31. toukokuuta 2012

Pyhät kanssamme

Kaikkien pyhien sunnuntaina ortodoksinen kirkko juhlii yhteisesti kaikkia pyhiä. Juhla on myös niiden pyhien juhla, jotka ovat jääneet ihmisille tuntemattomiksi ja jotka yksin Jumala tuntee.

Kaikkien pyhien sunnuntai on ensimmäinen sunnuntai helluntain ja Pyhän Hengen päivän jälkeen. Kyseessä ei ole pelkkä sattuma, vaan se pyrkii osoittamaan, että kaikki pyhyys on pohjimmiltaan juuri helluntain hedelmää. Pyhä Henki kaikkina aikoina innoittaa ihmisiä elämään todeksi uskoaan, olkoon tilanne mikä tahansa. Kauniisti on 300-luvun kirkkoisä Gregorios Teologi (300-luku) todennut, että Pyhä Henki "puhaltaa missä tahtoo ja kuinka paljon tahtoo".

"Pyhä Henki työskentelee tarkoituksenmukaisesti jokaisen kanssa. Hän on läsnä keskellämme, hän katsoo jokaisen luonteenlaatua. Hän näkee jokaisen mietteen ja tajunnan, kaiken mitä sanomme, ajattelemme ja uskomme", opetti toinen 300-luvun kirkkoisä Kyrillos Jerusalemilainen.

Kyrillos Jerusalemilainen.

Juhlan evankeliumiteksti tuo esiin hyvin oleellisen seikan pyhyydestä. Edellytys pyhyydelle on nimenomaan varaukseton antautuminen Jumalalle, hänelle joka on Pyhä ja joka on kaiken pyhyyden lähde. Kristus asettaa kovan vaatimuksen paljaana eteemme.
"Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle. Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle." (Matt. 10:37-38)
Pyhien antautuminen Jumalan rakkauden haltuun on syy siihen, että he kykenivät myös rakastamaan kaikkia ihmisiä jumalankaltaisella rakkaudella. Pyhät ovat eläviä esimerkkejä siitä, miten rakkaus Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan yhdistyy lähes yhdeksi käskyksi. Rakastaen ja antaen itsensä ehdoitta, varauksetta ja uhrautuvasti Jumalalle, pyhät kykenivät myös rakastamaan ihmisiä ehdoitta, varauksetta ja uhrautuvasti - jumalallisella rakkaudella. Kristuksen opetuksen ydinkohtia onkin rakkauden kaksoiskäsky - rakasta Jumalaa koko sydämestäsi, koko sielustasi, ja mielestäsi ja koko voimallasi, ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Pyhät saattavat vaikuttaa monen silmissä melkein yli-ihmisiltä. Kertomukset heidän elämästään näyttäytyvät monelle kuin tuulahduksena toisesta maailmasta. Moni saattaa ajatella, että kyse on maailmasta, joka on vieras ”todelliselle” elämälle. Eräät saattavat ajatella, hieman kyynisesti, että nuohan ovat ”vain" ihanteita, eikä todellisuutta. Jo pinnallinen tutustuminen pyhien elämäkertoihin asettaa kyseenalaiseksi tällaiset ajatukset.

Ihmisten elämäkerrat osoittavat selvästi, ettei ihmisten elämä - edes pyhien - ole stereotyyppistä. Yksikään pyhä ei kulkenut samanlaista pyhyyden tietä, kenenkään elämät eivät ole olleet identtiset. Tosiasia on se, että ei ole kahta ihmistä, jotka olisivat tulleet Jumalan luo samaa polkua. Päämäärä on yhteinen, mutta tiet moninaiset.

Simeon Verhoturjelainen piti kalastamisesta.

Pyhät ovat siis eläviä esikuvia meille. Kun ortodoksinen kirkko tuo eteemme kaikki pyhät esimerkkeinä ja todistajina uskosta, se ei tarjoa meille heissä pyhyyden ”kaavoja” tai ”muotteja”, vaan eläviä esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat eläneet ihmiselämän iloineen ja murheineen. Hekin tekivät elämänvalintoja, unelmoivat, pettyivät, hymyilivät, itkivät ja tunsivat ihmiselämän suloisuuden ja surullisuuden.

Kosketuspintaa meidän ja pyhien välillä on siis olemassa. Oppikaamme heidän esimerkkinsä innoittamana tekemään elämämme vaikeidenkin valintojen keskellä Jumalalle mieluisia päätöksiä. Voimme lukea pyhien elämäkertoja ja löytää niistä opastusta omiin elämänvalintoihimme. Voimme pyytää pyhiä rukoilemaan Jumalaa puolestamme.

Pyhien esimerkin innoittamana oppikaamme rukoilemaan ja olemaan Jumalan läsnäolossa, koska nimenomaan rukous ja läheisyys Jumalan kanssa auttaa meitä löytämään oman tiemme Jumalan luo - olkoon elämäntilanteemme tai olosuhteemme minkälaiset tahansa.

Kaikki pyhät rukoilkaa Jumalaa meidän puolestamme.


Opetuspuhe on aikanaan ilmestynyt Ortodoksi.net:ssä. Se löytyy täältä.

28. toukokuuta 2012

Papilta kysyttyä 5

Lapset jumalanpalveluksissa? Muistelulappujen ja -kirjan täyttö? Pukeutumisesta jumalanpalveluksiin?

Lapset jumalanpalveluksissa?

Lapset ovat tietenkin tervetulleita jumalanpalveluksiin. Ortodoksisen kirkon jumalanpalvelukset ovat kaikkia varten. Lapset viihtyvät luonnostaan jumalanpalveluksissa.

Monessa seurakunnassa on säännöllisesti ohjattuja lasten kirkkokerhoja. Lapset tulevat liturgiaan sen puolessa välissä, voidakseen olla läsnä ja osallistuakseen ehtoollisesta. Toki lapsi saa olla jumalanpalveluksessa alusta saakka. Monelle lapsen vanhemmalle on kuitenkin mukava hetken saada "vain olla".

Jos lapsi on levoton ja äänekäs, se on aluksi otettava "pyhänä meluna" vastaan. Väittäisin, että yhteisön kypsyys mitataan usein suhtautumisessa lapsiin. Aikuisten on maltettava mielensä ja harjoitettava pitkää pinnaa. Jos lapsi on hyvin levoton, on se vanhempien tehtävä rauhoittaa häntä (esimerkiksi käymällä ulkona hetken, tutustumalla ikoneihin, avustaa tuohusten sammuttamisessa tai jotain muuta hyväksi koettua). Se on ensisijaisesti itseensä menemisen paikka, jos alati vain seuraa lapsen tekemisiä ja häiriintyy siitä. Ojentamisen oikeus on vain vanhemmilla, muiden ei kuulu ojentaa.

©Pravmir.ru

Lapsissa on jotain "pyhää" viattomuutta. Sydämen puhtautta ja eheyttä sanoisin. Pyhissä on tätä samaa "lasten kaltaisuutta" (vrt. Matt 19:14). Vauvat ja lapset menevät usein kirkkokansasta ensimmäisinä ehtoolliselle. Ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) on kiteyttänyt lasten eheyden seuraavasti:
Lapsi ei tunne vielä elämän jakaantumista menneeseen, nykyiseen ja tulevaan, tätä surullista kokemusta lopullisesti menetetystä ajasta. Lapsi elää täysin nykyhetkessä, hän on täysin läsnä siinä, olipa sitten kyse ilosta tai surusta. Hän on täynnä iloa, siksi puhutaan lapsennaurusta tai lapsenhymystä. Hän on täynnä murhetta tai epätoivoa, siksi puhutaan lapsenkyynelistä ja siksi hän itkee ja nauraa niin helposti ja hillittömästi. Lapsi on eheä sekä suhteessa aikaan että koko elämään, hän antautuu täysin kaikkeen. Hän ei suhtaudu maailmaan järkiperäisesti tai analyyttisesti. Hän ei ota vastaan sitä vain yhdellä aistilla, vaan koko olemuksellaan. Siksi maailma avautuu hänelle kaikissa ulottuvuuksissaan. Jos eläimet puhuvat lapselle tai puut kärsivät tai iloitsevat, aurinko hymyilee ja jos tyhjä tulitikkulaatikko voi muuttua autoksi, lentokoneeksi tai taloksi, se ei tarkoita, että lapsi olisi tyhmä tai kehittymätön. Lapselle on nimittäin annettu ja paljastettu ihmeellinen syvyyden ja kaiken kaikkeen liittymisen tunne. Lapsella on lahja yhdistyä täysin maailmaan ja elämään. Kasvaessamme me todellakin menetämme toivottomasti kaiken sen.


Muistelulappujen ja -kirjan täyttö?

Jumalanpalveluksissa rukoillaan elävien ja poisnukkuneiden puolesta. Tärkein on jumalallisessa liturgiassa tapahtuva muistelu. Toki on myös rukouspalveluksia ja vainajien muistopalveluksia.

Muistelua varten on kirkossa muistelulappuja nimiä varten. Muistelukirjan voi ostaa kotikäyttöön ja jumalanpalveluksiin tuotavaksi. Kirjanen säästää toistuvalta lappujen kirjoittelulta.

Lappuihin tai kirjaan merkitään muisteltavan etunimi. Ei sukunimeä, ikää, sukulaissuhdetta tai maallista titteliä. Ei siis tarvitse kirjoittaa "toimitusjohtaja isoisä Matti Meikäläinen" muisteltavien luetteloon. Pelkkä Matti riittää. Pappi rukouksissa taivuttaa nimen oikeaan muotoon - esimerkiksi Matille tai Matin. Kutsuma- tai hellittelynimeä ei merkitä. Se on siis Martti, eikä vaikkapa Masa.

Piispat, papit ja diakonit, sekä luostariväki merkitään arvonsa mukaisesti. Esimerkiksi arkkipiispa, rovasti, pappi, diakoni, nunna tai pappismunkki.

©Vesa Takala

Erinäisiä syitä muistelemiseen ei tarvitse kirjoittaa - esimerkiksi sairastava, kadonnut tai matkoilla. Toki, jos on kyseessä erityinen rukouspalvelus sairastavan, matkoille lähtevän tai kadonneen puolesta, niin nämä aiheet ovat esillä itse toimituksen rukouksissa. Ei kukaan kiellä kirjoittamasta syitä, mutta ne eivät ole tarpeen, sillä Jumala parhaiten tuntee "kaikkien iät ja nimet sekä jokaisen hänen äitinsä kohdusta asti. ... Sinä tunnet jokaisen ihmisen sekä tiedät hänen anomuksensa, kotinsa ja tarpeensa." (Basileios Suuren liturgiasta).

Pappina toivon, että nimet tekstattaisiin selkein kirjaimin. Esimerkiksi vainajien yleisinä muistopäivinä on hyvin hankalaa välillä tulkita sirolla kaunokirjoituksella kirjoitettuja nimiä tai hutaisten tehtyjä lappuja. Nimiä on sitä paitsi sadoittain.

Papilta voi aina kysyä neuvoa, jos jokin askarruttaa tai tarvitsee opastusta.



Pukeutumisesta jumalanpalveluksiin?

Ajat muuttuvat ja vaatteet niiden mukana. Ei ole helppoa antaa yleispätevää vastausta. Ortodoksinen kirkko on nähnyt niin monta vaatetta (ja myös aatetta) tulevan ja menevän vuosituhansien aikana.

Lähtökohtana on kunnioittava pukeutuminen. Pukeudutaan siis asianmukaisesti. Sehän on itsestään selvää, että eri tilainteisiin pukeudutaan eri tavalla. Jumalanpalveluksiin ei tulla kuin vaikkapa rannalle tai soramonttuun pukeutuneena.

Yleisohjeena sanoisi seuraavaa. Hartiat ja polvet on oltava peitettynä, tämä koskee sekä miehiä että naisia. Miehet - ja myös pojat - ottavat mahdollisen päähineensä päästä. Monessa maassa naiset ja tytöt peittävät päänsä kirkossa. Itse suosittelisin naisille pään peittämistä, sama koskee hametta, mutta tehköön kuinka itse haluaa. Miehet ja pojat ottavat ehdottomasti päähineensä päästä. En ota kantaa onko kengät juhlakengät vai lenkkarit. Enkä myöskään, onko paita kaulus- tai t-paita. Siistit farkut tai farkkuhame käy hyvin, ei kaikkien tarvitse suorissa housuissa tai vekkihameessa olla.

Olemme erilaisia. Pukeudumme eri tavoilla. Kaikilla on omat mieltymyksensä. Pukeutuminen jumalanpalveluksiin ei ole yhdenmukaistamista, sillä ei se ole pohjoiskorealainen sotilasparaati yhdenmukaisine univormuineen ja liikkeineen. Persoonallisuus saa tietenkin näkyä, mutta kuten monessa muussakin asiassa, on kunnioitettava toisia. Esimerksiksi t-paidassa ei voi lukea ihan mitä tahansa - kirosanoja tai muuta sopimatonta.

On myös huomiotava, että jumalanpalveluksia on sekä juhlavia että arkisempia, sekin saa näkyä pukeutumisiessa. Vuodenaika myös varmaankin vaikuttaa pukeutumiseen.

Yhteen asiaan aion ottaa voimakkaasti kantaa. Se liittyy huulipunaan ja -rasvoihin. Ikoneita ja muita pyhiä esineitä suudellaan paljon jumalanpalveluksissa. Ne kärsivät paljonkin huulipunasta ja -rasvoista. Ehtoolliselle tullaaan puhtain huulin, ilman huulipunaa ja -rasvaa (niitä voi jumalanpalveluksen jälkeen lisätä).

©Valamon konservointilaitos

Valamon konservointilaitoksen johtava konservaattori Riikka Köngäs on blogissaan todennut seuraavaa: "Oma lajinsa ovat vauriot, joiden kanssa ei oikein tiedä miten päin olisi... Nyt puhun huulipunista! Ikoneita suudellaan ahkerasti, ja jos voisin päättää, kieltäisin huulipunien käytön kirkossa tykkänään. Huulipunatahrojen poistaminen on ehkäpä ikävintä puuhaa mitä tiedän, sitäpaitsi usein vaikeaa, joskus jopa mahdotonta. Tahrat ikäänkuin syöpyvät lakkakerroksen läpi maalikerrokseen, vaurioittaen jopa siis värikerrosta."

Pienenä loppukevennyksenä pieni tarina. Eräs katedraalin kirkkoherra vaati papeiltaan ehdottomasti mustien kenkien pitämistä (kohtuullinen ja oikea vaatimus). Hän kuitenkin teki kerran poikkeuksen tästä vaatimuksesta. Henkilöllä oli punaiset kengät - ja hän oli paavi Johannes Paavali II (k. 2005).


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.


25. toukokuuta 2012

Papilta kysyttyä 4

Eutanasia? Ateistin osallistuminen jumalanpalvelukseen? Keskustellaanko ortodoksisesta opista?

Eutanasia?

Jumalanpalveluksissa rukoillaan "kristillistä, kivutonta, rauhallista" kuolemaa. Lähestyvä kuolema on ihmisen elämässä "merkittävä hengellinen vaihe". 

Ortodoksinen kirkko suhtautuu kielteisesti eutanasiaan. Tietenkin se ymmärtää että elämän loppuvaiheita on lukuisia ja moninaisia muodoltaan, mutta lyhyesti ilmaistuna, eutanasia ei ole vaihtoehto. Parisen huomiota.

©Getty Images

Eutanasian sijaan korostetaan saattohoitoa ja sielunhoitoa. Hoidon tullessa päätökseensä on siirryttävä kivun ja muiden oireiden lievittämiseen. Tilalle tulisi siis astua palliatiivinen tuki (anestesia, muu hoiva ja sosiaalinen sekä psykologinen apu) ja pastoraalinen hoiva (sielunhoito, sakramentit ja muut pyhät toimitukset).

Läsnä kuolevan luona on toivottavasti läheisiä ja muita ystäviä, eikä häntä jätetä yksin. Tällä pyritään arvokkaaseen ja kunnialliseen elämän loppuun. Potilas voi kokea maallisen elämänsä viimeiset ajat käännekohtana. Siihen liittyy elämänvaelluksensa pohtimista ja katumus. Se on mullistavaa myös läheisille.

Olisi toivottavaa, että kaikille parantumattomasti sairaille jotka lähestyvät kuoleman hetkeä tarjottaisiin saattohoitoa ja että omaiset saisivat ammattimaista tukea. On myös huomioitava että kaikista ikääntyvistä ja sairaista tulee pitää huolta jo kauan ennen kuolemaa.

Tšistjakov
©Blagovest-info.ru

Enemmän aiheesta voi lukea usealla taholla. Arkkipiispa Leo on Ortodoksinen kirkko ja eutanasia -kirjoituksessan ottanut kantaa asiaan. Nurmeksen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Andrei Verikov on pohtinut asiaa ja muuta Saattohoito ja arvokas kuolema ja Asiaa eutanasiasta -kirjoituksissaan.

Ajateltavaa saa myös pappi Georgi Tšistjakovin (k. 2007) Miksi Jumala salli kärsimyksen ja kuoleman? -kirjoituksesta.
Tänään kävin kolmen sairaan luona: Klaran, Andrjušan ja Valentinan. Kaikki kolme tekevät kuolemaa, vaikeaa ja tuskallista. Klara kastettiin vasta äskettäin, mutta voisi luulla että hän on koko ikänsä käynyt kirkossa – niin valoisa ja viisas hän on. Andrjuša on 25-vuotias, hänen poikansa on vuoden vanha. Andrein puolesta rukoilevat kymmenet, jos ei sadat – hankkivat lääkkeitä, kuljettavat sairaalan ja kodin väliä, keräävät rahaa hoitoja varten – mutta syöpä on levinnyt kaikkialle. Tämä päivä on ihan tavallinen päiväni.


Ateistin osallistuminen jumalanpalvelukseen?

Mielenkiintoinen kysymys. Myös monitasoinen. Pari ajatusta.

Ateisteja on monenlaisia. Nykyateistit varmaankin suhtautuvat eri tavoilla uskontoihin, jotkut ymmärtäväisemmin ja toiset hyvinkin vihamielisesti. Eräät ovat jonkinlaisessa propagandasodassa kaiken uskonnon kanssa. Toisaalta on ateisteja, jotka eivät tietenkään usko Jumalaan, mutta pitävät korkeassa arvossa Kristuksen opetuksia. Ateismin muotoja on paljon.

Itse asiaan, ateistin osallistumiseen jumalanpalvelukseen. Tervetuloa. Toki sana osallistuminen on hieman hankala, jos lähtökohtaisesti pitää jumalanpalvelusta teatterina tai hullutuksena. Ehkäpä tilanne ei ole tämä, kun kerran on kiinnostus osallistua jumalanpalvelukseen.

Avoimin mielin ja kunnioittaen. Katselijaksi ja seuraajaksi. Kevennykseksi on kerrottava, että kirkon ovella ei ole ateisti-hälytintä, joten mikään ei piippaa kynnyksen yli astuttaessa.

Aleksandr

Ihmisiä me olemme kaikki. Ihminen ei ole "saari", suljettuna lopullisesti uskoonsa tai epäuskoonsa. Ihminen on kyselijä ja etsijä, se on hänen osansa, jopa selkäranka on kysymysmerkin kaltainen. Olkoon vaikka kirjailija Aleksandr Solženitsynin (k. 2008) elämän tie on yksi esimerkki tästä. Venäläinen ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) puhui näin radiolähetyksessä Neuvostoliittoon:
Uskova ja ei-uskova - millaisia abstrakteja sanoja ne ovatkaan! Ikään kuin uskova uskoisi aina. Ikään kuin ei-uskova eläisi koko ajan epäuskossaan. Evankeliumissa sairaan lapsen isä heittäytyy Kristuksen eteen ja sanoo: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani!" (Mark. 9:24) ... Uskova todistaa uskostaan asiana, joka on itsestäänselvä. Ei-uskova todistaa yhtä suopeasti epäuskonsa totuudesta itsestään selvyytenä. Jos uskova on vain rehellinen itselleen, niin hän tietää, että elää liian usein kuin Jumalaa ei olisi. Niin usein hän elämän melun keskellä vaikuttaa menettävänsä uskonsa. Ei-uskova saattaa kaivata Jumalaa, valoa ja totuutta enemmän kuin uskova, itseensä tyytyväinen fariseus. Siksi kaikki uskoa ja epäuskoa koskevat kiistat ovat loppujen lopuksi niin tyhjiä ja tarpeettomia.


Keskustellaanko ortodoksisesta opista?

Tietenkin. Pitäähän ortodoksista uskoa ja elämää opettaa nykypäivänäkin. Kyse on hieman toisenlaisesta keskustelusta, kun ehkä usein ajatellaan.

Metropoliitta Ilarion Alfejev (s. 1966) on kirjoittanut, että ortodoksinen kirkko yrittää "vastata nykypäivän polttaviin kysymyksiin - nehän ovat usein aivan toisenlaisia kuin kysymykset, jotka askarruttivat 300-luvun ihmisiä". Tällöin on kuitenkin kyse keskustelusta, joka tapahtuu uskollisena uskolle ja sen elämälle. Samalla se tietenkin ottaa huomioon "nykyajan kristityn kokemukset", eikä ole "pelkkää varhaisten kirkkoisien opetusten toistamista". Tässä jännitteessä keskustelua käydään.

Metropoliitta Ilarion
©Pravsolavie.ru

Kyse on siis uskon esittämisestä ja kutsusta siihen aina uudestaan jokaisena aikana. Kyse ei kuitekaan ole huutoäänestyksestä tai gallupista. Olen usein ihmetellyt tahoja, jotka käsittelevät kristinuskon perusasioita jotenkin avoimina kysymyksinä. Monelle jää - tai ainakin minulle - hieman eriskummallinen kokemus tästä. Eikö tehtävänä ole opettaa, valistaa ja kannustaa - tehden sen toki keskustellen ja nykyajan kokemukset huomioiden - eikä tarjota mielipiteitä.

Tähän liittyy minulla eräs henkilökohtainen muisto. Opiskeluaikana minulle oli tärkeä erältä ohjaajavanhukselta saamani opetus. Hän korosti, ettei uskoa tarvitse keksiä alati uudelleen, kuten "pyörää". Usko on jo meille annettu. Haaste ei ole "keksimisessä", vaan uskonmukaisessa elämässä. Tehtäväksi luostarivierailun ajaksi hän sanoi: "Lue vuorisaarnaa, ei vain ylevänä opetuksena, vaan elettäväksi annettuna."

Minun tehtäväni ei ole keksiä uudelleen tai muuttaa uskoa, vaan antaa sen muuttaa minua. Se on jatkuvan katumuksen, kilvoituksen, nöyryyden ja oppimisen tie.


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.


17. toukokuuta 2012

Papilta kysyttyä 3

Onko yhteinen ehtoollislusikka terveysvaara? Miksi jumalanpalvelukset ovat niin pitkiä? Ortodoksiseen kirkkoon liittyminen?

Onko yhteinen ehtoollislusikka terveysvaara?

Ei ole. Jo yli tuhannen vuoden käytäntö sen jo todistaa. Taitaa tartuntavaarat löytyä ihan julkisten tilojen kahvoista, holttittomasta aivastelusta tai vaikkapa pikaruuan syömisestä pesemättömin käsin.

Kirkkokansa siis osallistuu ehtoollisesta yhdestä ja samasta lusikasta. Samaisella lusikalla pappi tai diakoni nauttii jumalanpalveluksen lopussa loppuun aivan kaikki ehtoollisaineet.

Ehtoollislusikka tuli käyttöön 800-luvulla. Tämä tausta on hyvä tietää. Ortodoksinen kirkko toimi ilman lusikkaa vuosisatoja ennen sen käyttöönottoa. Ortodoksinen kirkko ei siis sokeasti puolusta sen käyttöä, ihan vain periaatteesta, kuten joskus sanotaan. Se on käytännössä osoittautunut hyväksi, eikä ole osoittautunut "terveysvaaraksi".

Pelkoa ei siis ole. Eräät kylläkin levittävät pelkoa ja paniikkia terveysvaarasta (toistuva aihe netin keskustelupalstoilla). Aikanaan Neuvostoliiton ateistisessa propagandassa käytettiin juuri tätä terveysvaara-syytöstä osana uskovien panettelua. Yritetiin osoittaa "riskit" käydä jumalanpalveluksissa. Nykypanettelijat pyrkivät syystä tai toisesta juuri tähän samaan - levittämään pelkoa ja paniikkia.

Ehtoolliseen osallistuminen. Pravmir.ru


Miksi jumalanpalvelukset ovat niin pitkiä?

Hankala kysymys. Kaikki riippuu mihin jumalanpalveluksien pituutta vertaa. Asiassa on monta ulottuvuutta. Pari huomiota riittäköön.

Itse olin kerran läsnä erään vapaan kristillisen ryhmittymän kokouksessa. Noin parin tunnin kohdin päätin lähteä. Kokous varmaan jatkui vielä pitkään. Monelle toisaalta pituus liittyy seisomiseen jumalanpalveluksessa. Viime kerran, kun olin jääkiekko-ottelussa huomasin, kuinka seisomapaikalla olevat seisoivat kiltisi pitkälti yli kaksi tuntia.

Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) on esittänyt pohdittavaksi seuraavaa: "Me valitamme sitä, että Jumala ei ilmaise itseään meille niinä muutamana minuuttina, jotka hänelle varaamme, mutta mitä sanomme niistä kahdestakymmenestäkolmesta ja puolesta tunnista, jolloin Jumala on saattanut kolkuttaa ovellemme, mutta olemme vastanneet: 'Olen varattu, valitan!'"

On hyvä muistaa, että jumalanpalveluksia on sekä lyhyitä että pitkiä (puolesta tunnista kokoöisiin). Kaikille - sekä lyhyille että pitkille - ominaista on rauhallisuus. Rauhallisuudessa on jotain jumalallista ja se on samalla eläväistä, täynnä elämää. Rauhallisuus muokkaa meitä. Se kirkastaa. Se antaa meille mahdollisuuden hengähtää. Kivikova sydän heltyy vähitellen.

Voisi hieman uskaliaasti sanoa, että "marinoidumme" pitkissä jumalanpalveluksissa. Hiljalleen löydämme rukouksen sävelen. Jumalanpalveluksessa voi myös vain olla, ihan vain olla, oleminen, joka on yllättävän lähellä rukousta.

Pääsiäisyö Moskovassa. ©Anna Ivantsova


Ortodoksiseen kirkkoon liittyminen?

Ortodoksiseen kirkkoon liittymistä edeltää aina kirkkoon ja sen elämään tutustuminen. Toivotaan, että ihminen ymmärtää mihin hän on liittymässä. Kysymyksessähän on suuri elämänvalinta.

Rauhallisessa tutustumisessa on myös kyse ihmisen ja hänen vapautensa kunnioittamisesta. Ihminen saa rauhassa kypsyä päätökseensä omalla ajallaan. 300-luvun eräs kirkkoisä totesikin, että tarkoitus on tulla ”vakuuttuneeksi, ei pakotetuksi”.

Ajatus ortodoksiseen kirkkoon liittymisestä voi syntyä missä elämän vaiheessa tahansa, ja syitä voi olla monia. Uskon jano. Elämän sisällön kaipuu. Ikonit. Kaunis kirkkomusiikki. Juurien etsiminen. Syitä on yhtä monia kuin on ihmisiä. Päämäärä on kuitenkin yhteinen – kokonaisvaltainen ortodoksinen kristillinen usko ja elämä.

Tärkeintä valmistautumisessa on osallistuminen jumalanpalveluksiin. Kaikki ovat tervetulleita jumalanpalveluksiin. Ehtoolliseen voivat kuitenkin osallistua vain ortodoksisen kirkon jäsenet. Useat seurakunnat järjestävät vuosittain alustuksia ortodoksisesta uskosta ja elämästä. Kirjastosta voi lainata kirjallisuutta, kuten myös monesta seurakunnasta.

Heti alussa tai kun haluaa pitää ottaa yhtyettä alueensa ortodoksiseen seurakuntaan ja sen pappiin. Suomen ortodoksisen kirkon nettisivuilla on tietoa ortodoksiseen kirkkoon liittymisestä. Kuinka minusta tuli ortodoksi -kirjasta voi lukea lukuisia kertomuksia tiestä ortodoksiseen kirkkoon.


Papilta kysytään kaikenlaista. Olen yrittänyt vastata kysymyksiin kykyjeni mukaan. Muita Papilta kysyttyä -blogikirjoituksia täällä.


7. toukokuuta 2012

Papilta kysyttyä 2

Miksi ikoneita suudellaan? Eikö lapsen pitäisi itse päättää? En käy jumalanpalveluksissa, koska pappi oli ilkeä? Voiko ei-ortodoksi osallistua jälkiviinistä ja -leivästä?


Miksi ikoneita suudellaan?

Suutelemalla ikoneita osoitetaan niitä kohtaan kunnioitusta. Samalla tavalla kunnioitetaan myös esimerkiksi ristiä ja evankeliumikirjaa.

Asiaa voi verrata valokuviin rakkaista. Ihminen ei välttämättä suutele valokuvia rakkaistaan, mutta kyllä hän niitä kunnioittaa, arvostaa ja esimerksi pitää pölystä puhtaana. Valokuvissa ei ole niinkään tärkeää paperi tai kehykset, vaan se mitä niihin on kuvattu.

Ikonien kunnioituksen kanssa on kyse suunnilleen samasta. Ikoniin on kuvattu vaikkapa pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä (300-luku). Suutelemalla hänen ikoniaan kunnioitamme ja pidämme arvossa häntä, emmekä niinkään ikonin puuta tai lehtikultaa.

Nikolaos
©Pravoslavie.ru

Kunnioitus ortodoksisessa kirkossa osoitetaan suomalaiselle kulttuurille hieman vierailla tavoilla. Monen mielestä suuteleminen ja muut tavat ovat "eteläisempiä" ja "itäisempiä". Mannermaisia voisi ehkä sanoa. Suomessa kunnioitus ilmaistaan huomattavasti maltillisemmin. Moni suomalainen hätkähtyy jo halauksesta.

Ortodoksisessa kirkossa kehokin on mukana uskonelämässä. Tämä näkyy monella eri tavalla. Yksi niistä on juuri mainittu kunnioituksen osoittaminen suutelemalla.


Eikö lapsen pitäisi itse päättää?

Näin usein ajatellaan liittyen kasteeseen. Ehkä se on ajallemme tyypillistä.

Kaste ei ole "pakkopaita" tai "aivopesua". Kaste on lahja ja mahdollisuus. Ortodoksinen kirkko ei kaipaa robotteja, vaan Jumalan palvelijoita. Lapsen kasvaessa aikuiseksi hän itse ottaa kantaa mitä tehdä ortodoksisella uskollaan. Lapsi itse aikuisena ottaa kantaa saamaansa kasvatukseen, sekä hengelliseen että muuhun.

On hyvä muistaa, ettei lapsi esimerkiksi itse päätä äidinkieltänsä, vaan se ja moni muu asia annetaan perinnöksi lapselle. Ajatus, että lapsi voitaisiin pitää jotenkin "tyhjänä tauluna" ja "vapaana" aikuisuuteen asti, voidakseen silloin itse päättää, on hieman hassu.

Kaste
©Lars Ahlbäck

Ei ole olemassa jotain "tyhjiötä" missä lapsi kasvaa. Sekin on kannanotto, ettei kasta lastaan. Toki asian voi selittää "vapaudella" tai vaikkapa "suvaitsevaisuudella", mutta tämä on vain selittelyä. Parempi olisi suoraan sanoa, ettei halua kastaa lastaan, eikä uskolla ole mitään suurempaa merkitystä - ja näin on jo päätetty lapsen puolesta hyvinkin paljon, vaikka väitettiin lapsen pitäisi itse saada päättää.


En enää käy jumalanpalveluksissa, koska pappi oli ilkeä

Teksti papinristin takana kehottaa pappia olemaan esimerkkinä puheessa, vaelluksessa, rakkaudessa, uskossa ja puhtaudessa (ks. 1. Tim. 4:12). Nämä eivät ole vain kauniita sanoja, vaan pappia velvoittavia.

Ei tule hylätä osallistumista jumalanpalveluksiin. Venäläinen ortodoksipappi vertasi kerran tilannetta elokuvissakäymiseen. Käymmehän elokuvateatterissa vaikkakin joku elokuvaohjaaja tekee huonoja elokuvia. Eivät kaikki elokuvaohjaajat tee huonoja elokuvia tai sellaisia joista emme pidä. Vertaus ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta sisältää ajateltavaa.

Jumalanpalvelus

Tulee käydä jumalanpalveluksissa ja yrittää muistaa, että ortodoksinen kirkko on jotain paljon paljon enemmän kuin yksi - tai useampikin - ilkeä pappi. Kaikki papit vastaavat aikanaan Kristuksen peljättävällä tuomiolla tekemisistään.


Voiko ei-ortodoksi osallistua jälkiviinistä ja -leivästä?

Jälkiviini ja -leipä liittyy ehtoollisesta osallistumiseen. Ehtoollisesta osallistumisen jälkeen "pyhillä käynyt" voi nauttia jälkiviiniä ja -leipää. Tällä huuhdellaan suu ehtoollisen jälkeen ja samalla se on vahvistuksena ankaran ehtoollispaaston jälkeen.

Ei-ortodoksin ei tule nauttia jälkiviiniä ja -leipää. Hänhän ei ole osallistunut ehtoollisesta. Toki tiedän, että vieraanvaraisuuden nimessä jossakin ei-ortodoksit saavat nauttia jälkiviiniä ja -leipää.

On hyvä muistaa, ettei jälkiviini ja -leipä ei ole vieraanvaraisuutta varten. Voisi sanoa, että kirkkokahvit ovat tätä varten ja sinne ovat kaikki tervetulleita.


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.