyksen kanssa.

Usko ei ole on/off -kysymys. Eihän ihminen ole pesukone, vaan juuri ihminen kaikkinensa. Konetta voi ohjelmoida vaikka mihin, muttei ihmistä. Ortodoksinen kirkko laulaa uskosta kauniisti apostoli Tuomaan sunnuntaina, Tuomaan epäuskoista uskoa ja uskovaa epäuskoa ylistetään.

Raamattukin tuntee uskon moninaiset muodot. Joku on "uskossaan heikko" (Room. 14:1) tai "vähäuskoinen" (Matt. 14:31). Jälkimmäinen luonnehdinta on itse apostoli Pietarista. Toiset ovat taas "hitaita ... uskomaan" (Luuk. 24:35). Uskon "asteita" on siis monia. On uskovia, mutta toisaalta myös "vastakääntyneitä" (1. Tim. 3:6), jollain usko "kasvaa kasvamistaan" (2. Tess. 1:3). Esimerkkejä löytyy lukuisia. Monien rukouksen aiheena on pyyntö ettei "usko sammuisi" (Luuk. 22:32).

Pappi Pavel Florenski (k. 1937) kävelemässä Bulgakovin kanssa.
Kuvassa korostuu uskon valkeus ja jumalattomuuden pimeys.
Mihail Nesterovin (k. 1942) maalaus.
©Wikipedia

Ortodoksipappi Sergei Bulgakovin (k. 1944) kertomus tiestä joka johtaa uskon kautta ateismiin ja sitten takaisin uskoon on mielenkiintoinen. Sergei syntyi pappisperheeseen. Isä oli hautausmaan pappina. Perheen taakkana oli masennus ja alkoholi. Se veikin Sergein isän ja veljen hautaan. Äiti kärsi masennuksesta. Sergei ryhtyi opiskelemaan pappisseminaarissa, todennäköisesti enemmänkin velvollisuudesta, kuin omasta halustaan. Sergei menetti uskonsa kokonaan. Hän totesi, että uskon" runous" kuihtui hänestä pappisseminaarin  "proosan" vuoksi. Hän luopui uskosta, "edes itse sitä huomaamatta", kuten hän asian myöhemmin  ilmaisi. Hän ryhtyi opiskelemaan taloustiedettä. Hän oli jo silloin ateisti ja innokas uusien aatteiden kannattaja. Monet vuodet kuluivat tässä "hengellisessä barbarismissa", kuten hän itse sitä luonnehti.

Vuosien jälkeen Venäjän maan avaran luonnon keskellä, Kaukasuksen vuoret kaukaisuudessa jylhänä, hän katsoi ympärilleen ja ajatteli sielu järkkyen: "Jospa silti?" Tie uskoon ei kuitenkaan ollut "ruusuinen". Vähitellen ja pikkuhiljaa hän löysi tien uskoon. Yksi kristinuskon perusasiosta ilmenee tässä. Usko on salaisuus, eikä sitä saa laskelmoiden tai jonkun kaavan mukaan. Ihmisen vapaus on aina mukana, eräs kirkkoisä totesikin, että Jumala pyrkii "vakuuttamaan, eikä pakottamaan".

Merkittävä tapahtuma tiellä takaisin uskoon oli käynti eräässä luostarissa. Sergei lähti kesken iltajumalanpalveluksen pois. Hän oli syvästi murheissaan. Hän vaelsi päämäärättömästi ja "vahingossa" löysi tiensä erään munkkivanhuksen luokse. Vanhukselle hän kertoi kaiken juurta jaksaen. Kaiken jälkeen vanhus sanoi: "Ihmisen kaikki synnit ovat kuin tippa vettä Jumalan rakkauden valtameressä." Seuraavana aamuna Sergei osallistui Kristuksen ruumista ja verestä ehtoollisessa.

Sergein uskoa koeteltiin hänen elämänsä aikana useasti. Koetukset eivät horjuttaneet sitä. Sergein oma neljävuotias poika kuoli tuskallisesti sairauteen vuonna 1909. Sergei ja hänen perheensä karkotettiin aikanaan Neuvostoliitosta. Sergei itse kuoli syöpään. Uskon valo valaisi kuitenkin hänen elämänsä. Pojan kuolinvuoteella Sergei kertoi kohdanneensa kauheimman tuskan, mutta "Jumalan läsnäolo on käsinkosketeltava ja ihmeellinen".

Mielialalääkkeet?

Olen pappi, en ole lääkäri. Minulla ei siis ole pätevyyttä päättä tai neuvoa kenenkään lääkityksen suhteen. Pari ajatusta mielialalääkkeistä.

Mielialalääkkeitä syö yllättävän moni. Kyseessä voivat olla lyhyemmät jaksot tai pidemmät. Ehkä joku syö niitä koko elämänsä. Syyt syömiseen ovat monenlaiset ja parhaiten niistä saa tietoa terveydenhoitoalan ammattilaisilta.

Jos voi syödä särkylääkkeitä särkyyn, tai allergialääkkettä allergiaan, niin miksi hävetä mielialalääkkeitten syömistä "sisäiseen" särkyyn. Jos joku kärsii unettomuudesta, niin miksi ei osana asian hoitoa voisi syödä unta turvaavia lääkkeitä. Itse olen usein ihmetellyt mielialalääkkeitten ympärillä olevaa ihmeellistä häpeää. Muita pillereitä ja lisäravinteita kylläkin syödään kourakaupalla.

©Wikipedia

Lääkkeistä saa tukea ja apua esimerksiksi surussa, masennuksessa tai muussa kriisissä. Ne ovat siis välineitä. Lääkkeet eivät ole lopullinen ratkaisu, vaan väline kokonaisvaltaisessa parantumisessa. Itse vierastan monen tokaisuja, että masennus hoituisi reippaalla lenkillä raittiissa ilmassa. Toki mielenterveys liittyy muuhun terveyteen, muttei masennusta ja muuta vakavaa sairautta hoideta yksin reipastelulla tai hetken levolla. Hoito on kokonaisvaltaista ja mahdollisesti lääkkeet ovat yksi osa sitä.

Olisi hyvä muistaa, että lääkkeitä on nykyään paljon ja varmaankin tuotekehitystä ja tutkimusta tehdään jatkuvasti. Mielialalääkkeet eivät ole joku yhden kahden pillerivalikoima hulluille ja täysin hulluille. Asiaa voi varmaan verrata vaikkapa ihan tavallisiin särkylääkkeisiin. Niissäkin on lukuisia merkkejä, vaikuttavia aineita, määriä ja muotoja.

Ehkäpä ortodoksipapin anti keskusteluun lääkkeistä liittyy juuri niiden näkemistä osana kokonaisvaltaista hoitoa. Ortodoksinen kirkko korostaa ihmisen kokonaisuutta. Koko ihmistä hoidetaan, eikä vain ja ainoastaan osaa hänestä. Liian usein keskitytään vain sairauden hoitoon ja itse sairastava ihminen jää taustalle.


Papilta kysytään kaikenlaista. Olen yrittänyt vastata kysymyksiin kykyjeni mukaan. Muita Papilta kysyttyä -blogikirjoituksia täällä.


7. kesäkuuta 2012

Papilta kysyttyä 6

Miksi jumalanpalveluksissa rukoillaan? Arkku avoinna? Miksi ortodoksit palvovat ikoneita? Valokuvaus ortodoksisessa kirkossa?

Miksi jumalanpalveluksissa rukoillaan?

Hieman erikoinen kysymys. Hyvä kysymys silti, sillä se vie uskon perusasioiden äärelle.

Jumalanpalveluksissa rukoillaan, mitäs muuta siellä tehtäisiin. Ei niin, että Jumala tarvitsisi rukoustamme, vaan me tarvitsemme. Eräs kirkkoisä kuvasi tätä asiaa seuraavasti. Jumala on kuin kallio meressä. Ihminen istuu veneessä, joka on etäällä, mutta köydellä kiinni kalliossa. Narusta vedettäessä vene liikkuu kohti kalliota, mutta kallio ei liiku kohti venettä. Ehkä hieman kömpelö vertaus, mutta näin hän sen ilmaisi.

Metropoliitta Ilarion
©Неофит

Pyhäköt ja jumalanpalvelukset ovat rukousta varten. Monessa ortodoksisessa pyhäkössä on "sipulikupolit". Kyse on liekeistä, eikä niinkään sipuleista. Liekkikupolit viestittävät, että tämä on rukouksen paikka. Ne kutsuvat palavaan rukoukseen.

Tämä levoton ja ahdistunut maailma tarvitse juuri rukouksen paikkoja. On lohdullista tietää, että joka hetki jossakinpäin maailmaa rukoillaan ja toimitetaan jumalanpalveluksia. Ne ylläpitävät maailmaa.

Metropoliitta Ilarion Alfejev (s. 1966) on kirjoittanut pienessä Rukouksesta-kirjasessaan seuraavasti:
"'Miksi pitää rukoilla, pyytää Jumalalta jotakin, jos kerran Jumala muutenkin tietää mitä me tarvitsemme?' Tähän vastaisin seuraavalla tavalla. Me emme rukoile siksi, että voisimme pyytää jotain Jumalalta. Toki joissain tapauksissa me pyydämme häneltä konkreettista apua erilaisiin maallisiin olosuhteisiin, mutta se ei saa olla rukouksen tärkein sisältö. Jumala ei voi olla vain 'avun antaja' maallisissa asioissamme. Rukouksen tärkeimmän sisällön on aina oltava Jumalan läsnäoloon pysähtyminen - itse kohtaaminen hänen kanssaan. Tarvitsemme rukousta, jotta voisimme olla Jumalan kanssa, tuntea hänen läsnäolonsa. Emme kuitenkaan aina kohtaa Jumalaa rukouksessamme. Emmehän me aina edes onnistu kohtaamaan toista ihmistä. Emme kykene pääsemään syvälle ja läpäisemään niitä erilaisia esteitä, joita olemme rakentaneet ympärillemme. Näin kohtaamisemme jäävät turhan usein pintapuolisiksi. Samoin käy myös rukouksessa... Erään keskiaikaisen läntisen teologin sanojen mukaan: 'Jumala on aina vierellämme, mutta me olemme kaukana hänestä. Jumala kuulee meitä aina, mutta me emme kuule häntä. Jumala on aina sisällämme, mutta me olemme ulkopuolella. Jumala on meissä kuin kotonaan, mutta hän on meille vieras.' Muistakaamme tämä, kun valmistaudumme rukoukseen. Muistakaamme että joka kerta noustessamme rukoukseen me kohtaamme elävän Jumalan."


Arkku avoinna?

Ortodoksisessa hautauspalveluksessa arkku on avoinna. Tämä on perinteinen tapa. Se on myös sopusoinnussa uskon ja itse toimituksen sisällön kanssa.

Hautajaisissa ollaan saattamassa kuolonuneen poisnukkunnutta vainajaa viimeiselle maalliselle matkalleen. Hän on viimeisen kerran jumalanpalveluksessa, viimeisellä kirkkomatkallaan, lähdössä "oikeamielisen Tuomarin eteen". Näin kirkkoveisussa lauletaan:
"Ystävät, omaiset ja tuntemani, nähdessänne minut tässä äänettömänä ja hengettömänä, itkekää minua kaikki, sillä eilisenä päivänä puhuin kanssanne ja yhtäkkiä kohtasi minut kuoleman kauhistuttava hetki. Mutta tulkaa kaikki, jotka minua kaipaatte, ja jättäkää minulle jäähyväiset, sillä en enää vaella enkä keskustele kanssanne. Minä lähden oikeamielisen Tuomarin eteen; siellä orja ja herra ovat yhdessä, kuningas ja sotamies, rikas ja köyhä saman arvoisina. Kukin saa tekojensa mukaan kunnian tai häpeän. Pyydän ja anon kaikkia lakkaamatta rukoilemaan puolestani Kristusta Jumalaa, että minä en joutuisi syntieni vuoksi vaivaan, vaan että hän saattaisi minut elämän valkeuteen."
Ortodoksisissa hautajaisissa korostuu vainaja, eikä kuten luterilaisuudessa, usein ajatellaan, hänen omaisensa. Hautajaiset toimitetaan ensisijaisesti vainajalle, ei omaisille. Vaikka kaikki omaiset olisivat ei-ortodokseja ja vainaja ainut ortodoksi, niin ortodoksisin menoin mennään. Kyseessähän on hänen hautajaisensa.

Hautajaiset
©Reuters

Ei omaisia tietenkään unohdeta, mutta he eivät ole päähenkilöitä tässä tapahtumassa. Vainajaa ei suljeta arkun kannen alle piiloon, sanoohan kirkkoveisukin "nähdessänne minut tässä". Ollaan siis kasvokkain rakkaan kanssa ja jätetään jäähyväiset hänelle hautajaisissa.

Ajoittain pappi joutuu käymään omaisten kanssa keskustelua avoimesta arkusta. Jotkut vierastavat sitä hyvinkin paljon. Toki ymmärrän osittain haluttomuuden ja jopa pelon, onhan kyseessä aika harvinainen tapa nykypäivän Suomessa. Samalla kuitenkin kannustaisin toimimaan perinteisellä tavalla. Mahdollinen vaihtoehto on avoin arkku, mutta kasvoliina jää peittämään kasvot (halukkaat voivat raottaa sitä ja olla kasvokkain vainajan kanssa). Mahdollisen päätöksen kokonaan suljetusta arkusta, vain hyvin perusteluin, tekee pappi - ei kukaan muu.

Olen pohtinut avointa arkku aihetta Avoin arkku -kirjoituksessani. Ehkä siitä saa ajateltavaa ja rohkaisua.

Miksi ortodoksit palvovat ikoneita?

Ortodoksit eivät palvo ikoneita. Ikoneita kunnioitetaan ja yksin Jumalalle kuuluu palvota. Jos väitetään toisin, se tehdään joko tietämättömyydestä tai sitten tietoisesti vääristellen. Aihe on monen panettelijan suosikki.

Ulkopuolisen silmin ikonien suutelu, kumartaminen niiden edessä ja muu arvossa pitäminen saattaa näyttäytyä liiallisena. Kyse on kuitenkin juuri kunnioituksesta, ei palvonnasta.

Asiaa voi verrata Raamattuun esineenä. Siitä pidetään huoli, ei laiteta maahan, ei heitetä roskiin, pidetään puhtaana ja muutenkin arvossa. Ehkä joku jopa suutelee Raamattua tai kumartaa päänsä sen edessä. Ei tässäkään ole kyse palvonnasta, vaan syvästä kunnioituksesta ja arvonannosta.

Apostoli Andreas

Kunnioittamalla ikonia kunnioitetaan siihen kuvattua henkilöä tai tapahtumaa. Annan hieman arkisen esimerkin. Nyt on kyse pilkasta. Itse hämmästelen usein töhrittyjä vaalimainoksia kaupungilla. Yhdelle ehdokkaalle on piirretty viikset tai toisen koko mainos on lyöty palasiksi. Usein pilkan kohteeksi joutuneet vaalimainokset ovat tietyn puolueen tai ehdokkaan. Pilkka on osoitettu henkilölle tai puolueelle, ei pahvia, liimaa ja paperia kohtaan, vaan juuri henkilöön tai puolueseen.

Ikoneissa on kyse vastaavasta ajattelutavasta, mutta positiivisella tavalla. Kunnioittamalla ikonia kunnioitetaan siihen kuvattua, ei siihen käytettyä puuta, väriä tai vaikkapa kultaa. Ehkä vertaus on hieman ontuva, mutta toivottavasti ajatus selvisi.

Valokuvaus ortodoksisessa kirkossa?

Valokuvaaminen on sallittu. Toki, se on tehtävä kunnioittavasti ja asiallisesti. Aina on parempi pyytää lupa, "siunaus" asialle. Pari huomiota silti.

Jumalanpalveluksissa ei kuvata. Jos se tapahtuu, se tehdään luvalla. Luvan antaa toimittava pappi tai hänen esimiehensä. Kukaan ei noin vain voi tulla jumalanpalvelukseen ja ryhtyä kuvaamaan. Toimitukset ovatkin jo hieman eri asia. Esimerkiksi kasteessa, häissä tai hautajaisissa kuvaaminen on lähtökohtaisesti sallittu. Suosittelisin kuitenkin yhden tai kahden "virallisen" kuvaajan valitsemista. Jotkut palkkaavat amattikuvaajan, joka hoitaa kaiken kuvaamisen. Hän tai he ottavat kuvat ja jakavat sitten muiden kanssa kuvaamansa (digiaikana lähes mitä vain on mahdollista). Vaikka siis monella on oma kamera tai kameralla varustettu puhelin, niin kaikkien ei tarvitse kuvata. Neuvoa miten ja missä kuvata kannattaa kysyä toimittavalta papilta.

Valokuvaamiseen liittyy vielä hengellinen haaste, peräti ongelma. Kuvaajasta tulee helposti tarkkailija ja jopa "ulkopuolinen". Tapahtuman "ikuistaminen" valokuvaan ei saisi johtaa siihen, ettei itse muista edes olleen osallistumassa tapahtumaan. Asian on kiteyttänyt hyvin rovasti Rauno Pietarinen (s. 1956):
"Toimituksissa on yleensä useita valokuvaavia ihmisiä. Tuntuu, että kuvaajia on nykyisin sama määrä kuin vaikkapa kasteeseen osallistujia. Toki kamera ja kuvaaminen on arkipäiväistynyt, mutta silti arvelen, että toimitustemme kuvaaminen on näppärä keino erottaa itsensä ulkopuolelle tuota erikoista tapahtumaa. Kuvaajahan ei osallistu, koska hän 'vain' kuvaa. Jos ja kun kaikki pyhä siirtyy kokemusmaailmamme ulkopuolelle, on siihen vaikea suhtautua mitenkään. Silloin pakotieksi kelpaa vaikkapa valokuvaaminen."


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.


1. kesäkuuta 2012

GULAG-ajatuksia

"Kaikille joiden elämä ei riittänyt tästä kertomiseen. Ja antakoot he minulle anteeksi sen, että minä en nähnyt kaikkea, en painannut mieleen kaikkea enkä oivaltanut kaikkea."
Tuhansia ja miljoonia uhreja. Kärsimystä kärsimyksen perään. Venäläisen nobelkirjailijan Aleksandr Solženitsynin (k. 2008) GULAG - Vankileirien saaristo -kirja on ollut viime aikoina ainoana lukemisenani. Tuhansia sivuja olen lukenut, mutta tässä pitkässä kirjassa raskainta ei ole sivumäärä, vaan sisältö. En ole vielä lukenut koko kirjaa mutta rohkenen tässä vaiheessa jo hieman pohtia sen sisältöä.

Aion keskittyä käsittelemään pääosin pahuutta. Aihe on vaikea, mutta aina ajankohtainen. Ei kuitenkaan niin, että minulla olisi vastaus pahuuden ongelmaan. Totesihan yksi suurista kirkkoisistä: "Minä en pysty tunkeutumaan tämän kysymyksen syvyyksiin ja tunnustan, että se ylittää voimani."

Klassinen lainaus Solženitsynin teoksesta on: "Hyvän ja pahan viiva halkoo jokaisen ihmisen sydäntä." Lause liittyy pohdintaan kuinka "hyvästä pahaan on vain yksi horjahdus... Ja siis myös pahasta hyvään." Lainauksen luku käsittelee vankileirien "pyöveleitä". Solženitsyn pohtikin olisiko hän itse ollut pahantekijä, jos hän olisi syksyllä vuonna 1938 ottanut vastaan tarjouksen liittyä NKVD:n koulutusohjelmaan. "Jos asia olisi niin yksinkertainen! - että jossakin on mustia ihmisiä, jotka pahoin aikein puuhaavat pimeitä asioita, ja että on vain eroteltava heidät muista ja hävitettävä, mutta hyvän ja pahan toisistaan erottava viiva halkoo jokaisen ihmisen sydäntä..."

Schmemann ja Solženitsyn
Ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) pohtii eräässä kirjoituksessaan kirjan taiteellisen tutkimuksen kokeilu -alaotsikkoa. Alaotsikko "ei ollut minkään nykymaailman teoreettisen tai akateemisen mietiskelyn hedelmä", vaan se syntyi "osallistumalla täysin vankileirisaaristoon todellisuuteen".

Pyrkimys ei ole vain kerätä tietoa ja kertoa siitä, vaikka tämäkin on tärkeää. Tavoitteena on myös ymmärtää. Tämä pyrkimys selittää taiteellisen tutkimuksen kokeilu -alaotsikon. Arkinen huomio on, että suomalaisissa kirjakaupoissa on ollut vaihtelevuutta siinä, mihin luokkaan tämä kirja luokitellaan. Jossain se on elämänkerta, toisaalla historiallinen teos ja varmaankin jossakin kolmannessa kaunokirjallisuutta. Schmemann pohtii pitkällisesti erikoista alaotsikkoa muun muassa näin:
"Tutkimuksen ja taiteen epäonnistuminen... Se mikä saa tutkimuksen epäonnistumaan on juuri sen ero taiteesta - voimasta muuttaa tieto elämäksi ja kokemukseksi ja totuus koko totuudeksi. Se joka loppujen lopuksi saa taiteen epäonnistumaan on tutkimuksen hylkääminen ja siten kuuliaisuus totuudelle ja todellisuuden aito kohtaaminen. Tämän kahtalaisen eron... Solženitsyn pyrkii alaotsikollaan kiistämään ja haastamaan, sekä ylittämään edellämainitun eron taiteellisessa tutkimuksessaan... Ei historiallinen, ei poliittinen, eikä aatteellinen vaan taiteellinen. Se tarkoittaa, että hän lähestyi sitä taiteilijana. Tämä viittaa siihen, ettei kirjan aiheena ole yksin tosiasiat... vaan myös tietty hengellinen näkökulma minkä valossa kirjailija näkee tosiasiat ja kuvailee niitä... Vankileirien todellisuuden taustalla oli radikaali ihmisen kaventaminen abstraktien ajatusten vuoksi, ideologian nimissä. Solženitsyn ei tarjoa toista ideologiaa vääräksi todetun tilalle sillä hän ei liiku aatteiden ja käsitteiden tasolla. Hän kuvaa, vain niin kuin taiteilija kykenee, mitä tapahtuu ihmiselle, maailmalle ja elämälle, kun ne kavennetaan ideologiaksi."
Kirja kuvaa paljon pahaa, kärsimystä ja murhetta. Samalla kirjassa kulkee, vähän kuin rivien välissä tai toisinaan avoimesti, Solženitsynin oma kertomus. Kyse on hänen heräämisestään. Hän avaa silmänsä ja näkee maailman, elämän ja itsensä kokonaisena. Tämä murtuminen tapahtui juuri vankina "punaisessa lihamyllyssä". Schmemann luonnehtii kirjaa seuraavasti:
"GULAG on tosiaan hengellinen kirja, siis kirja hengellisellä viestillä. En kutsu sitä 'uskonnolliseksi', sillä nykyajan käsitteistössämme tämä tarkoittaisi, että Solženitsyn puhuisi Jumalasta, kirkosta, opista ja jumalanpalveluksista. Tätä hän ei tee. Kirja paljastaa ja välittää näyn maailmasta, jota ei voi 'kaventaa' aineeksi ja taloudeksi... Jokaisena hetkenä ja jokaisessa paikassa on aina mahdollista vetää pystysuoraan viivan ja elää siitä mikä on ylhäällä, eikä alhaalla..."
Paksusta kirjasta voisi poimia vaikka mitä esiintuotavaksi. Esimerksi otan samalla sekä surullisen että huvittavan tekstikappaleen.
"Käynnissä on paikallinen puoluekonferenssi (Moskovan alueella). Sitä johtaa aluekomitean uusi sihteeri äskettäin istumaan pannun sijasta. Konferenssin lopulla hyväksytään uskollisuuden vakuutus toveri Stalinille. Kaikki tietenkin nousevat (aivan samoin kuin konferenssin aikana kaikki olivat pompanneet seisomaan joka kerta kun hänen nimensä mainittiin). Pienessä salissa pauhaavat 'myrskyisät suosionosoitukset, jotka laajenevat kunnianosoitukseksi'. Kolme minuuttia, neljä minuuttia, viisi minuuttia ne jatkuvat myrskyisinä ja aina vain laajenevat kunnianosoituksiksi. Kämmeniin koskee jo. Kohotetut kädet alkavat jo puutua. Vanhemmat henkilöt hengästyvät jo. Tilanne tuntuu jo sietämättömän typerältä niistäkin, jotka jumaloivat Stalinia vilpittömästi. Mutta: kuka uskaltaa lopettaa ensimmäisenä? Tämän voisi tehdä aluekomitean sihteeri, joka seisoo puhujakorokkeella ja joka juuri luki viestin. Mutta hän on uusi mies, hän on vangitun edeltäjänsä paikalla, hän pelkää! Salissahan seisoo taputtamassa myös NKVD:n miehiä jotka tarkkaavat, kuka lopettaa ensimmäisenä! ... Ja nimettömässä pienessä salissa johtajan tietämättä suosionosoitukset jatkuvat kuusi minuuttia! seitsemän minuuttia! kahdeksan minuuttia! He ovat hukassa! He ovat tuhon omat! He eivät enää voi lopettaa, ennen kuin kaatuvat sydänhalvaukseen lyöminä! Salin perällä tungoksessa voi edes pinnata vähän, taputtaa harvemmin eikä niin kiivaasti, niin raivoisasti, - mutta entä korokkeella, kaiken kansan näkyvillä?! Paikallisen paperitehtaan johtaja, itsenäinen voimakas mies, seisoo puhemiehistön korokkeella ja tajuaa tilanteen valheellisuuden ja mahdottomuuden mutta taputtaa! - yhdeksän minuuttia! kymmenen! Hän katsoo surullisesti aluekomitean sihteeriin, mutta tämä ei uskalla lopettaa. Mieletöntä! Joukkohulluutta! Alueen johtajat katsovat toisiinsa heikko toivo mielessään, mutta riemun ilme kasvoillaan ja taputtavat kunnes kaatuvat, kunnes heitä aletaan kantaa paareilla ulos! Ja vielä silloinkaan jäljelle jääneet eivät horju! ... Ja yhdennellätoista minuutilla paperitehtaan johtaja palauttaa asiallisen ilmeen kasvoilleen ja istuutuu paikalleen puhemiehistön pöydän taakse. Ja ihme ja kumma! - minne kaikkosi yleinen hillitön sanoinkuvaamaton innostus? Kaikki lopettavat kerralla ja samalla läiskähdyksellä istuutuvat. He pelastuivat! Orava äkkäsi loikata pyörästä! Mutta juuri tällaisesta tunnistetaan itsenäiset ihmiset. Juuri näin heidät poistetaan. Paperitehtaan johtaja vangitaan samana yönä. Hänelle paiskataan helposti aivan muusta syystä kymmenen vuotta. Mutta 206:n (lopullisen kuulustelupöytäkirjan) allekirjoittamisen jälkeen tutkijaviranomainen muistuttaa hänelle: - Älkää milloinkaan lakatko ensimmäisenä taputtamasta!"
Poliisiyksikkö 101 toiminnassa.
Tunnen jonkun verran tutkimusta koskien toista maailmansotaa ja Natsi-Saksaa. Aikanaan oli suosittua ulkoistaa tapahtunut käsittämätön paha. Syyllinen ei ollut Saksan Wehrmacht-armeija, vaan SS-joukot. Eikä se ollut koko SS, vaan vain sen erikoisjoukkueet. Kansa ei tiennyt, vaan se oli vain nuo muut, jotka sen tekivät. Selitykset ovat lukuisia. Yhdysvaltalainen tutkija Christopher Browning (s. 1944) Ordinary Men - Reserve Police Battalion 101 and the Final Solution in Poland -teoksessan (1992) yritti osoittaa, tutkimalla yhtä Puolaan sijoitettua poliisiyksikkyöä, ettei pahantekijät olleet jotain poikkeuksellisia yksilöitä, vaan tavallisia miehiä. Tavalliset miehet tekivät, mitä käskettiin kuuliaisuudesta ja joukkopaineesta. Heille annettiin mahdollisuus kieltäytä teloittamasta juutalaisia, mutta murto-osa kieltäytyi. Katolinen pappi Anders Piltz (s. 1943) on kirjoittanut natsismista: "Sen happi ei ollut äärimmäisyys, vaan tavallisuus."

Moni vannoo koulutuksen, valistuksen ja sivistyksen nimeen. Humanismikin on kaunis sana. Ne tuovat paljon hyvää, mutteivät ne poista pahaa. Nimitys pimeä keskiaika kuuluisi paremminkin 1900-luvulle, kuin jonnekin vuosisatojen taakse. Moni saksalainen leirikomentaja oli sivistynyt ja lukenut. Monet olivat saaneet klassisen koulutuksen ja osasivat vaikkapa soittaa pianoa nelikätisesti tyttäriensä kanssa. Samaiset henkilöt joukkoteloittivat "ali-ihmisiä" huoletta. Yhdeksän vuotta latinaa ei auttanut uhreja.

Paljon on jäänyt sanomatta. Pahasta ja myös paholaisesta. Suuri ruotsalainen lehti ilmoitti vuonna 1908 paholaisen olevan olematon. Suurin osa 1900-lukua olikin vasta edessäpäin. Tämä sai jonkun kirjoittamaan lehteen kiitossähkeen: "Kiitos, toiminkin parhaiten tuntemattomana."

Kain ja Aabel.
Moni tuntee Raamatun alkusivut.  Ne kiistelyt ja väittelyt jotka näistä sivuista on käyty, ovat lukuisat. Usko ja tiede, maailman synty ja kehitys. Paljon tässä keskustelussa on hyvää, silloin kun se ei ole huutelua puolin ja toisin. Ehdotukseni on kuitenkin se, että ken haluaa, lukisi toistamiseen Raamatun ensimmäisiä lukuja. Nyt en tarkoita vain sivuja seitsemästä päivästä, Aadamista ja Eevasta, käärmeestä ja kielletystä hedelmästä. Lukekaa vielä enemmän. Siellä tulee Kain ja Aabel, Baabelin torni ja paljon muuta. Lukekaa aina Aabrahamin kutsumiseen saakka.

Lukekaa ilman turhia ennakkoa-ajatuksia. Lukekaa vaikka "kirjallisuutena". Lukekaa vaikka ääneen. Tai paremmin lukekaa se Solženitsynin hengessä taiteellisen tutkimuksen kokeiluna. Lukekaa se kertomuksena tosiasioista, mutta samalla paljon muusta.

Se kertoo maailman hyvyydestä, järjestyksestä, tarkoituksenmukaisuudesta, langenneisuudesta, synnistä, vapaudesta, vastuusta, pahuudesta, paholaisesta, valheesta ja paljon muusta - taistelusta ihmissydämessä.


Kirjailija Sofi Oksanen on kertonut, että GULAG-kirjan toisessa painokseessa löytyy taiteellisen tutkimuksen kokeilu -alaotsikko. Hän myös piti tätä blogikirjoitusta erinomaisena ja jatkoi sanoen "tärkeän teeman nostit esille, pahat teot hyvin harvoin tarvitsevat tekijöikseen poikkeusyksilöitä." (sähköposti 3.6.)