11. syyskuuta 2012

Kalasteleva pyhä ja uusmarttyyri Pietari

Pyhät ovat eläneet ihmiselämän iloineen ja murheineen. Hekin tekivät elämänvalintoja, unelmoivat, pettyivät, hymyilivät, itkivät ja tunsivat ihmiselämän suloisuuden ja surullisuuden.

Pyhä Vanhurskas Simeon Verhoturjelainen

1600-luvulla Verhoturjen alueella Siperiassa vaelteli pyhä mies. Huhun mukaan hän oli aatelissukua. Pyhä mies oli nimeltään Simeon.

Vaeltaminen luonnossa sai hänet ihmettelemään ja ylistämään Jumalaa, kaiken Luojaa. Turajoen rannalla hän uppoutui täysin rukoukseen. Kesäisin hän oli kova kalastamaan. Simeonin ikoneihin kuvataan usein pyhä Simeon juuri kalastamassa.


Talvisin hän hankki elantonsa ompelemalla turkkeja. Kerrotaan, että hän usein juuri ennen töiden valmistumista pakeni paikalta. Käytöstä pidettiin loukkaavana, mutta pian ymmärrettiin, että Simeon karttoi ihmisten antamaa kunniaa. Hän myös käytöksellään vältti palkan saamista. Hän pyrki elämään köyhyydessä. Vaeltava elämä, köyhyys ja paasto koitui Simeonin kuolemaksi. Hän kuoli nuorena ja siirtyi Luojansa luokse, jota hän oli palvellut uskollisesti kaikkina elämänsä päivinä.

Vuonna 1692 Simeonin hauta-arkku alkoi nousta maasta. Mitään ihmeellistä tässä ei välttämättä ole, sillä usein maa nostaa sisältään esineitä. Samalla Jumalalle ei ollut otollista, että pyhä mies Simeon olisi unohtunut kokonaan. Harva enää edes muisti Simeonin. Arkusta löydettiin Simeonin maatumattomat jäännökset - niillä oli jo viisikymmentä vuotta ikää. Kukaan ei kuitenkaan muistanut vainajan nimeä. Pyhäinjäännöksiä kunnioitettiin ja ihmeitä tapahtui. Lopulta piispa kutsuttiin paikalle ja unessa kuuli äänen sanovan: "Hänen nimensä on Simeon."


Syyskuun 12. päivänä vuonna 1704 pyhäinjäännökset siirrettiin pyhän Nikolaoksen luostariin Verhoturjen kaupunkiin. Tämä päivä on myös hänen juhlapäivänsä.

Simeon Verhoturjelaiseen liittyy minulle hieman erikoinen muisto. Vierailin lieksalaisten ortodoksilapsien ja -nuorten kanssa Valamon luostarissa Heinävedellä. Kyseessä oli seurakunnan retki luostariin. Pienten pyhiinvaellus. Lapset ostivat vaikka mitä luostarissa, nekkutikkarit taisivat olla suosituin ostos.

Paluumatkalla yksi lapsista, jonka vieressä istuin näytti minulle ostamansa ikonin. Ihmettelin suuresti ikonia. Siinä oli mies kädet kohotettuina rukoukseen Kristuksen puoleen. Hämmästyin suuresti, kun pyhä kuvattiin kalassa istumassa ikonin reunassa. En ollut uskoa silmiäni. Hieno ikoni kehuin lapselle ja kehotin viemään hyvään paikkaan kotiin. Aloin tutkia ja selvisi, että kyseessä oli Simeon Verhoturjelaisen ikoni. Miten ihmeessä tällainen ikoni on myynnissä suomalaisessa luostarissa. Sen tarinan voi itse arkkimandriitta Sergei Valamon luostarista kertoa.


Uusmarttyyri Pietari

"En voi kieltäytyä. Jos kieltäydyn, petän kirkon. Mutta tiedän, että suostuessani allekirjoitan oman kuolemantuomioni."
Nämä sanat Pjotr Poljanski sanoi veljelleen kun Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Tiihon Bellavin (k. 1925) vuonna 1920 ehdotti pispuutta Pjotrille. Pjotr oli tällöin maallikko. Hän oli kylläkin väitellyt teologian tohtoriksi Moskovan hengellisessä akatemiassa, mutta toisin kuin monet muut hän ei pyrinnyt saamaan pappisvihkimystä. Hän toimi maallikkona kirkon eri tehtävissä, muun muassa Pietarin opetuskomiteassa.

Tähän tulevaan marttyyriin sopii hyvin ortodoksiteologi Olivier Clémentin (k. 2009) huomio. Marttyyrit ovat yllättävä usein "tavallisia" uskovia, ei niinkään suuria kilvoittelijoita - "hengellisiä huippu-urheilijoita". Marttyyri sana tarkoittaa yksinkertaisesti todistajaa. Clément jatkaa: "He ovat tavallisia ihmisiä, jotka panevat kaiken luottamuksensa ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Kristukseen. Kärsimyksen tullessa heidän osakseen he eivät kapinoi, vaan antautuvat Kristukselle ja heidän kärsimyksensä ovat osallisuutta hänen kärsimyksiinsä. He kokevat näin myös ylösnousemuksen rauhan ja ilon syöksyvän heihin..."


Maalikkona Pjotr olisi voinut elää rauhassa. 58 vuotiaana vuonna 1920 hänet vihittiin munkiksi ja piispaksi -  tämä tiesi kärsimystä ja jopa kuolemaa. "Suostuessani allekirjoitan oman kuolemantuomioni", Pjotr olikin sanonut.

Pietari ei erehtynyt arviossaan. Heti piispaksi vihkimisen jälkeen hänet karkotettiin Ustjugiin ja hän palasi Moskovaan vasta vuonna 1923. Patriarkka Tiihonin kuoltua vuonna 1925 Pietarista tuli patriarkan viranhoitaja. Krutitsyn metropoliitta Pietari ei suostunut neuvottelemaan valtiollisen poliisin GPU:n kanssa. Marraskuussa Pietari jo pidätettiin. Tämän jälkeen Pietarin elämä oli jatkuvien karkotusten, kuuluteluiden ja vankilatuomioiden aikaa. Se kesti aina hänen kuolemaansa asti vuonna 1937.

Teloitus

On hyvä muistaa, ettei kyseessä ollut mitään meille tuttua oikeusvaltion kuulusteluita tai vankilatuomioita. Osana Pietarin kiusaamista hänelle tarjottiin mahdollisuus pettää kirkko. Hänelle luvattiin vapautta, jos hän luopuu kirkon johtajan virasta ja rupeaa GPU:n tiedottajaksi ja ilmiantajaksi kirkon sisällä. Otteet kovenivat ja Pietari siirrettiin yhä pimeimpiin ja kauempiin karkotuspaikkoihin.

Vuonna 1937 Josif Stalin (k. 1953) käski teloittaa neljän kuukauden sisällä kaikki vankiloissa ja leireillä olevat uskovat. Jo samana vuonna Pietari teloitettiin ampumalla Magnitogorskin vankilassa. Syyte kuului suunnilleen näin: "Neuvostoliiton vallan vihollinen ja valtion pilkkaaja." Pietari julistettiin pyhäksi vuonna 1997. Hänen juhlapäivänsä on 27. syyskuuta.

Pohdintaa

Pyhät saattavat vaikuttaa monen silmissä melkein yli-ihmisiltä. Moni saattaa ajatella, että kyse on maailmasta, joka on vieras ”todelliselle” elämälle. Eräät saattavat ajatella, hieman kyynisesti, että nuohan ovat ”vain" ihanteita, eikä todellisuutta. Jo pinnallinen tutustuminen pyhien elämäkertoihin asettaa kyseenalaiseksi tällaiset ajatukset.

Pyhiä ei ole vain ollut "satumaisessa muinaisuudessa", vaan heitä on myös nykyaikana. Paljon pystyy asiakirjoista ja muista kriittisen mielen kaipaamista lähteistä tarkistamaan. Usein elämänkerta on vielä ihmeellisempi kriittisen tarkastelun jälkeen.

Ei ortodoksinen kirkko ole koskaan kieltänyt, ettei pyhien elämänkerroissa ole joskus hieman liiallisia "kerrostumia".
Pyhien historia on ylevää, mutta ylevyys piilee usein pinnan alla, vaatimattomien ulkonaisten olosuhteittein puitteissa, maailman silmissä mitättömien tapahtumien takana. Kuinka pyhien elämästä pitäisi kirjoittaa? Perinteinen elämänkerta muistuttaa monessa suhteessa ikonia. Inhimillinen heikkous on siloteltu pois. Yksityiskohdat ilmentävät enemmänkin ajatonta hengellistä voittoa kuin historiallisia tosiseikkoja. Pyhän persoonallisuutta ei korosteta eivätkä hänen inhimilliset piirteensä tule esiin, vaan persoonan kuvauksessa keskitytään heijastelemaan Kristuksen kaltaisuutta. Lopputulos voi olla hieman naiivi, mutta silti usein hyvin inspiroiva. Kuten ikoneissa ja kaikessa hengellisessä elämässä, myös pyhien elämänkerroissa Jumalan armon vaikutus säteilee salaisesti...  Radikaaliin rationalisointiin ei kuitenkaan ole lähdetty - kriittinen historiankirjoitus olisi asia erikseen. (Pyhien elämänkerrat -kirjasarjan esipuhe)