9. marraskuuta 2012

Metropoliitta Ilarion - Kaikessa musiikissa on Bach

Säveltäjä Johann Sebastian Bachin (k. 1750) musiikissa on jotain yleismaailmallista ja kaiken kattavaa. Kuten runoilija Josef Brodski (k. 1996) kirjoittaa: "Kaikessa musiikissa on Bach ja kaikissa meissä on Jumala."

Ekumeenista, ortodoksista ja katolista

Bach on koko kristikuntaa koskeva ilmiö. Hänen musiikkinsa on tunnustuskuntien rajojen ulkopuolella. Se on ekumeenista sanan alkuperäisessä merkityksessä, sillä se kuuluu koko maailmalle ja kaikille sen asukkaille.

Bachia voidaan kutsua ortodoksiseksi säveltäjäksi siinä mielessä, että koko elämänsä ajan hän opetteli ylistämään Jumalaa oikein. Hän koristi aina partituurinsa sanoilla "Yhdelle Jumalalle kunnia" tai "Jeesus, auta". Musiikki merkitsi hänelle jumalanpalvelusta.

Brodski

Bach oli todellinen katolinen, sanan alkuperäisessä merkityksessä. Tämä merkitsee, että hän oli kokonainen, yleinen ja koko maailmaa käsittävä, sillä hän käsitti kirkon koko maailmaa käsittäväksi organismiksi, eräänlaiseksi yhteiseksi Jumalan ylistykseksi, ja omaa musiikkiaan hän piti vain yhtenä äänenä Jumalan kunniaa ylistävässä kuorossa.

Koko elämänsä ajan Bach oli oman kirkkonsa - luterilaisen kirkon uskollinen lapsi. Kuitenkin, kuten Albert Schweitzer (k. 1965) toteaa, Bachin todellinen uskonto ei ollut oikeaoppinen luterilaisuus vaan mystiikka. Bachin musiikki on syvän mystistä, sillä se perustuu siihen rukouksen ja Jumalan palvelemisen kokemukseen, joka ylittää tunnustuskuntien rajat ja on koko ihmiskunnan yhteistä omaisuutta.


Oman aikansa unohtama

Kuten jokainen profeetta, ei Bachkaan ollut arvostettu omana aikanaan ja omassa maassaan. Hänet tunnettiin kyllä taitavana urkurina, mutta kukaan ei käsittänyt hänen valtavia säveltäjänlahjojaan. Koko Eurooppa ihaili tuolloin Georg Friedrich Händeliä (k. 1759). Kuolemansa jälkeen Bach unohdettiin välittömästi miltei kokonaan. Hänen teoksistaan tiesivät vain harvat.

Kerrotaan, että Wolfgang Amadeus Mozart (k. 1791) oli kerran Leipzigin Tuomaan kirkossa juuri silloin, kun siellä esitettiin Bachia. Kuultuaan vain muutaman tahdin verran Bachin musiikkia hän huudahti: "Mitä tämä on?" Sen jälkeen hän vaati nähdä kaikki kirkossa olevat Bachin partituurit. Niitä ei ollut, löytyi vain nuottilehtiä, joihin oli kirjoitettu eri äänien osuudet. Mozart kokosi ne eteensä kirkon penkille ja alkoi tutkia niitä. Hän ei lopettanut ennen kuin oli katsonut ne kaikki. Bachin vaikutus on ehdottomasti nähtävissä Mozartin suurimmassa ja syvimmässä teoksessa - Requiemissä. Kuitenkin Mozart on poikkeus - suurin osa 1700-luvun muusikoista ei tuntenut edes Bachin nimeä.

Bach
©Wikipedia

1800-luvulla tapahtunut Bachiin kohdistuvan mielenkiinnon elpyminen liittyy ennen kaikkea Felix Mendelssohniin (k. 1847). Tutustuttuaan Bachin partituureihin hän sanoi: "Tämä leipzigiläinen kanttori on Jumalan ilmestys - selvä ja kuitenkin selittämätön." Se merkitsi historian suurimman säveltäjän, Bachin, musiikin uutta syntymää. Siitä lähtien Bach ei ollut enää unohduksissa, vaan hänen maineensa kasvoi vuosi vuodelta. Kaikki Mendelssohnia seuranneet suuret säveltäjät pitivät Bachia musiikillisen ja hengellisen innoituksen ehtymättömänä lähteenä.

Joskaan 1700-luvulla Bachin musiikki ei ollut muodissa, koska sitä pidettiin vanhentuneena ja ikävystyttävänä, niin 1800- ja 1900-luvuilla sekä nyt 2000-luvun alkupuolella sitä pidetään yhä ajankohtaisena. Syvä ja traaginen Bach on erityisen läheinen aikamme ihmisille, aikamme, joka on kokenut 1900-luvun kaiken kauheuden ja järkyttävyyden ja joka on lopullisesti menettänyt uskonsa kaikkiin humanistisiin yrityksiin muuttaa maailmaa ilman Jumalaa. Ihmiskunta tarvitsi muutamia vuosisatoja käsittääkseen sen, minkä Bach käsitti koko olemuksellaan. Ei ole, eikä voi olla, muuta todellista onnea maan päällä kuin palvella Jumalaa ja ylistää hänen kunniaansa.


Taivasta kohtaan kääntynyt musiikki

Bachille itselleen oli ominaista syvä nöyryys eikä hän koskaan ajatellut itsestään suuria. Tärkeimpänä myönteisenä piirteenään hän piti ahkeruutta. Kysymykseen, kuinka hän on saavuttanut sellaisen täydellisyyden taiteessa, hän vastasi vaatimattomasti: "Olen joutunut olemaan ahkera. Se, joka on yhtä ahkera, saavuttaa saman." Bach piti itseään aina oppilaana eikä opettajana. Lapsena ja nuorena hän salaa vanhemmiltaan kopioi vanhojen saksalaisten mestarien partituureja.

Bach eli barokin aikana. Hänen musiikkinsa ei kuitenkaan perustu tuon ajan erityispiirteisiin. Lisäksi Bach kehittyi säveltäjänä päinvastaiseen suuntaan kuin aikansa taide. Aikakaudelle oli tyypillistä pyrkimys taiteen maallistumiseen.

Yhä suuremmassa määrin ihminen himoineen ja paheineen sai ensimmäisen sijan taiteessa ja Jumalan paikka siinä jäi yhä pienemmäksi. Kaikki on päinvastoin Bachilla: vuosien mittaan hänen musiikissaan on yhä vähemmän inhimillistä ja yhä enemmän jumalallista. Myöhäisen Bachin musiikissa on enemmän gotiikkaa kuin barokkia: vanhojen saksalaisten goottilaisten kirkkojen tapaan se on täysin kääntynyt kohti taivasta, Jumalan puoleen.

Tässä tulemme asian ytimeen. Bachin taide ei ollut taidetta sanan nykyisessä merkityksessä. Se ei ollut taidetta taiteen vuoksi. Muinaisajan ja keskiajan taide eroaa uuden ajan taiteesta sen suuntautumisessa - muinainen ja keskiajan taide oli suunnattu kohti Jumalaa, uuden ajan taide taas on suunnattu kohti ihmistä. Muinaisen ajan taiteen pääkriteeri on uskollisuus perinteelle, edellisten sukupolvien kokemukseen juurtuminen. Uudella ajalla aidon taiteen pääkriteeriksi tulee sen omaperäisyys, uutuus ja erilaisuus aiemmin luotuun nähden. Bach oli näiden kahden kulttuurin, kahden maailmankatsomuksen ja kahden vastakkaisen taidetta koskevan näkemyksen liitoskohdassa. Ehdottomasti hän oli osa sitä kulttuuria, jonka juuret ovat perinteessä, jumalanpalveluksessa ja uskonnossa.

Alfejev

Bach ei pyrkinyt olemaan originaalinen tai luomaan jotain uutta. Joka kerta, kun hän istuutui uuden sävellyksen pariin, hän soitti itselleen muiden säveltäjien teoksia, joista hän ammensi itselleen innoitusta. Hän ei pelännyt lainata muilta teemoja. Bach ei tuntenut itseään eristyksessä olevaksi neroksi, joka on aikalaistensa yläpuolella. Hän piti itseään suuren musiikkiperinnön erottamattomana osana. Hänen musiikkinsa hämmästyttävän omaperäisyyden, toistamattomuuden ja uutuuden salaisuus on juuri siinä, ettei hän kieltänyt menneisyyttä, vaan tukeutui edeltäjiensä kokemukseen, jota hän kunnioitti.


Luterilainen Bach

Bach oli sekä syvästi uskova luterilainen että teologi, joka tunsi hyvin uskonnolliset kysymykset. Hänen kirjastoonsa kuuluivat Martti Lutherin (k. 1546) kootut teokset ja myös Johann Arndtin (k. 1621) kirja Totisesta kristillisyydestä.

Bachin ja hänen aikansa luterilaisuudesta voisi sanoa paljon, mutta mielestäni tärkeintä on seuraava. Monet aikamme ortodoksit ja katolilaiset ovat tottuneet pitämään itseään kirkollisen perinteen edustajina. Luterilaisia ja muita protestantteja he pitävät liberaalin, kevennetyn ja puolikirkollisen kristillisyyden edustajina. Bachin aikana asia ei ollut ollenkaan näin. Historiallisesti luterilaisuus syntyi reaktiona keskiajan katolisen kirkon niihin puutteisiin, jotka käsitettiin kristillisen uskon ja kirkollisen käytännön alkuperäisen puhtauden, ankaruuden ja selvyyden väärentymiksi.

Luterilaisten tärkein pyrkimys oli palauttaa kristinusko siihen, mitä he pitivät alkuperäisenä perinteenä, joka oli peräisin kristinuskon ensimmäisiltä vuosisadoilta. Monesta syystä tämä ei onnistunut heiltä. Oli olemassa suuri kaipuu traditionaaliseen kristinuskoon, todelliseen kristinuskoon, siihen kristinuskoon, jonka keskiajan katolinen kirkko oli Lutherin ja hänen seuraajiensa mielestä menettänyt.

Eräs kuuluisa aikamme teologi, joka vanhoilla päivillään kääntyi luterilaisuudesta ortodoksisuuteen sanoi, että jos Lutherin kaikki runomuotoiset teokset kadotettaisiin nykypäivinä, niin ne voitaisiin vaivatta entistää Bachin partituurien perusteella. Bach todellakin sovitti suurimman osan Lutherin kirkollisista hymneistä. Juuri nämä hymnit olivat sen kirkollisen perinteen perusta, jota Bachin ajan luterilaiset ahkerasti loivat. Bach itse oli osa tätä luomisprosessia. 

Bach ja me

Bachin aikana maailma alkoi jo liikkua kohti sitä vallankumousten kaaosta, joka 1700-luvun loppupuolelta lähtien aina 1900-luvun alkuun saakka valtasi koko Euroopan. Bachin nuori aikalainen oli humanisti Voltaire (k. 1778). 40 vuotta Bachin kuoleman jälkeen koitti Ranskan vallankumous, joka oli ensimmäinen "ihmisoikeuksien" nimissä tehtyjen veristen vallankaappausten joukossa, jotka ovat vaatineet miljoonia ihmishenkiä.

Jumala alettiin unohtaa Luojana ja koko maailman Herrana. Vallankumouksen vuosisatana ihmiset toistivat vanhojen esi-isiensä virheet ja alkoivat rakentaa Baabelin torneja toinen toisensa jälkeen. Ne kaikki ovat sortuneet ja haudanneet rakentajansa alleen.

Bach eli tuon kehityksen ulkopuolella, sillä koko hänen elämänsä oli suunnattu muualle. Hänen aikansa kulttuuri erkani yhä enemmän jumalanpalveluksesta, mutta hän syventyi yhä enemmän jumalanpalveluksen ja rukouksellisen mietiskelyn syvyyksiin.

Yhä nopeammin humanismi ja välinpitämättömyys kristinuskoa kohtaan valtasi alaa ja filosofit ylpeilivät keksimillään teorioilla, joiden piti tehdä ihmiskunta onnelliseksi, mutta Bach lauloi Jumalalle veisua täydestä sydämestään.

2000-luvulla näemme selvästi että, mitkään tragediat eivät ole voineet horjuttaa ihmiskunnan rakkautta Bachia kohtaan. Ne eivät ole myöskään voineet horjuttaa ihmissielun rakkautta Jumalaa kohtaan. Bachin musiikki pysyy kalliona, johon hajoavat kaikki "elämän meren" aallot.


Teksti ilmestynyt aikanaan Logos-lehdessä (4-5/2008). Tekstiä toimitettu ja väliotsikot ovat lehden.

Volokolamskin metropoliitta Ilarion Alfejev (s. 1966) on Venäjän ortodoksisen kirkon Ulkoasiain osaston johtaja. Hän on opiskellut musiikkia. Hän on filosofian tohtori Oxfordin yliopistosta ja teologian tohtori Pariisin ortodoksisen teologisesta insituutista. Lisätietoa hänestä täältä.

Hänen musiikkiinsa voi tutustua täällä ja täällä.