17. marraskuuta 2012

Metropoliitta Antoni - Kuolema ja suru

Varhaiskirkossa kuolemasta puhuttiin syntymänä iankaikkiseen elämään. Sitä ei pidetty kaiken loppuna vaan alkuna. Elämä oli matka ikuisuuteen, kuolema oli ovi, josta käytiin sisälle.

Tämän vuoksi varhaiset kristityt kehottivat niin uutterasti "muistamaan kuolemaa". Tämän päivän ihmistä tuollainen puhe kauhistuttaa.

Kuoleman muistaminen

Me eläämme elämämme jokaisen päivän kuin olisimme vain luonnostelemassa elämää, jonka jonakin päivänä kirjoitamme puhtaaksi. Eläämme kuin olisimme vasta valmistumassa elämään, kokoamassa kaikkea sitä mitä tarvitaan myöhemmin kauniiseen, harmoniseen ja merkityskylläiseen elämään.

Elämme näin vuodesta toiseen elämättä kokonaan, tekemättä koko sydämestä sitä, mitä voisimme tehdä; ajattelemme saavuttavamme todellisen elämän joskus tulevaisuudessa. Mutta aika kuluu, emmekä koskaan elä todella.

Pääkallo

Meitä ei kehoteta muistamaan kuolemaa, jotta alkaisimme pelätä elämää, vaan jotta eläisimme täydestä sydämestä, kokonaisesti, niin että elämämme on joka hekti "täyttä elämää", ei aallonpohja vaan aallonharja, ei tappio vaan voitto. Kuoleman muistaminen siis antaa meille voimaa elää intensiivisesti.

Ne meistä, jotka ovat kokeneet yhteisiä hetkiä kuolevan kanssa, ihmisen, joka tietää kuolevansa, tietävät, mitä kuoleman läsnäolo merkitsee ihmissuhteelle. Se merkitsee, että jokainen lausumamme sanan tulee kertoa siitä kunnioituksesta ja rakkaudesta, joka on ehkä vain piilevästi olemassa suhteessamme tuohon toiseen.

Se merkitsee, ettei mikään ole vähäarvoista, koska kaikki, pieninkin seikka, voi ilmaista niin rakkautta kuin sen puuttumistakin. Tämän huomioon ottaminen on tärkeää, koska se säväyttää koko asennoitumistamme kuolemaan ja tekee siitä haasteen, joka antaa meidän kasvaa ihmisenä kohti jumaloitumista, antaa meidän olla niin täydellinen kuin mahdollista, koska toista samanlaista hetkeä ei tule.

Venäläinen kirjailija Fjodor Dostojevski (k. 1881) sanoo, että helvetti voidaan tiivistää kahteen sanaan: "Liian myöhäistä." Vain kuoleman muistaminen antaa meille mahdollsiuuden elää niin, ettemme koskaan joudu toteamaan: on liian myöhäistä; sanat tai eleet, joiden avulla vaikutamme suhteeseemme toiseen ihmiseen, eivät enää tavoita toista.

Kuolemaa kohti

Kuolemasta on vaikea, ehkä mahdotonta, puhua ilman henkilökohtaista sävyä. Me emme kohtaa kuolemaa ensisijaisesti ajattelemalla - vaikka näinkin toki tapahtuu - vaan surussa, joko omakohtaisesti tai toista ihmistä koskevassa menetyksessä. Tämä kohtaaminen vaikuttaa myös siihen, miten itse ajattelemme omasta kuolemastamme ja miten suhtaudumme siihen.

Tavallisesti kuolemantapaus ei ole äkillinen vaan sattuu lyhyemmän tai pidemmän sairauden jälkeen tai päättää hitaasti vanhuuden. Miten vain, koko vaelluksemme on viime kädessä valmistautumista kohtaamaan maallisen elämän päättymisen, Jumalan ja ikuisen elämän. Sairaus ja vanhuus on kohdatta ja ne on ymmärrettävä tältä kannalta: ne ovat elämämme luovia ja hyödyttäviä vaiheita.

Yksi elämän suurimmista tragedioista, joka kauhistuttaa monia, on nähdä rakastetun ihmisen vanhenevan ja vanhenevan ja kadottavan ruumiin ja mielen voiman, siis ulkoisesti katsoen katseon arvokkaimmat ominaisuutensa: selkeän ajattelukyvyn, kyvyn nauttia elämästä ja niin edelleen. Tavallisesti ummistamme tältä silmämme, koska sen näkeminen pelottaa meitä - myös siksi, että se ennakoi omaa tulevaisuuttamme.

Paavali

Niinpä kuoleman hetkellä koemme tapahtuman yllätyksenä, joka ei kauhistuta meitä vain siksi, että se oli "odottamaton", vaan myös siksi, että olemme erityisen haavoittuvaisia, koska tuska, pelko ja kauhu on vahvistunut meissä sen tähden, että olemme kieltäytyneet käsittelemästä niitä ja kasvamasta niiden kautta.

Tämä koskee meitä vielä tuskallisemmin ja tuhoisammin kuin "äkillinen" kuolema, koska surun aiheuttaman tuskan lisäksi syytämme itseämme siitä, ettemme tehneet "kaikkea voitavamme". Kuitenkin, jos olisimme sen tehneet, olisimme myös ymmärtäneet, että kuolema on tulossa, että ovi tuonilmaisiin aukeaa jonain päivänä ja rakkaamme astuu siitä sisään - katsomatta takseen.

Vahvistaaksesi uskoa...

On siis tärkeää, että aina kun elämme viimeisen hetken lähestymisen aikaa, katsomme sitä alusta asti ikään kuin silmästä silmään ja yhdessä toisen ihmisen kanssa, kuolemaan menevän, kanssa - silloin kun hän on vielä keskellämme. Näin valmistautumalla voimme myös nähdä kuoleman moninaisuuden, sen tuoman surun ja ilon.

Apostoli Paavali sanoo kuolemasta, että siinä "katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen", ja silloin toteutuu kirjoituksen sana, "kuolema on nielty ja voitto saatu" (1. Kor. 15:54)

Kuolema ja suru

Kuoleman hetkellä - olipa kyse omasta kuolemastamme tai jonkun toisen - meidän on tärkeä ymmärtää ikuisuuden olemassaolo.

Kerron esimerkin. Äitini kuoli sairastettuaan syöpää kolme vuotta. Tänä aikana hänet leikattiin, mutta tuloksetta. Lääkäri kertoi asiasta minulle ja sanoi: "Tietenkään emme kerro äidillenne (ettei leikkauksesta ollut hyötyä)." Sanoin: "Minä kerron." Ja niin tein.

Muistan kuinka tulin hänen luokseen ja kerroin, että lääkäri oli soittanut ja sanonut, ettei leikkaus onnistunut. Olimme molemmat hetken vaiti.

Sitten äitini sanoi: "Minä sitten kuolen." Sanoin: "Niin."

Vaikenimme, kommunikoimme ilman sanoja. Luulen, ettemme ajatelleet. Näimme jotain, joka oli tullut elämäämme ja muuttanut sen. Se ei ollut varjo. Eikä se ollut asia. Se ei kauhistuttanut.

Se oli jotain perustavaa laatua olevaa - ja meidän ilo kohdattava se tietämättä vielä, millaiseksi se paljastuisi.

Olimme vaiti pitkään. Sitten elämä jatkui. Äitini ja minä emme kätkeytyneet valheisiin ja ryhtyneet teeskentelemään asioiden olevan toisin kuin ovat.

Näin saatoimme tukea toisiamme; hän saattoi puhua kuolemastaan ja minä surustani.


Aamun Koitto -lehti
Kirjoitus on aikaiseemin julkaistu Aamun Koitto -lehdessä (10/2002) ja lyhennettynä Logos-lehdessä (4-5/2007). Kirjoitusta on lyhennetty. Väliotsikot blogistin.

Kokonaisuudessaan metropoliitta Antonin Death and bereavement -kirjoitus löytyy Living Orthodoxy in the Modern World -teoksesta (2000).

Aamun Koitto -lehteen voi tutustua ja tilata täällä. Lehti on Suomen vanhin valtakunnallinen ortodoksinen aikakauslehti ja yksi vanhimmista kristillisistä lehtistä Suomessa. Se on perustettu vuonna 1896 Sortavalassa ja Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan (PSHV) julkaisema.

Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) syntyi vuonna 1914 Lausannessa Sveitsissä. Varhaislapsuutensa hän vietti Persiassa, missä hänen isänsä työskenteli Venäjän konsulina. Venäjän vallankumouksen seurauksena perhe muutti vuonna 1920 Parisiin Ranskaan. Siellä Antoni kävi koulunsa ja valmistui lääkäriksi. Hän antoi salaisen munkkilupauksen vuonna 1939, mutta toimi edelleen lääkärinä. Hän palveli toisessa maailmansodassa Ranskan vastarintaliikkeessä. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1948. Piispaksi hänet vihittiin vuonna 1957 ja vuodesta 1965 hän toimi Englannissa toimivan Venäjän ortodoksisen kirkon hiippakunnan metropoliittana. Hän kuoli vuonna 2003. Suomeksi häneltä on ilmestynyt kirjat Elävä rukous, Rukouskoulu ja Tuhlaajapojan paluu.

Ortodoksipappi Tuomas Kallonen on kirjoittanut laudatur-arvoisen lopputyön metropoliitta Antonista otsikolla Kutsuttu ihminen - kääntymyskokemuksen ja ihmiskuvan suhde metropoliitta Anthony Bloomin ajattelussa (Itä-Suomen yliopisto, 2008).