16. syyskuuta 2012

Uusmarttyyrit Ilarion ja Sergei

Uumarttyyri Ilarion, Verejan arkkipiispa

"Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta, kirkon ulkopuolella ei ole sakramentteja." (Ilarion Troitski)
Arkkipiispa Ilarion oli ihailtu henkilö. Aikalaiset luonnehtivat häntä hyvinkin myönteisesti. Hän oli nuori, elämäniloinen, kaikin puolin sivistynyt, puhetaitoinen, lahjakas laulaja ja vilpitön uskossaan. Kirkkokansa suorastaan rakasti häntä. Papistokin arvosti häntä suuresti, kutsuen häntä "suureksi" älynsä ja uskonsa lujuuden tähden.

"Ilman kirkkoa ei ole pelastusta." Tätä hän usein toisti. Lause on muodossa tai toisessa usein kirjoitettuna hänen ikoneihinsa. Hän ei kuitenkaan ollut mikään sokean tietämättömyyden vallassa oleva "ortodoksisuus tai kuolema" -kiihkoilija.

Ilarion

Ilarion syntyi vuonna 1886 Tuulan läänissä. Jo varhain hän osoitti lahjakkuutta opintielle. Hän jopa meinasi viisivuotiaana karata kolmivuotiaan veljensä kanssa opiskelemaan Moskovaan. Vanhemmat onneksi estivät poikien karkumatkan. Oppimishalu oli siis ilmeinen.

Vuonna 1910 Ilarion valmistui loistavin arvosanoin Moskovan hengellisestä akatemiasta. Munkiksi hänet vihittiin vuonna 1913 tehdessään tutkimustyötä professoristipendiaattina. Urakehitys oli huima. Jo vuonna 1913 hänet nimitettiin ylimääräiseksi professoriksi akatemiaan.

Ilarionin teologiset kirjoitukset ovat hyvin mielenkiintoisia. Toistuvasti hän palaa siihen, että Kristus perusti yhteisön - oman kirkkonsa. Kristus ei jättänyt kirjoituksia jälkeensa, vaan häneen uskovan ja hänessä vaeltavan yhteisön. Kristinuskoa ilman kirkkoa ei ole olemassakaan.

Ilarion osallistui monipuolisesti Venäjän ortodoksisen kirkon toimintaan vallankumouksen ja sitä seuraavan haasteelllisen ajan. Hän varjeli kirkon ykseyttä, kun viranomaisten pyrkimyksenä oli tukea hajaannusta kirkon sisällä. Joulukuussa vuonna 1923 Ilarion vangittiin ja lähetettiin Vienan Kemiin ja sieltä edelleen Solovetskiin. Parakit nähtyään hänen väitetään todenneen: "Täältä emme pääse elävinä." GULAG-leirien helvetissä hän säilytti iloisuuden ja eli hyveellistä elämää.

Vankileirillä

Ilarionin pakkotyöksi määrättiin kalaverkkojen kutominen ja kalastus. Hän toistelikin hieman huumorilla helluntaiveisun muunnelmaa: "Pyhä Henki on hyvyyden lähde, joka tekee kalastajista teologeja - ja nyt teologeista kalastajia." Kerrotaanpa, että hän opetti yhden murheellisen papin tekemään ristinmerkin silmillään.

Joulukuussa vuonna 1929 alkoi viimeinen vaihe nuoren Ilarionin elämässä. Hänet tuomittiin karkotettavaksi Alma-Ataan. Kazakstaniin asti siis. Kuljetuksen aikana Solovetskistä Leningradiin hänet ryöstettiin. Leningradiin hän saapui sairaana ja huonossa kunnossa. Syöpäläiset kuhisivat hänessä. Vankisairaalassa hän tajusi lopun tulleen. Hänen väitetään sanoneen: "Nyt olen kokonaan vapaa, kukaan ei vie minua." Joulukuun 15. päivänä Ilarion kuoli.

Nobelkirjailija Aleksandr Solženitsyn (k. 2008) on kirjoittanut  vankikuljetusten kärsimyksestä GULAG-kirjassaan useat luvut. Kirjan lukemisen jälkeen ymmärtää miksi Ilarionia pidetään marttyyrina, vaikkei häntä tapettu ampumalla, hukuttamalla tai jollain toisella tavalla.

Hautajaiset saatin jotenkin järjestettyä. Ilarion oli ulkoisesti muuttunut. Ennen ulkoisesti komea, pitkä ja vahvan oloinen mies oli nyt säälittävän näköinen. Arkussa makasi paljaaksi ajeltu ja harmaantunut vanhus. Eräs sukulainen pyörtyi hautajaisissa nähdessään, kun hän ei tunnistanut Ilarionia enää.

Uusmarttyyri Ilarionin pyhäinjäännöksiä voi kunnioittaa Moskovan Stretenjen luosarissa.

Pappismartyyri Sergei Metšov

"Te [seurakuntani] olette minun tieni Kristuksen luo, miten voisin kulkea ilman teitä." (Sergei Metšov)
Harvassa perheessä sekä isä että poika ovat pyhiä. Metšovin perheessä asiat ovat näin. Tulevan pappismarttyyri Sergein isä oli kuuluisa moskovalainen pappi Aleksi Metšov. Isä toimi pappina Nikolaoksen kirkossa Maroseikakadulla.

Isä oli toivonut pojastaan Sergeistä seuraajaansa. Ajan hengen mukaan pappeus kulki lähes suvussa. Isä ei kuitenkaan tahtonut painostaa ja pakottaa Sergeitä papiksi. Sergei hankkikin maallisen koulutuksen. Opintonsa hän aloitti lääketieteellisessä, mutta päätti ne historiallis-filologisessa tiedekunnassa. Toki opintojensa ohessa Sergei oli aktiivisesti kiinnostunyt kirkon elämästä ja toimi muun muassa opiskelijoiden teologisessa kerhossa.

Sergei

Sergei tapasi tulevan vaimonsa, kun he molemmat palvelivat sairaanhoitajina ensimmäisessä maailmansodassa. Tie pappeuteen alkoi, kun Sergei vuonna 1918 teki pyhiinvaelluksen Optinan kuuluisaan luostariin. Luostarin kaksi kuuluisaa ohjaajavanhusta antoivat siunauksensa aikomukselle ryhtyä papiksi. Pappisvihkimys toimitettiin Moskovassa vuonna 1919. Optinan kuuluisan ja hengellisesti arvovaltaisen luostarin vaikutus näkyi koko Metšovin perheessä ja heidän seurakunnassaan.

Optina tuli tunnetuksi erityisesti ohjaajavanhuksistaan. Nämä hengellisesti kokeneet ja Jumalan armon avulla ihmisiä ohjaavat vanhukset tapasivat 1800-luvulla vaikuttavan joukon ihmisiä. Esimerkiksi Fjodor Dostojevksi (k. 1881), Nikolai Gogol (k. 1852), Ivan Turgenev (k. 1883) ja jopa Leo Tolstoi (k. 1910) kävivät ohjaajavanhusten luona. Juuri ennen kuolemaansa Tolstoi olisi halunnut tavata Optinan erään ohjaajavanhuksen, mutta ehti kuolla ennen tapaamista juna-asemalle. Tolstoi kuoli Astapovon juna-asemalla vuonna 1910. Hän oli pyytänyt ohjaajavanhuksen luokseen asemalle. Luostarista saapui paikalle kaksi pappia, mutta heitä estettiin tapaamasta Tolstoita. Pappeja estivät Tolstoin fanit "tolstoilaiset". Olisiko Tolstoi halunnut katua? Kuolla sovinnossa ortodoksisen kirkon kanssa? Sitä ei kukaan saa tietää. Syypää tähän ei ole ortodoksinen kirkko, vaan ihan muut.

Aleksin ja Sergein seurakuntaa kutsuttiin "maalliseksi luostariksi". Kyse ei ollut ulkonaisesta seikasta, vaan viittasi seurakunnan "perhemäisyyteen". Kerrotaan, että seurakuntaa yhdisti "keskinäinen rakkaus ja sama hengellinen ohjaus. Kuuliaisuus rippi-isälle, omantunnon puhdistaminen katumuksen sakramentissa, säännöllinen osallistuminen ehtoolliseen ja päivittäisen kirkkosääntöjen mukaiset jumalanpalvelukset". Liturgia toimitettiin päivittäin kello kuudelta aamulla, arkisin seurakuntalaiset ehtivät hyvin töihin. Tämä oli pohja aidolle ortodoksiselle hengelliselle elämälle. Sergei tapasi tokaista: "Kristinusko ei ole oppia vaan elämää."

Sergeillä oli tapana pitää opetuspuheensa haastavina. Niitä ei voinut jäädä vain kuuntelemaan, vaan ne "pakottivat" ratkaisuun. Syntyi halu toimia. Sergei korostikin usein tahdon osuutta uskonelämässä. Häntä kunnioitettiin ja arvostettiin. Hän oli lahjomaton paimen ja huokui hyvyyttä ja myötätuntoa.

Neuvostoliitto kiristi otettaan Venäjän ortodoksisesta kirkosta. Se yritettiin tuhota. Perinpohjaisesti. Tapettiin, tuhottiin ja kylvettiin riitaa kirkon sisälle. Sergei pysyi uskollisena kirkolle ja uskolle. Vuonna 1929 Sergei pidätettiin ja karkotettiin. Kolme vuotta myöhemmin seurakunta lakkautettiin ja Maroseikakadun kirkko suljettiin. Viimeinen liturgia toimitettiin ilmestysjuhlana vuonna 1932. Sulkemisen jälkeen tilat "kunnostettiin". Kaikki kirkollinen tuhottiin suurella huolella. Toimistokäytössä kirkko oli vuoteen 1990 saakka. Kirkko palautettiin kirkolliseen käyttöön vasta vuonna 1990.

Sergei pidätyskuva

Sergei lähetettiin pohjoiseen Vologdan alueelle. Pakkotyönä oli metsähakkuu. Vuonna 1935 hänet karkotettiin Lotinapeltoon ja sieltä sittemmin Rybinskiin rakentamaan patoa. Leirielämä oli kärsimystä. Pahoinpitelyä, ryöstelyä ja nälkää. Tämän seuraus oli yllättävä. Sergei, joka oli ollut aika ehdoton pappi oli nyt hyvin pehmeä, eikä lausunut moitteen sanakaan. Kaikki ärtymys oli poissa.

Vuonna 1937 Sergei vapautettiin. Hän asui nyt Kalininin kaupungin lähellä. Karkotetut harvemmin saivat palata kotiseuduilleen. Töitä hän teki poliklinikalla. Pappina hän toimi salaa. Hän toimitti salaa liturgioita kotonaan. Hänen luonaan kokoontui pieni yhteisö. Valtion silmissä tietenkin laiton ja kapinallinen. Lähes kaikki piispat olivat joko vankileirillä tai karkotuksessa. Hän kertoi eräälle vapaalle piispalle hänen luonaan kokoontuvasta yhteisöstä. Pian piispa vangittiin ja kidutuksen aikana tämä paljasti laittoman yhteisön. Kyse oli rippisalaisuuden pettämisestä. Aikaa oli nyt vähän ja monet kehottivat Sergeitä pakenemaan Keski-Aasiaan. Sergei kieltäytyi jättämästä seurakuntalaisiaan. Noin vuoden hän vaelsi teillä tietämättömillä, olematta kirjoilla missään.

Kesällä vuonna 1941 Sergei asui salaa Tutajevin kaupungin liepeillä olevassa kylässä. Jokaisena päivänä hän toimitti liturgian. Sodan aiheuttama yleinen epäluuloisuus sai ympäristön asukkaat ilmiantamaan Sergein ja hänen seurakuntansa. Heitä pidettiin saksalaisten vakoojina. Heitä syytettiin myös tutusta vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Miltei mitä vain mahtui tämän syytöksen alle. Kuulustelut kestivät neljä kuukautta. Häntä kidutettiin. Hän kesti, eikä paljastanut ketään seurakuntansa jäsentä.

Jouluaaton vastaisena yönä hänet ammuttiin Jaroslavin vankilassa.