29. maaliskuuta 2012

Avoin arkku

En ole kuoleman asiantuntija, mutta pappina joudun tai saan olla tekemisissä ihmisen kanssa myös kuoleman hetkellä ja sen hetken jälkeen. Ja toki olen myös mukana saattamassa omia rakkaitani haudan lepoon.

Kuolema on tosiasia, johon kuitenkin nykyään suhtaudutaan hieman eriskummallisesti. Haluaisin jakaa kanssanne muutaman huomion liittyen kuolemaan ja sen kohtaamiseen.

Kuolema on monelle todella vaikea asia. Siihen suhtautuminen on muutunut mutta se on varmasti aina ollut rankka paikka. Nykyaikana on kuitenkin valloillaan jonkinlainen kuoleman kieltäminen. Kuolemasta ei oikeastaan puhuta, eikä sitä haluta ajatella. Moni ei halua kohdata asiaa. Esimerkiksi avoin arkku ortodoksisissa hautajaisissa halutaan pitää suljettuna jotta kuolemaa ei tarvisisi kohdata kasvoista kasvoihin. Hyvää on, että moni omainen keskustelun jälkeen kuitenkin hyväksyy avoimen arkun ja lähes aina kiittävät toimituksen jälkeen menettelytapaa.

©Reuters

Kuolemaan suhtautumisessa on jotain kummallista kun sitä vertaa vaikkapa syntymään. Nykyään syntymää odotaan usein suurella joukolla, ja raskautta seurataan jo ihan sen alkuviikoista saakka mielenkiinnolla. Itse syntymä ainakin valokuvataan ja usein jopa videoidaan. Syntymän jälkeen on kaikenlaista mukavaa yhteistä tapahtumaa ja moni osallistuu elämän mullistavaan muutokseen konkreettisesti esimerkiksi apua antamalla.

Edellä mainitussa on paljon hyvää, mutta samanaikaisesti elämän loppupää on yhä enemmän työnnetty pois tietoisuudesta. Moni kuolee yksin tai ainakin yksinäisenä. Kuolema on joskus jopa häiriöksi (menee siinä vaikkapa lomasuunnitelmat joskus uusiksi).

Mielestäni kuolevan ja kuolleen kanssa voisi olla samanlaista avoimuutta kuin edellä kerrotussa syntymään liittyvässä esimerkissä. Se olisi jotenkin luonnollisempaa ja samalla myös armollisempaa. Syntymä ja kuolema olisivat molemmat läsnä ja kaikki oppisivat näkemään niissä elämän suuruutta.

Lopuksi kerron esimerkin omasta elämästäni. Olkoon se esimerkkinä luonnollisesta tavasta lähestyä ja kohdata kuolemaa. En väitä sen olevan ohjeellinen, mutta ainakin antavan jotain ajateltavaa.

Poikani Anton oli mukana isoäitinsä hautajaisissa. Missäs muualla hän olisi ollut? Tietenkin hän oli mukana saattamassa rakasta isoäitiään Tovea. Hän oli myös mukana viimeisinä päivinä, kun Tove teki kuolemaa. Antonille kerrottiin, että fammu on jättesjuk. Hetken he saivat höpöttää keskenään, Tove ei jaksanut enempää.

Hautajaispäivänä Anton ei ihmetellyt avointa arkkua kirkossa. Fammu nukkuu, hän tokaisi ja katseli häntä läheltä rauhallisin mielin. Moni aikuinen kylläkin hätkähti avointa arkkua ja kasvotusten olemista kuoleman kanssa.

Ajoittain muistelemme fammua. Yhtenä päivänä Anton kertoi rakastavansa fammua. Kerran hän halusi soittaa fammulle. Se ei ole mahdollista, Antonille kerrottiin. Iltarukouksissa voidaan fammua muistaa, hänelle kerrottiin. "Joo illalla rukuksissa" (kuten Anton rukouksia kutsuu), hän totesi kirkkain silmin. Vähitellen hän ymmärtää fammun kuolleen. Samalla hän ymmärtää, että fammu myös elää ja on läsnä.

"Odotan kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää."(Uskontunnustuksesta)



9. maaliskuuta 2012

Facebook-lakko

Tein päätöksen jättää Facebook vähäksi aikaa. Asiaan ei liity suurta draamaa, vaan yksinkertaisesti koin, että olisi hyväksi hieman ottaa etäisyyttää siihen "maailmaan".

En ole mikään kovan luokan Facebook-käyttäjä. En esimerkiksi hätääntynyt, kun Facebook oli kaatunut ja poissa käytöstä taannoin. En saanut tapahtuneesta vieroitusoireita tai sen sellaista. Toki käytän Facebookia keskivertoa enemmän. Kuvaavaa monen kiintymyksestä Facebookiin on, että itsekuriani on kehuttu, kun vähäksi aikaa jätin Facebookkaamisen väliin.

Lapsena kuulin Gulliverin retket -tarinan (1700-luku). Isä luki meille lapsille paljon satuja, kertomuksia ja kirjoja. Minulle ei ole jäänyt paljoankaan mieleen tästä Jonathan Swiftin (k. 1745) kirjoittamasta kertomuksesta, mutta muistan hyvin kohdan kuinka lilliputit sitovat Gulliverin maahan lukuisin köysin. En muista miten Gulliverin seikkailut päättyivät tai oikeastaan mitään muuta kuin Gulliverin sitominen maahan lukuisin pienin köysin. Mielestäni tämä on hyvä kuva riippuvuksiin sidotusta ihmisestä.Yksittäisinä ne eivät ole paljon, mutta yhdessä ne sitovat ihmiset tukevasti maahan.

Gulliver sidottuna maahan lilliputtien toimesta.

Paaston aikana voi vähitellen yrittää irtaantua omista "köysistään". Irroittamalla ne yksitellen ihminen saa mahdollisuuden "hengittää" ja "liikkua". Köysien irroittamisessa paasto ja sen elämäntyyli on apuna. Monet elämän "köysistä" eivät ole pahoja itsessään, mutta ymmärrän hyvin kokemuksen, että lukuisat "köydet" tuntuvat pitävän ihmistä vallassaan. Usein ihminen kokee olevansa nukke narujen päässä ja lukuisat menot juoksuttavat ihmistä, eikä toisin päin.

Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) on opettanut hienosti luopumisen tuomasta vapaudesta. Eräs ihminen halusi kovasti kelloa. Hän otti sen käteensä ja puristi tiukasti päästämättä kellosta irti. "Nyt se on minun, yksin minun", hän mietti tyytyväisenä. Metropoliitta Antoni kuitenkin huomautti, että tämä ihminen on ehkä saanut kellon, mutta menettänyt kätensä.

Facebook on viime aikoina pyörittänyt minua enemmän, kuin minä sitä. Päätin siis ottaa etäisyyttä siihen. Varmankin palaan siihen, mutta enemmänkin isäntänä kuin orjana. Netti on kiistatta verkko - puhutaan verkostoitumisesta, mutta se voi yhtä hyvin olla verkko mihin juututaan, ja kaikki liikkuminen vain sitoo siihen kiinni tiukemmin.


4. maaliskuuta 2012

Kaikkea ei opi kirjoista

Suuri paasto - pääsiäispaasto - on kestänyt jo kaksi viikkoa. Paaston toista sunnuntaita kutsutaan Gregorios Palamaksen sunnuntaiksi.

Gregorios Palamas
Kuka oli Gregorios Palamas moni ehkä miettii. Joku saattaa pohtia miksi ortodoksinen kirkko on nimennyt yhden paastosunnuntain hänen kunniakseen, onhan kyse harvinaisesta kunniasta. Gregorios myös tunnistettiin ja tunnustettiin pyhäksi hyvin pikaisesti - jopa ennätysvauhdilla, voisi sanoa. Kuka ihmeessä hän oli?

Gregorios eli 1300-luvulla. Hän oli Athosvuoren munkki ja palveli myös Tessalonikin arkkipiispana. Ortodoksinen kirkko kunnioittaa häntä erityisesti ortodoksisen uskon puolustajana.

Gregorioksen aikana esiintyi käsitys, että vain oppineet tunsivat Jumalan. Erityisesti Barlaam niminen munkki esitti tällaisia ajatuksia. Tätä opetusta vastaan Gregorios nousi taistelemaan ja jopa kyseenalaisti oppineiden Jumalan tuntemisen.

He opettivat hyvin elitististä ja uskonvastaista käsitystä jumalantuntemisesta. Gregorioksen mielestä he olivat vain kirjaviisaita ja jopa huonoja teologeja. He olivat pahasti hakoteillä, luottaessaan liikaa omaan nokkeluuteensa. Heidän jumalantuntemisensa oli päättelyketjun päässä, eikä rukouksessa annettu. Toki Gregorios arvosti ihmisälyä ja sen saavutuksia, mutta sen luulemista ainoaksi tavaksi tuntea Jumala, hän piti saatanallisena ylpeytenä.

Gregorios opettikin, että Jumala opitaan tuntemaan jumalanpalveluksessa, yksityisessä rukouksessa ja kilvoituksessa. "Teologia ei ole pelkästään puhetta Jumalasta, vaan ensisijaisesti läheistä yhteyttä häneen", Gregorios opetti.

Itse en ole koskaan purjehtinut. En tiedä siitä mitään. Vaikka lukisin lukuisia kirjoja purjehduksesta, mutten olisi purjehtinyt - edes yrittänyt - en sitä tuntisi. Lukuisia kirjoja lukeneen, mutta itse asiasta kokematon, on puoli tuntia purjehdusta kokeilleen oppilas. Yksi on lukenut kirjoja, toinen on tuntenut tuulen kasvoillaan.

Suunnilleen tästä oli kyse Gregorioksen ja Barlaamin riidassa. Yksi tujotti kirjoihin ja luotti yksin älyynsä, kun Gregorios sen sijaan puolusti rukouksen ja kokemuksen tietä. Riidassa oli toki kyse paljon muustakin, mutta peruskysymyksenä oli tämä.

Jumalan tuntemisen mahdollisuus on kaikille avoin. Tälle tielle voivat sekä älykkäät että yksinkertaiset lähteä. Se on avoin kaikille.


2. maaliskuuta 2012

Sydämeen kirjoitettu laki

"Olipa kerran aika, jolloin filosofi saattoi kirjoittaa, että perustavat moraaliset periaatteet 'ovat samat kaikille, sekä oikeellisuuden että tiedon osalta' - ja odottaa kaikkien olevan samaa mieltä."

Moraalisten perusperiaatteiden ajateltiin siis olevan oikeita kaikille ja pohjimmiltaan kaikkien tiedossa. Ajatus "moraalisesta luonnonlaista" oli yleisesti hyväksytty. Tänään moni kyseenalaistaa tämän "luonnonlain", jopa ihan periaattesta. Professori J. Budziszewski (s. 1952) Tätä emme voi olla tietämättä -kirjassaan (2011) esittää puolustuspuheen moraalisen luonnonlain puolesta. On olemassa moraalinen luonnonlaki ja sen hylkäävät elävät itsepetoksessa, Budziszewski tylyttää.

Kirja esittelee moraalisen luonnonlain perusteet ja myös korjaa monta siitä koskevaa harhaluuloa. Moraalinen luonnonlaki kuulostaa varmaan monen korvaan vain menneen maailman asialta. On kuitenkin hyvä muistaa, että esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistus ammentaa osaltaan juuri moraalisesta luonnonlaista koskevasta ajattelusta.

Budziszewski lähestyy moraalista luonnonlakia kristinuskon näkökulmasta. Tämä voi olla monen mielestä häiritsevää ja jotenkin puoluleellista. Budziszewskillä on kuitenkin hyvät perustelut tälle. Kokonaisuutta katsottaessa kirja on juuri apologeettinen - se on moraalisen luonnonlain puolustus ja ajoittain jopa hyökkäys moraalisen luonnonlain kiistäjien kimppuun.

Kirjan sanomaa on vaikea kiteyttää. Kaiken esittely vaatisi laajan selostuksen, eikä tällä blogistilla ole siihen aikaa, eikä myöskään osaamista. Alla yritän esitellä tuntojani kirjan äärellä ja sen herättämiä ajatuksia.

J. Budziszewski Tätä emme voi olla tietämättä

En pitänyt kirjasta. Moni seikka siinä tökki. Yritin lukea monet kohdat uudestaan, mutta en saanut oikein otetta kirjasta. Se oli mielestäni sekava.

Itselleni Budziszewskin ajatuksen kulkua oli vaikea seurata. Vika on ehkä minussa, mutta samalla lohduttaudun sillä, että Joseph Ratzingerin (s. 1927) järjenjuoksua kykenen seuraamaan. Kääntäjän Tapio Puolimatkan (s. 1953) johdanto kirjaan auttoi hieman. Budziszewski tekee kylläkin monia osuvia arvioita maailmanmenosta, mutta sitten sinkoaakin parilla rykäisyillä sellaisiin johtopäätöksiin, etten ainakaan itse pysynyt kärryillä.

Lopetan tämä kirjoituksen kolmeen ajatukseen, jotka tulivat mieleeni lukiessani kirjaa. Kirja ainakin onnistui herättämään ajatuksia mikä toki on aina parempi kuin mitäänsanomattomuus. Uusi tie -julkaisija lupaakin: "Tätä emme voi olla tietämättä on ajatuksia herättävä puheenvuoro ajankohtaiseen moraalifilosofiseen keskusteluun."

  • Monesti kaikille yhteisen ja sitovan moraalin ajatellaan löytyvän, kunhan kaikki "puolueellisuudet" poistetaan - moraalinen luonnonlaki ei siis saa esimerksiksi olla kytköksissä uskontoon. Budziszewski esittää uskonnon elintärkeäksi osaksi "moraalista luonnonlakia". Uskonnot ovat väyliä kohti moraalisen luonnonlain tuntemista, joka ei ole noin vain löydettävissä. Budziszewski korostaa, että Jumala on moraalisen luonnonlain perusta. Ihmispersoonan loukkaamattomuutta ei ole helppoa, väittäisin jopa mahdotonta, perustella ilman viittausta Jumalaan.
  • Ihmisarvo on Luojan antama - ei ihmisen,  eikä näin ollen ihmisen pois otettavissa. On surullista lukea ihmispersoonasta määritelmiä, jotka perustuvat vaikkapa tietoisuuteen, kykyihin tai muihin ominaisuuksiin, tajuten monen ihmisen olevan näiden teorioiden mukaan "vähemmän" ihmisiä. Pahimmassa tapauksessa ihmisarvo määritellään tarpeellisuuden, hyödyn tai vaivan perusteella (tarpeen tullen tehdään uudelleenmääritys, kuten on yritetty esim. vastasyntyneiden kohdalla, sanoen ettei joillakin ole silloinkaan "oikeutta elämään").
  • Budziszewski käyttää käsitettä neutraalisuuden harha. Tykästyin siihen. Olen itse usein miettinyt eri tahojen väitettä omasta neutraaliudestaan. Väitteellä ylläpidetään savuverhoa sen tosiasian edessä, että taustalla onkin maailmankatsomus. Se on yhtä sitoutunut omaansa, kuin yhdenkään uskonnon edustaja. Tästä huolimatta se esittää itsensä neutraalina, sitoutumattomana ja vieläpä suvaitsevana. Itse asiassa se näin vain piilottaa omat asenteensa eikä tuo niitä osaksi vuoropuhelua. Miten ihmeessä voi käydä keskustelua osapuolen kanssa, joka inttää omaa neutraaliuttaan mutta pitää suurimman osan korteistaan piilossa (väittäen ettei niitä edes ole)?