12. lokakuuta 2012

Elämänmakuinen usko

Evankeliumit kertovat, että myös Kristus hämmästyi. Väkijoukot hämmästyivät useasti Kristuksen puheista ja teoista, mutta itse Kristus hämmästyi vain kahdesti.

Molemmissa tapauksissa on kyse uskosta - sekä sen puutteesta että sen paljoudesta.

Käydessään kotikaupungissaan Kristus hämmästyi ihmisten vähäisestä uskosta, heidän epäuskosta. Monet kyselivät: ”Eikö tämä ole se rakennusmies?” Haluttomuus nähdä tutun ja totutun taakse saivat heidät näkemään vain puusepän, joka oli asunut nuoruutensa Nasaretin kaupungissa. Kristuksen sanat ja teot olivat vaikeita yhdistää puusepän poikaan, oman kylän poikaan.

Tavatessaan roomalaisen upseerin Kristus hämmästyi tämän pakanan uskosta - hämmästyneenä hän toteaa: ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut.” Upseerin uskosta emme tiedä paljon, pitkälti vain sen, että hän uskalsi laittaa kaiken peliin sanomalla: ”Sano vain sana.”

Kristus
©Orthodox Arts Journal

Kumpaan ryhmään me kuulumme? Käsi sydämellä, kuka ei olisi joskus epäillyt? Vain fanaatikot eivät epäile, he eivät uskalla. Sen sijaan meihin muihin sopii varmankin yhden miehen latautuneet sanat: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” Tämä huuto kuvaa osuvasti meidän sijaintimme jossain Nasaretin väen ja upseerin välimaastossa.

Usko-sanalla on ahdisteltu ja ahdistellaan paljon, monet eivät kestä suorittamisen painetta. On välillä lohdullista vaihtaa suuresta inflaatiosta kärsineen usko-sanan toisiin, kuten vaikkapa toivoon, rakkauteen, luottamukseen, sitoutumiseen tai esimerkiksi aavistukseen. Voi vaikka mielessään kokeilla vaihtaa nämä sanat kohtiin missä mainitaan usko. Ehkä opetuslapsien - tulevien apostolien - vaellus oli alussa vain aavistuksen varassa, silloin kun Kristus kutsui heitä sanoen: Lähtekää minun mukaani.

Opetuslasten joukko oli kirjava. Kalastajista, virkamiehistä ja parrattomista nuorukaisista tuli Kirkon ensimmäisiä opettajia. He - kuten myöhemmätkin kristityt - kulkivat värikkään tien. Yhden mallin kristittyjä löytyy vain huonoista ja pinnallisista ennakkoluuloista ja stereotypioista.

Apostoli Pietari lupasi Kristukselle olevansa valmis menemään vaikka vankilaan tai kuolemaankin. Kuitenkin Pietari mureni pelkonsa alla ja kielsi Kristuksen. Kerran Pietari meinasi hukkua järveenkin. Hänelle Kristus antoi nimen Kallio. Apostoli Paavali murhanhimoissaan vainosi aluksi ankarasti kristittyjä, mutta lopulta hänestä tuli Kirkon ensimmäinen ja suurin julistaja. Molemmat todistivat uskostaan kuolemalla marttyyreina.

Pietari
©Wikipedia

Apostoli Tuomas ei ollut mikään uskonkallio. ”Mennään vain, kuollaan kaikki yhdessä,” hän tokaisee toisille opetuslapsille. Opetuslasten vakuutteluun Kristuksen ylösnousemuksesta Tuomas sanoo: ”En usko.” Häneltä olemme kuitenkin oppineet uskon sanat: ”Minun Herrani ja Jumalani!” Matteus oli virkamies, joka sovelsi virkavaltaa omaan lukuunsa. Hän kirjoitti lopulta yhden Uuden testamentin evankeliumeista.

Juudas oli traaginen hahmo. Hänet otettiin opetuslasten ytimeen, mutta hänen tiensä kulki jotenkin vääjäämättä kohti kavallusta. Hän otti teostaan murtuneena oman elämänsä. Älkäämme spekuloiko liikaa hänestä. Lohdullinen ajatus on eräiden pohdiskelu siitä, että Juudaksella olisi mukanaan – missä hän sitten onkaan - pala ehtoollista valonaan. Tämän hän oli saanut Kristuksen omasta kädestä.

Naiset kertoivat Kristuksen tyhjästä haudasta ja saivat tylysti kuulla ”puhuvan omiaan”. Magdalan Mariaa haukuttiin jo varhain puolihulluksi naiseksi, joka yksinkertaisesti ”houri” nähneensä ylösnousseen Kristuksen. Tänään kirkko kunnioittaa heitä kaikkia apostolienvertaisina.

Lähempää omaa aikaamme oleva uskonkalliota vaivasi hieman arkisempikin asia. Johannes Kronstadtilaisella (k. 1908) oli välillä vaikeuksia olla ajattelematta omenapiirakoita liturgian aikana. Tänään kirkko kunnioittaa tätä omenanpiirakoista haaveilijaa pyhänä.

Johannes Kronstadtilainen

Tämä ei ole näiden henkilöiden vähättelyä, vaan päinvastoin heidän uskon kamppailunsa ylistämistä. Näissä ihmiskohtaloissa on elämän maku.

Ne eivät ole keksittyjä sankareita, eräänlaisia kiiltokuvia. Elämänmakuisuus tekee heistä uskottavia ja vakuuttavia, toisin kuin mainoskuvien maireat hymyt.

Vaikka ihminen on vapaa hylkäämän Jumalan, tai ailahtelemaan kyllä tai ei vastauksien välillä, niin Jumala on Kristuksessa sanonut meille lopullisesti ja pysyvästi ”kyllä”. Paavalin mukaan Kristuksessa tuli ilmi Jumalan ”rakkaus ihmisiä kohtaan” - hänen filantropiansa, kuten apostoli asian kreikaksi ilmaisee. Kristuksessa paljastui hullu rakkaus ihmisiin (manikos eros), kuten eräs kirkkoisä rohkeasti totesi.

Yksi synnin ydin on tämän hullun rakkauden unohtaminen - tietoisesti tai tietämättä. Sanomme liian usein ei Jumalalle ja lähimmäisellemme. Syystäkin ilosanoman julistukseen sisältyy kutsu mielenmuutokseen ja katumukseen, edes sen yrittämiseen. Venäläinen pappi Alexander Schmemann (k. 1983) kysyi joskus synnintunnuksella katuvalta: ”Muistatko, että Jumala rakastaa sinua?”

Ei ole ihme, että kirkon sanomaa kutsutaan ilosanomaksi. Et ole unohdettu, sinä olet mielessäni. Tiedän tuskasi ja taustasi. Tunnen jokaisen hiuksen päässäsi, jokaisen solun ja kyyneleen. Muistan hymysi, haluaisin sinun nauravan. Etsin sinua, etsitkö sinä minua? Muistatko minut?

Elämä ei ole aina helppoa, itse asiassa se voi välillä olla liiankin raskasta. Oman maailmamme murskaa ja särkee elämän kolhut ja särjemme sitä myös itse. Rukouskin on poissa, mutta voimme vain olla hänen läsnäolossaan sanomatta mitään. Raahautua ottamaan vastaan hänen ruumiinsa ja verensä. Yritämme varjella toivon liekkiä vapisevin käsin.

Itseäni on puhutellut ja usein kantanut Simeon Uuden Teologin (k. 1022) rukous ennen ehtoollista. Lainaan siitä osan, mutta se on myös kokonaisuudessaan tutustumisen arvoinen. ”Sinä tiedät pahojen tekojeni paljouden, sinä tunnet haavani ja näet ruhjeeni; mutta sinä tiedät myös uskoni, näet hartaan haluni, kuulet huokaukseni. Sinulta, minun Jumalani, Luojani, Vapahtajani, ei jää salaan yksikään kyynel, ei pieninkään kyynelpisara.”

Itärintamalla

Lopetan tämän kirjoituksen erään sotilaan rukoukseen. Teksti löytyi toisessa maailmansodassa kaatuneen Neuvostosotilaalta. Rukous on liikuttava ja totisesti elämänmakuinen.
"Kuuletko minua Jumala? En ole vielä koskaan elämäni aikana puhunut sinulle, mutta tänään tahdon lähestyä sinua. Tiedäthän, että ollessani lapsi minulle sanottiin, ettei sinua ole olemassa... Ja olin kylliksi tyhmä uskoakseni heitä.

Koskaan aiemmin en ole käsittänyt luomakuntasi kauneutta. Vasta tänään tuo kauneus paljastui minulle, kun syvyys yhtäkkiä avautui. Tähtien täyttämä taivas yläpuolellani. Haltioituneena näin niiden tuikkivan. Miten olin voinut tulla niin julmasti petetyksi?

Herra, en tiedä ojennatko kätesi tavoittamaan minua, mutta mitä minuun tulee, minä tunnustan sinut ja sinä ymmärrät. On ihme, että tämän kauhistuttavan helvetin syvyydessä minulle loistaa valo... Ja, että olen voinut nähdä sinut. En aio sanoa muuta kuin että on ilo tuntea sinut. 
Olemme saaneet käskyn hyökätä keskiyöllä, mutta en ole peloissani. Sinä näet meidät. Nyt saimme merkin. Minun on mentävä. Oli niin hyvä olla kanssasi.

Yhden asian tahtoisin vielä sanoa. Tiedät, että tästä taistelusta tulee ankara. Ehkä kolkutan oveasi tänä yönä. Vaikka en koskaan ollutkaan ystäväsi, päästätkö minut sisään, kun tulen? Mutta – itkenkö minä? Katso mitä minulle tapahtuu! Silmät ovat avautuneet.

Jumala, anna minulle anteeksi. Menen nyt enkä varmasti palaa. Mutta, oi ihmettä, en enää pelkää kuolemaa."


Kirjoitus on kooste kolmesta pääkirjoituksestani Logos-lehdessä vuosina 2007-2009. Blogikirjoitukseen on tehty lisäyksiä ja vähäisiä muutoksia. Yhdistävänä aiheena on usko, epäilys ja elämänmakuisuus.