29. lokakuuta 2012

Aleksandr Jeltšaninov - ajatuksia synnintunnustuksesta

"Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä." (2 Kor. 6:2)
Isä Aleksandr
On koittanut se hetki jolloin voimme laskea raskaan syntitaakan, rikkoa synnin kahleet ja kohdata uudelleen valoa säteilevän sielumme. Mutta matka näin autuaalliseen puhdistautumiseen ei ole helppo.

Usein jo ennen kuin alamme edes valmistautua synnintunnustukselle nousee mieleemme epäilyksiä: "Enkö kuitenkin lykkäisi sitä? Olenkohan edes kunnolla valmistautunut? Ehkä käyn liian usein?"

Meidän tulee vastustaa tällaisia epäilyjä tiukasti. "Jos ryhdyt palvelemaan Herraa, valmistaudu siihen, että sinua koetellaan." (Siir. 2:1) Siitä hetkestä jona olet päättänyt valmistautua, tulet kohtaamaan sekä sisäisiä että ulkoisia esteitä jotka häviävät vain, jos pidät tiukasti kiinni aikomuksestasi.

Parhaimmillaan tapa, jota ei ole otettu tavaksi

Jos mietimme sitä, kuinka usein synnintunnustuksella tulisi käydä, on periaate selvä: useammin kuin meillä on tapana ja vähintään kirkkovuoden neljän pidemmän paaston aikana. Uudestaan ja uudestaan tulee meidän laiskuuden vaivaamien ja katumuksessa kokemattomien opetella syntien tunnustamista. Lisäksi meidän pitää muodostaa synnintunnustusten välille eräänlainen yhteys, jotta aika niiden välillä täyttyisi edellisen muistolla ja tulevan odotuksella, ja että nämä yhdessä herättäisivät ja tukisivat hengellisiä ponnistuksia.

Synnintunnustus Venäjällä
Toisinaan mieltämme hämmentää myös kysymys rippi-isästä. Kenen luokse mennä? Ripustautuako samaan vaikka mitä tapahtuisi? Saako rippi-isää vaihtaa, ja jos, niin missä tilanteessa? Hengellisessä elämässä kokeneet isät vakuuttavat, että rippi-isää ei pidä vaihtaa, vaikka kyseessä ei olisikaan hengellinen ohjaajamme.

Toisinaan tosiaan käy niin, että onnistunutta synnintunnustusta seuraavat kerrat vaikuttavatkin vain laimeilta. Tällaisessa tilanteessa rippi-isän vaihto saattaa käydä mielessä. Tämä ei kuitenkaan ole riittävä peruste näin vakavalle askeleelle. Omat tunteemme synnintunnustuksen aikana eivät kosketa mysteerin olemusta, vaan hengellisen kokemuksen poissaolo synnintunnustuksessa on usein vain merkki omasta hengellisestä alennustilastamme.

Johannes Kronstadtilainen
Johannes Kronstadtilainen (k. 1908) sanoo: "Katumuksen tulee olla täysin vapaata, eikä millään lailla pakotettua." Syntien kivuliaista haavoista todella kärsivälle ihmiselle on samantekevää kenen kautta hän syntinsä tunnustaa - hän toivoo vain pääsevänsä mahdollisimman nopeasti synnintunnustukselle saadakseen kipeään oloonsa helpotuksen. Tilanne on toinen, jos sivuutamme katumuksen sakramentin ja menemme synnintunnustukselle keskustelun vuoksi. Tässä on tärkeää erottaa toisistaan synnintunnustus ja hengellinen keskustelu, joka voidaan, ja on parempikin, toteuttaa katumuksen sakramentista erillään, sillä keskustelu - vaikkakin hengellisistä aiheista - voi häiritä ja viilentää katujaa, tylsentää katumusta ilmaisevan tunteen terävyyttä ja johtaa teologiseen väittelyyn.

Synnintunnustus ei ole pelkästään puhetta omista vioista ja epäilyksistä eikä se ole tilaisuus omasta elämästä tiedottamiseen. Kaikkein vähiten se on "uskonnollinen tapa". Se on syvää, palavaa katumusta ja puhdistumisen janoa, joka syntyy pyhän tuntemisesta. Se on synnille kuolemista ja eloon heräämistä pyhyydelle. Jo synnintuntoa voi pitää yhtenä pyhyyden tasona, kun taas tunnottomuus, kyvyttömyys katua, ja epäusko kertovat sijainnista pyhyyden ja Jumalan ulkopuolella.

Selvittäkäämme, kuinka meidän tulisi suhtautua katumuksen sakramenttiin. Miten siihen tulee valmistautua? Mitä tähän mysteeriin osallistuminen vaatii? Entä mihin katujan on syytä kiinnittää erityistä huomiota?

Päämääränä sydämen särkeminen

Sydämen koetus on ensimmäinen synnintunnustukseen valmistava teko. Johannes Kronstadtilainen kirjoittaa: "Omien syntinsä näkeminen kaikessa moninaisuudessaan ja inhottavuudessaan on todellinen Jumalan lahja." Hengellisessä elämässä kokemattomat eivät yleensä näe syntiensä moninaisuutta ja inhottavuutta, ja siksi synnintunnustus useilla alkaakin vähätellen. Aivan kuin itserakkaus, ylpeys, tylyys, pikkusieluisuus ja hengellinen laiskuus eivät olisi mainitsemisen arvoisia syntejä?

Voimmeko todella vakuuttaa, että rakkautemme Jumalaan on riittävää ja uskomme aktiivista ja palavaa? Että rakastamme jokaista ihmistä kuin veljeä Kristuksessa? Mekö olemme saavuttaneet lempeyden, vihattomuuden ja nöyryyden? Jos emme, niin mistä kristillisyytemme sitten koostuu? Mitä muuta itsevarmuutemme on kuin paatunutta tunnottomuutta ja ruumiin kuolemaa ennakoivaa mielen kuolemaa.

Kristus
Miksi pyhät isät, joilta katumusrukoukset olemme perineet, pitivät itseään pahimpina synnintekijöinä? Vilpittömän varmuuden äänellä suloisimpaan Jeesukseen vedoten he huusivat: "Kukaan ei ole minun laillani syntiä tehnyt!" Ja me olemme autuaan onnellisia! Mitä kirkkaammin Kristuksen valo sydäntämme valaisee sitä selvemmin tiedostamme puutteet, haavat ja vauriot. Ja päinvastoin. Synnin pimeyteen vaipunut ihminen ei näe sydämessään mitään. Tai jos näkeekin, ei hän kauhistu, sillä hän ei ymmärrä näkemäänsä.

Tämän vuoksi suorin tie omien syntien tunnistamiseen on siirtyminen lähemmäksi valoa ja rukoilla tuota valoa, joka on maailman ja kaiken meissä vaikuttavan "maallisen" tuomio (Joh. 3:19). Synnintunnustukseen valmistautuessamme meidän tulee tarkastella omatuntoamme käskyjen sekä eräiden rukousten ja Raamatun lukujen avulla (esimerkiksi Room. 5:12, Ef. 4, Jaak. 3). Näin on niin kauan kuin emme ole niin lähellä Kristusta, että olisimme jatkuvassa katumuksen tilassa.

Omaa sieluntilaa tutkiessamme on tärkeää pyrkiä erottamaan perustavampaa laatua olevat synnit niiden johdannaisista, toisin sanoen syvemmälle ulottuvat syyt niiden seurauksista. Esimerkiksi ajatusten harhaileminen rukoillessa ja unisuus tai levottomuus jumalanpalveluksen aikana ovat toki vakavia asioita, mutta eivätkö ne ennemminkin kerro uskonpuutteesta ja ponnettomasta rakkaudesta Jumalaan?

On hyvä huomata taipumuksemme omavaltaisuuteen, niskurointiin, itsensä puolusteluun, kärsimättömyyteen ja itsepäisyyteen, mutta vielä tärkeämpää on selvittää niiden yhteys itserakkauteen ja ylpeyteen. Jos huomaamme itsessämme liiallista menoa, suulautta, ivallisuutta tai korostunutta kiinnostusta omaa, läheistemme tai asuntomme ulkonäköä kohtaan, on syytä miettiä, onko kyseessä yksinkertaisesti turhamaisuus. Ja eikö juuri se, että raskain mielin ja sydämin kannamme maallisia murheitamme, suremme erossa oloa ja lohduttomasti itkemme meidät jättäneiden perään, todista taaskin epäluottamuksesta Jumalan huolenpitoon?

Katumuskanoni
Hyvä apukeino omien syntien tunnistamisessa on muistella sitä, mistä muut ja erityisesti lähimmäisemme meitä tavallisesti syyttävät. Usein nuo syytteet, moitteet ja hyökkäykset ovat perusteltuja. Voidaksemme puhtaalla omatunnolla tulla katumuksen sakramenttiin on myös ehdottomasti pyydettävä anteeksi kaikilta, joita vastaan olemme rikkoneet.

Itsetutkiskelun aikana ei saa sortua jokaisen sydämenlyönnin kohtuuttomaan ja pikkumaiseen tarkkailuun. Välttääkseen epäolennaisuuksiin sotkeutumisen on hyvä välillä jättää omatunto rauhaan, noudattaa yksinkertaista mutta ravitsevaa hengellistä ruokavaliota ja rukousten ja hyvien tekojen avulla saada sielu selviämään.

Synnintunnustukseen valmistautuminen ei ole syntien mahdollisimman täydellistä muistamista saati listaamista, vaan sellaisen keskittyneisyyden, vakavoitumisen ja rukouksen tilan saavuttamista jolloin synnit kuin valaistuina nousevat esiin. Toisin sanoen papin luo ei kannata viedä muistilistaa vaan katumusta ilmaiseva tunne, ei yksityiskohtaisesti työstettyä väitöskirjaa vaan särkynyt sydän.

Kyynel - katumusta ilmaiseva tunne

Syntiensä tietäminen ei vielä tarkoita niiden katumista. Jumala tosin vastaanottaa vilpittömän ja tunnollisen tunnustuksen, vaikka siitä puuttuisikin voimakas katumusta ilmaiseva tunne (kunhan vain tunnustamme urheasti myös tuon paatuneen tunnottomuutemme). Sydämen särkeminen, omien syntien sureminen, on silti tärkeintä, mitä syynintunnustukseen voimme tuoda.

Kristus kärsimystiellään
Mutta mitä tehdä, jos syntien roihussa kuivettunut sydämemme ei kostukaan kyynelten elävöittävästä tulvasta? Entä jos sielun sairaus ja lihan haureus ovat niin suurta, ettemme kykene vilpittömästi katumaan? Edes tällaisessa tilanteessa synnintunnustusta ei ole syytä lykätä. Jumala voi koskettaa sydäntämme myös mysteerin aikana sillä itse syntien tunnustaminen ja nimeäminen saattaa pehmentää sydämemme, tarkentaa hengellistä näköämme ja herkistää katumusta ilmaisevalle tunteelle.

Hengellinen velttoutemme on parhaiten voitettavissa kunnon valmistautumisella. Ruumista riuduttava paastoaminen häiritsee oivallisesti hengelliselle elämälle turmiollista ruumiillista hyvinvointia. Rukous ja mietiskely sekä evankeliumitekstien, pyhien elämäkertojen ja pyhien isien teosten lukeminen ja hyvän tekeminen tukevat synnintunnustukseen valmistautumisessa.

Kyvyttömyytemme syntien tunnustamiseen johtuu yleensä Jumalan pelon puutteesta ja piilevästä epäuskosta, ja näihin tulisi kohdistua kaikki voimamme. Tämän vuoksi tarvitaan kyyneleitä. Ne saavat meidät heltymään, ravisuttavat meitä kauttaaltaan ja paljastavat olennaisen. Kyyneleet auttavat meitä unohtamaan katumusta estävän oman "itsemme". Ylpeät ja itserakkaat eivät kyynelehdi. Itku on merkki sydämen pehmentymisestä, sulamisesta ja nöyrtymisestä. Kyyneleiden jälkeen sydän täyttyy Jumalan antamasta lempeydestä, vihattomuudesta, pehmeydestä, liikutuksesta ja rauhasta. Synnintunnustuksen aikana ei kyyneleitä tule hävetä vaan antaa niiden vapaasti juosta ja pestä pois pahat tekomme.

Uroteko josta ei pidä ottaa kunniaa

Sydämen koetuksen ja katumusta ilmaisevan tunteen lisäksi tärkeä osa synnintunnustusta on syntien ääneen lausuminen. Älä odota papin kysymyksiä vaan ponnistele itse – syntien tunnustaminen on itsensä voittamista ja onnistuessaan uroteko.

Evankeliumeita ja ristejä
Puhu tarkasti äläkä naamioi syntiäsi vähäpätöiseksi yleistyksien avulla (esimerkiksi, "olen rikkonut seitsemättä käskyä"). Syntejä tunnustaessa on vaikeaa välttää kiusausta puolustella itseään. Katuja tuntee helposti houkutusta lieventävien asianhaarojen esiintuomiseen ja sortuu jopa toisten syyttelyyn. Tämä on tunnusomaista itserakkaudelle, syvän katumuksen puutteelle ja synnissä rypemiselle.

Toisinaan katuja vetoaa huonoon muistiinsa, joka estää muistamasta tehtyjä syntejä. Todellakin usein niin käy, että unohdamme syntiset tekomme, mutta johtuneeko tämä kuitenkaan huonomuistisuudestamme? Emmekö me muista vuosikausia tapahtumat, jotka ovat erityisesti kunnianhimoamme hivelleet tai päinvastoin ylpeyttämme erityisen kovasti kolauttaneet? Muistamme hyvin tarkasti sellaisen, joka on tehnyt meihin syvän vaikutuksen. Ja koska helposti unohdamme syntimme, eikö se kerro siitä, kuinka merkityksettöminä niitä pidämme?

Taakka kevenee...
Todellisen katumuksen merkki on keveyden, puhtauden ja sanoin kuvaamattoman ilon tunne. Tuolloin tuntuu mahdottomalta ajatella syntiä. Kuten vielä hetki sitten ajatus helpottavasta riemusta tuntui todella kaukaiselta.

Katumus ei ole täydellinen, jos emme katuessamme päätä olla tekemättä samaa syntiä uudelleen. Mutta kuinka tämä on mahdollista? Kuinka voisin luvata itselleni ja rippi-isälleni, etten toista juuri katumiani tekojani? Eikö olisi päinvastoin todenmukaisempaa olla varma siitä, että synti tulee uusittua?

Tiedämmehän jokainen omasta kokemuksestamme, kuinka vääjäämättömästi me jonkin ajan kuluttua löydämme itsemme saman synnin ääreltä. Kun omaa elämää tarkkailee taaksepäin, tuntuu kuin missään ei olisi tapahtunut parannusta. Vaikka kuinka riuhtaisemme, palaamme aina samaan pisteeseen. Olisi kamalaa, jos näin todella olisi. Mutta onneksi se ei pidä paikkaansa. Jos me todella haluamme parantaa tapojamme, jatkuvasti tunnustamme syntimme todenmukaisesti ja osallistumme ehtoolliseen, se ei voi ole vaikuttamatta myönteisesti sydämeemme.

Johannes
On vain muistettava se tosiasia, ettemme ole itse itsemme tuomareita. Ihminen ei itse kykene näkemään, onko hän kulkemassa parempaan vai huonompaan suuntaan, sillä hän, joka tuomitsee ja se, jota arvioidaan muuttuvat molemmat jatkuvasti. Kasvava ankaruus itseä kohtaan, hengellisen näkökyvyn kehittyminen ja otettaan tiukentava synnin pelko saattavat luoda illuusion syntien moninkertaistumisesta ja voimistumisesta, vaikka todellisuudessa ne ovat saattaneet jopa heikentyä.

Aiemmin emme vain olleet kiinnittäneet synteihimme sen suurempaa huomiota. Erityisesti tämä harha johtuu siitä, että suojellakseen meitä kunnianhimon ja ylpeyden perisynniltä Jumalan kaitselmus sulkee usein silmämme hengelliseltä edistymiseltämme. Usein käy niin, ettei synti ole meistä mihinkään kadonnut, mutta säännöllinen katuminen ja ehtoolliseen osallistuminen ovat taltuttaneet sen. Joten eikö taistelu syntiä vastaan olekin jo saavutus itsessään? Johannes Siinailainen (k. 649) sanoo: "Älä pelkää, vaikka lankeat syntiin joka päivä, kunhan et lopullisesti poikkea Jumalan tieltä. Seiso urheasti ja suojelusenkelisi tulee arvostamaan kärsivällisyyttäsi."

Kun taas tunnet helpotuksen ja uudistumisen tunteen kaikonneen, on sinun kerättävä voimasi ja valmistauduttava seuraavaan synnintunnustukseen. Joka haluaa vapauttaa sielunsa epäpuhtauksista ja pestä kyynelin sydämensä puhtaaksi tulee siinä onnistumaan. Kunhan vain muistamme, ettei onnistuminen ole meidän voimiemme ja ponnisteluidemme varassa. Jos sen unohdamme, on kaikki mennyt hukkaan.
"Herra, kokoa minun hajanainen mieleni, puhdista jäätynyt sydämeni, suo minulle katumus, niin kuin annoit sen Pietarille, anna minulle publikaanin murhe, ja anna minulle syntisen naisen kyyneleet."
Ortodoksipappi Aleksandr Jeltšaninov syntyi vuonna 1881. Hän opiskeli Pietarin yliopiston historiallis-filologisessa tiedekunnassa, jonka jälkeen hän jatkoi opintojaan Moskovan hengellisessä akatemiassa. Teologiset opinnot keskeytyivät asepalveluksen vuoksi. Jeltšaninov tunsi jo lapsuudestaan saakka filosofi ja teologi Pavel Florenskin (k. 1937) sekä tutustui myöhemmin teologi Sergei Bulgakoviin (k. 1944). Aleksandr osallistui aktiivisesti aikansa venäläiseen uskonnolliseen ja filosofiseen liikehdintään, älylliseen heräämiseen, jota on kutsuttu myös "uskonnolliseksi renessanssiksi".

1920-luvulla Aleksandr pakeni perheensä kanssa Ranskaan ja he asettuivat Nizzaan. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1926, palvellen Nizzan katedraalissa. Aleksandr kuoli vuonna 1934, vain 53 vuoden vanhana, vaikeaan ja kivuliaaseen sairauteen.

Kirjoitus synnintunnustuksesta, Беседа перед исповедью -luku, on teoksesta Записи (1940). Kirjoitus on aikaisemmin ilmestynyt suomeksi Logos-lehdessä (3/2007). Käännös venäjänkielestä K. L.